F.M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus

Dostojevskin laajasta tuotannosta ei monellekaan ensimmäisenä tule mieleen komedia, vaan päinvastoin tämän venäläisen kirjailijan klassikkoromaaneja on yleensä pidetty synkkinä ja raskaslukuisina.  Vanhan ruhtinaan rakkaus  -teos onkin oivallinen esimerkki  kirjailijan  erikoislaatuisesta huumorista, jota ei muissa lukemissani  Dostojevskin kirjoissa  juuri esiinny.  On siis luvassa erilaista Dostojevskia.

Kirjan juoni on varsin yksinkertainen. Vanha, huonomuistinen, puolihöperö ja raihnainen ruhtinas K. joutuu rekionnettomuuteen ja päätyy sukulaispoikansa luotsaamana pieneen syrjäiseen Mordasovin maaseutukaupunkiin. Pikkukaupungissa alkaa suunnaton kuhina, kun kaupungin kaikki seurapiirinaiset alkavat kilpailla saadakseen rikkaan ruhtinaan vieraakseen. Tätä neljästi naimisissa ollutta puolikuuroa ja puolisokeaa ruhtinasta yritetään myös naittaa milloin kellekin vapaana olevalle nuorelle naiselle. Tosin sukulaiset haluaisivat laittaa ruhtinaan holhoukseen, etteivät rahat katoaisi matkusteluun tai mahdolliseen uuteen naimakauppaan. Tarinan päähenkilöksi nousee Marina Aleksandrovna, Mordasovin ”ensimmäinen nainen”, joka haluaa saada ruhtinaan kosimaan jo vanhapiikaiässä (23v.!) olevaa kuvankaunista tytärtään Zinaa. Marina Aleksandrovna ei kaihda mitään keinoja päästäkseen päämääräänsä. Hän juonii, valehtelee, mielistelee, juoruilee ja nokkelaälyisenä hän saa ruhtinaan lopulta pyytämään Zinaa vaimokseen. Zina paralla ei ole juuri vaihtoehtoja. Hän on pari vuotta sitten saattanut perheensä häpeään rakastumalla nuoreen köyhään kotiopettajaan, joka nyt pettyneenä epäsovinnaisen rakkaussuhteen päättymiseen tekee kuolemaa. Tässä olisi jo ainekset nykyaikaiseen tv:n saippuasarjaan.

Dostojevskin kirja ei kuitenkaan ole pelkkää komediaa ja imelää rakkaustarinaa. Huumorin takaa löytyy terävää satiiria hänen kuvatessaan kaupungin juoruilevaa naisparvea ja varsinkin röyhkeän lipevää Maria Aleksandrovnaa. Rahalla on tässä kirjassa taivaallinen voima. Vanhaa höppänää ruhtinasta imarrellaan ja hänen huomiotaan kalastellaan vain siksi, että hän on aatelinen ja rikas maanomistaja. Dostojevski tuo henkilöissään esille ihmisten ahneuden ja kierouden. Huippuunsa nämä luonteenpiirteet on viety Maria Aleksandrovnan hahmossa, joka hallitsee juonittelun jalon taidon, ja saa selityksillään mustankin näyttämään valkoiselta. Kirjan höpsö ruhtinas on turhamaisuudessaan ja itserakkaudessaan suorastaan säälittävä. Tuntuu kuin hän olisi nuoruudentavoittelussaan menettänyt kaiken arvokkuutena. Jäljellä on vain naurettava vanhus, josta jokainen yrittää hyötyä. Kaunis Zina on kirjassa ainut, joka näkee tilanteen irvokkuuden ja uskaltaa sanoa sen ääneen. Lopulta hän myös peruu koko surkuhupaisan naimakaupan.

