Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan

Eugen Rugen palkittu esikoisteos kertoo neljän sukupolven tarinan, ja samalla se on kuvaus DDR:stä, muurin jakamasta kansasta ja muutoksesta. Romaanin tapahtumat hyppelehtivät vuosien 1952 - 2001 välillä. Jokaisessa luvussa eletään eri aikakautta, mikä tekee kirjasta hieman rasittavan lukea, mutta Eugen Ruge onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon yllä humoristisella ja osuvalla henkilö- ja yhteiskuntakuvauksellaan.

Sukuromaanissa seurataan erään saksalaisen perheen vaiheita kansallissosialismin nousun ja toisen maailmansodan ajoista aina yhdistyneeseen Saksaan asti. Suvun vanhin Wilhelm Umnitzer, vannoutunut kommunistisen puolueen jäsen, joutui pakenemaan toisen maailmansodan aikoihin vaimonsa Charlotten kanssa Meksikoon. Sodan jälkeen he voivat kuitenkin palata kotimaahansa kahtia jaettuun Saksaan, missä puolue oli jo järjestänyt molemmille hyvän valtion viran. Charlottelle, joka istui junassa harsohatussaan, paluu Saksaan oli pettymys. ”Mikään ei tuntunut hänestä tutulta. Mikään ei liittynyt siihen metropoliin, josta hän 30-luvun lopulta oli lähtenyt.”

Charlotten poika Kurt oli myös palannut Saksaan oltuaan veljensä kanssa karkotettuna vankileirillä Uralilla. Kurt selvisi hengissä, mutta hänen veljensä Werner teloitettiin. Karkotusaikanaan Kurt on tavannut elämänsä suuren rakkauden, venäläisen Irinan, josta tulee hänen vaimonsa. Ainoa hyvä asia siinä surkeassa kaupungissa Slavassa, missä Kurt kulutti monta nuoruusvuottaan. DDR:ssä Kurt kirjoittaa innokkaasti historiallisia teoksiaan, juoksee naisten perässä, yrittää elää intohimoisesti kuolleen veljensäkin puolesta. Irina-vaimo keskittyy kotitalon remontoimiseen ja sisustamiseen. Ja kunnon saksalaisvaimon tapaan myös kotitöihin ja keittiöön. Joka joulu Irina valmistaa perinteisen luostarihanhen. Ja joka joulu aina vähän enemmän juovuksissa, sillä Irinalla on hänen omien sanojensa mukaan ”vjenalainen sjellu”. Mikä Kurtin mukaan oli vain halu piehtaroida onnettomuuksissa ja johon kuului lisäksi alkoholi ”aine, johon vjenalainen  sjellu näytti tuntevan erityistä vetoa.”

Alexander Umnitzer, Kurtin ja Irinan poika, elää kohtalaisen onnellisen lapsuutensa ja nuoruutensa DDR:ssä. Hän käy mukisematta DDR:n armeijan, menee naimisiin ja saa pojan. Alexander on sukunsa ensimmäinen, joka avoimesti kapinoi. Hän yrittää irtautua perheestään ja sen poliittisesta painolastista, mutta se ei onnistu helposti. Kirjan onnettomin hahmo on kenties Alexanderin teini-ikäinen poika Markus. Suhde omaan isään jää etäiseksi, ja hän tuntee itsensä isän hylkäämäksi vanhempien avioeron jälkeen. Markus elää nuoruuttaan jo yhdistyneessä Saksassa, mutta ei löydä sieltä omaa paikkaansa. ”Pelkää paskaa” on Markuksen vastaus lähes kaikkeen.

Yksi tietty päivä tässä kirjassa nousee esiin muita useammin, ja siitä kertookin jokainen kirjan henkilöistä vuorollaan oman kertomuksensa. Lokakuun ensimmäinen 1989 on Wilhelmin 90-vuotispäivä, jonne koko suvun on määrä kokoontua. Tuon päivän aamuna Alexander soittaa isälleen ja ilmoittaa olevansa lännessä. Wilhelmin syntymäpäivät kuitenkin vietetään, tosin ilman Alexanderia ja loikkauksesta järkyttynyttä, humalaista Irinaa. Itse päivänsankari vielä ilahduttaa puoluetovereita laulamalla Stalinia ja puoluetta ylistävän laulun Puolue, puolue aina oikeassa on…