Vanhan ruhtinaan rakkaus ei ollut mikään järisyttävä lukuelämys, mutta oli yllättävää, kuinka hyvin kirja sopi myös tähän aikaan. Oltiinpa sitten 1800- luvun lopun tsaarinajan Venäjällä tai 2000-luvun Euroopassa, niin ihminen on toiveineen ja haluineen pysynyt aika lailla samanlaisena. Raha ratkaisee ja valta on seksikästä niin silloin, kun omistettiin satoja ”sieluja” kuin nykyäänkin, kun rikastutaan osakkeilla ja sijoituksilla. Nuoruutta metsästävät myös nykyajan ”vanhat ruhtinaat”, ja rakkauttahan ihminen kaipaa vanhuuteen asti aikakaudesta riippumatta. (Sinikka L)

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri -romaanissa toisistaan mittaa ottavat uuden ja vanhan maailman aatteet. Kiistakumppaneina eivät tällä kertaa hääri valtaapitävät tai mahtavat instituutiot, vaan kasvot 1800-luvun lopun suurelle maailmankuvan mullistukselle antavat pienen englantilaisen Downen kylän asukkaat. Kehitys ei ole jättänyt kylää rauhaan, mutta erityisen polttavaksi tilanteen tekee se, että evoluutioteorian isä Charles Darwin on asettunut paikkakunnalle elämänsä ehtoovuosia viettämään. Kuuluisasta tiedemiehestä ei kuitenkaan ole edes tarinan sivuhenkilöksi, sillä häntäkin enemmän kyläläisten mieliä kuohuttaa kunnianarvoisan herra Darwinin puutarhuri Thomas Davies. Rikkaruohojen kasvatuksesta kiinnostunut työnantaja on tehnyt taitavana pidetystä viherpeukalosta yleisen kummastelun aiheen, mutta vakavampi välirikko on tapahtunut vasta Thomaksen Gwyn-vaimon kuoleman jälkeen. Suruunsa jämähtänyt leskimies on toiminut vastoin useampaa sovinnaisuussääntöä ja kahden ”toistaitoisen” lapsen isästä on tullut paitsi pahennuksen, niin myös pelonsekaisen säälittelyn kohde.

Onneton Thomas Davies käykin lähes kirjan päähenkilöstä, mutta vielä tarkemman suurennuslasin alle joutuu Downen kylä kokonaisuudessaan. Tiiviissä yhteisössä kuhisee kuin lintuparvessa ja Carlson valottaa kyläläisten keskinäistä nokkimisjärjestystä päästämällä ääneen useamman kertojan. Välillä vaikutelma muistuttaa kilpalaulantaa, välillä taas koko kylä sulautetaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Mieliä askarruttavat niin Darwinin kumoukselliset opit kuin uskonasiat, mutta sovinnaisen julkisivun taakse kätkeytyy myös alkoholismia, kylmiä avioliittoja sekä muuta keskinäistä kyräilyä. Carlson pysyttelee tarkastelussaan visusti tavallisten ihmisten arjen tasolla ja rakenne teokselle saadaan luontevasti kytkemällä tapahtumat vuodenaikojen kiertoon. Thomas Daviesin perhe-elämässä on marraskuisen melankolian keskellä pieniä onnen hetkiä, mutta niiden havaitseminen ei ulkopuolisilta onnistu. Yhteisö tuntuu odottavan vain kaikkein pahimman vaihtoehdon toteutumista ja jopa toimii sitä edistäen. Välähdys Downen vielä pimeämmästä puolesta nähdään, kun rötöstelemään haksahtanut kylän entinen suntio palaa eräänä elokuun päivänä rikoksiensa tapahtumapaikalle. Valoa ja lämpöä mahtuu toki mukaan ja kevätmullantuoksuinen lopetus on kirjalle mitä sopivin.

Carlsonin teksti tuntuu aluksi turhan haastavalta ja vaikutelma on jopa hieman luotaantyöntävä. Sanat on ladottu sivuille sekavasti vailla välimerkkejä, eikä punaista lankaa tunnu löytyvän myöskään kertojaäänien kakofonian keskeltä. Kieltä käytetään erittäin säästeliäästi ja yksittäiset tekstikatkelmat ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan kuin pienille tarkoitettuja loruja. Kannattaa kuitenkin sinnitellä hetki, sillä palaset alkavat nopeasti loksahdella kohdalleen. Carlson paljastuu analyyttiseksi ja huolelliseksi kirjoittajaksi, joka kykenee näkemään ihmiselämään kuuluvien sävyjen koko kirjon sekä käymään hienovarausta keskustelua oman aikansa hyvin samankaltaisten ongelmien kanssa. Näkökulman harkittu rajaus vain lisää kirjan ilmaisuvoimaa ja pisteliäs huumori tekee siitä hyvin elävän tuntuisen. Loppulauseen jälkeen huomaakin, että Herra Darwinin puutarhuri olisi maistunut vaikka puolet paksumpana. (Tuomo L)

Katja Kettu: Piippuhylly

Katja Ketun Piippuhylly-novellikokoelma palauttaa lukijat takaisin Kuolleen Miehen vuonon hyisille rannoille. Kyse ei silti ole perinteisestä jatko-osasta megasuosiota nauttineelle Kätilö-romaanille, vaan Pietari "Palonaama" Kutilan haltuunsa saamaan kymmeneen piippuun kietoutuvat tarinat voi hyvin kuvitella tapahtuvaksi erillisessä rinnakkaistodellisuudessa, johon on valunut edeltäjästä tuttuja henkilöitä ja teemoja. Novellimuodossa kertomukset ovat tosin saaneet enemmän ilmaa siipiensä alle ja mukaan on sotkettu paljon unenomaista fantasiaa. Maanläheisempää elementtiä puolestaan edustaa Kätilöstä tuttu kursailematon seksuaalisuus ja Kettu on jalostanut teemaa niin, että herkkänahkaisempien sietokyvyn rajat tulevat varmasti nopeasti vastaan. Vähemmän herkilläkin on paikoin kestämistä, sillä aihe ei ole aivan niin kutkuttava kuin Kettu olettaa.

Pohjoisen jyrkkää mielenlaatua luotaavien tarinoiden kertomisen Kettu silti hallitsee ja tallella on myös taito sommitella kokonaisuuksia sinne tänne ripotelluista pienistä yksityiskohdista. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii avausnovelli Kristalliyö, joka vaikuttaa aluksi tavanomaiselta kurkistukselta Kätilöä edeltäneisiin tapahtumiin. Juutalaisen kauppiaspariskunnan tragedian alkujuuret löytyvät kuitenkin niin vallankumousajan Venäjältä kuin orjakaupan riivaamasta Länsi-Afrikasta. Kollovien petollisen palvelustytön motiiveihin päästäänkin käsiksi jo seuraavassa Grisha-novellissa. Grigorj Rasputinin pauloihin joutuneen tyttökaksikon kertomuksesta taas käynnistyy vyyhti, joka tuo myöhemmin kuvioihin yhden Kätilön herkullisimmista henkilöhahmoista. Kettu tosin raottaa tämän menneisyyttä tavalla, joka jättää edelleen ilmaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Piippuhyllyn tarinoissa matkataan lopulta aina Kuun pimeälle puolelle saakka, mutta outoutta on ripoteltu myös lukijoille entuudestaan tuttuihin ympäristöihin. Hiekkanaisessa etelän ja pohjoisen mystiikka kohtaavat Salmijärven Shanghaissa. Oppaana toimii Suuri Kummajaisten Kirija, johon löytyy viittaus myös paheellisessa Rio-novellissa. Mulukukka-novelli on kaikkein lähimpänä Kätilöä ja vie kuolemaa tekevän Aune Näkkälän viimeiseen uneen, joka on kuin vaihtoehtoinen loppu Kätilölle. Stalingradin valkea lilja taas tarjoilee sisarteoksen kolmiodraaman Homo Sovieticus -sovituksena. Suurinta osaa lukijoista viehättänee kuitenkin kaikkein eniten Lapinkoira-novelli. Pohjoisen koirarodun kiintymyssuhde isäntäänsä ja sitä ympäröivät dramaattiset tapahtumat ovat kaikin puolin osuva kiteytys Villisilmän ja Johanneksen rakkaustarinasta.