Vähenevän valon aikaan on kirjailijan mukaan varsin omakohtainen teos, ja lukijallekin syntyi omia muistikuvia ajasta, jolloin vielä puhuttiin Itäblokista, Itä- ja Länsi-Saksasta. Kirjaa voin suositella niille, jotka ovat kiinnostuneita Euroopan lähihistoriasta, ihmissuhteista ja sukutarinoista. Ehkä kirjasta löytyi myös ripaus ostalgiaa… (Sinikka L)

Heinrich Böll: Enkeli oli vaiti

Enkeli oli vaiti on suorastaan mykistävän vaikuttava teos.  

Romaani koostuu suhteellisen itsenäisistä luvuista, joilla on oma funktionsa kokonaisuudessa. Lukujen väliset leikkaukset ja siirtymät ovat selkeitä.

Werner Bellman kertoo kirjaan sisältyvässä esseessään, että lukuja onkin myös julkaistu irrallaan; samoin niitä on käytetty myöhempien kertomusten pohjana.  Ja, että kirjan rakenne on vuosien saatossa muuttunut, siihen on lisätty lukuja ja niiden järjestystä on vaihdeltu.

Kirjan ainoa laajempi takauma sijoittuu kirjan alkuun. Siinä kuvataan tilannetta, jolloin päähenkilö joutui lähtemään sotaan. Hän saa kutsuntapostikortin ja lähtö tapahtuu samana päivänä. Muutoin kirja sijoittuu sodan päättymispäivään ja sen jälkeiseen aikaan.

Böllin teksti on tiheää, latautunutta ja maalailevaa olematta kuitenkaan rönsyilevää. Kerronta on suorastaan kliinisen tehokasta. Böll käyttää runsaasti tilaa kuvatakseen kaupungin sodan runtelemaa maisemaa. Yksityiskohtia vyörytetään – tässä sotimiseen liittyvä termi lienee paikallaan – lukijan silmien eteen hengästyttävällä tarkkuudella. Ja rauniokaupungin näkymistä muodostuu freskomaisen esteettisiä kuvia.

Kerronta toimii paradoksaalisesti: toisaalta kuvataan tarkasti lohduttomuutta, toisaalta syntyy karua kauneutta. Böll uittaakin lukijan kirjaan juuri tällaisella ympäristön kuvauksella. Päähenkilö on ensin pelkkä hän, joka liikkuu maisemassa. Sitten hän on tulija, sitten sotilas ja vähitellen saamme tietää Hansista myös nimen.

Kirjan alussa törmäämme enkelipatsaaseen. Se esiintyy myös viimeisessä luvussa. Näin muodostuu motivaatio nimelle. Lisäksi enkeli kuvannee symbolisallegorisesti teoksen maailman kaksijakoista todellisuutta. Kaikesta hädästä huolimatta ja sen lisäksi kirjassa on nimittäin kyse herkästä rakkauskertomuksesta, siitäkin. Varsinaista sotakuvausta ei kirjasta löydy.

Kirjassa nostetaan esiin myös rahaan, uskontoon sekä köyhyyteen liittyviä

teemoja. Siis: nälkäisen ihmisen perieksistentiaalinen olemassaolon kokemus sijoittuu kyllä miellyttävyysakselilla reilusti pakkasen puolelle. Tässä ollaankin ihmisen perusytimen kanssa tekemisissä. Kuinka onnellisuus voi olla kaksi ihmistä, muutama voileipä, kahvia ja riittävästi huopia.

Voi tuntua oudolta, mutta minulle jäi kirjasta enimmäkseen positiivinen, jopa kaunis jälkikuva. Sanon kuva tarkoituksella, sillä Böllin sotakaupunkiin liittyvät luonnehdinnat ovat mielestäni teoksen vaikuttavinta antia. Ne muodostavat taustan, jonka päälle ihmiskohtalot maalataan; ihmisten elämä on niin ankeaa ja turruttavaa, että tarkka ympäristön raportointi muodostaa lohduttomuudelle vastavoiman, pelkästään materiaalisen  ulottuvuuden. Kyse on raunioiden estetiikasta. (Petri L.)