Piippuhylly ei tuo juuri mitään uutta Kätilön tarinaan, mutta toisaalta sen lukeminen on mahdotonta, jos aikaisempi kirja ei ole tuttu. Uutukaisesta tuskin silti tulee samalla tapaa massoja sykähdyttävää kirjallista ilmiötä. Se on kokeellisempi ja monella tapaa uskaliaampi, mutta valitettavasti myös pykälää heikompi teos. Ketun novelleissa on liikaa tyhjäkäyntiä ja taitavalta kirjailijalta toivoisi parempaa kykyä keskittyä olennaiseen. Höpsön piippusymboliikan olisi senkin voinut jättää vähemmälle, erityisesti kun sen esittelevä kehyskertomus tuntuu hätäisesti kyhätyltä. Parhaimmillaan tarinoissa päästään silti aivan Kätilön tasolle, mikä varmasti riittää suurimmalle osalle lukijoista (Tuomo L)

Antti Tuuri: Rauta-antura

Rauta-antura on kertomus Lapin sodasta. Nuori panssarintorjuntamies Heikki Ojala joutuu kesällä 1944 Kannaksen suurtaisteluihin, eikä yhdeksäntoistavuotias sotilas vielä taisteluista heti kotikonnuilleen pääse. Syksyllä Neuvostoliiton kanssa solmitun erillisrauhan ehtoihin kuului saksalaisten joukkojen ajaminen pois maasta, ja tähän operaatioon komennetaan myös Ojalan joukko-osasto. Samaan tehtävään on määrätty myös Heikin lapsuudenystävä Pauli ja hänen vanhempi veljensä Arvo, joka oli tuotu komentopaikalle Sukevalta. Vankilaan Arvo oli joutunut syksyllä 1941 rintamalla esittämistään tappiomieltä ruokkivista puheistaan.  Näistä asetelmista alkaa Tuurille ominaiseen tapaan nuoren Heikki Ojalan silmin kuvattu sotaretki, jossa on monenlaista vaihetta ja tapahtumaa.

Ensin mennään junalla pohjoista kohti määränpäänä Oulu, josta jatketaan laivalla Tornion suuntaan. Marssitaan surkeassa syyskelissä märissä kamppeissa kohti Tornion kaupunkia, jossa jo taistellaankin entistä aseveljeä vastaan.  Maahan saapuneet venäläiset, uudet aseveljet, tarkkailevat soditaanko tosissaan saksalaisia vastaan, ja tämän vuoksi tienvarsille on jätetty saksalaisten ruumiita näytille. Sota on rumaa ja raakaa.  Komppanian mukana marssivan sotilaspapin pyynnöstä Heikki Ojala kuitenkin kuljettaa salaa saksalaisia haavoittuneita Haaparannan puolelle hoitoon, vaikka venäläiset olivat vaatineet kaikki saksalaiset luovutettavaksi Neuvosliittoon.  Suomalaisjoukot seuraavat Lappia miinoittavia saksalaisia pohjoiseen. Sataa räntää, lunta, muonitus ei toimi, miehet ovat sotimiseen väsyneitä.

Heikki Ojalan sotareissu saa yhä omituisempia piirteitä, kun Muoniossa joukkueelle annetaan tehtäväksi kuljettaa saksalaisten sotilaiden hylkäämät suomalaisnaiset Ouluun sotaoikeuteen.  Alkaa ”saksalaismorsiamien” ja suomalaissotilaiden yhteinen marssi kohti etelää. Marssitaan välillä jalkaisin, välillä saadaan järjestettyä kyyti ruumiita kuljettavan auton lavalle. Rintamalla taistelleiden miesten kieli on kovaa, eikä saksalaisten jättämille naisille sympatiaa löydy. Saksalaisen kanssa veljeillyt nainen on huora, vaikka sotilaspappi kuinka yrittäisi saarnata inhimillisyyttä. Pappia naisten kohtalo koskettaakin varsin läheltä, sillä papin oma vaimo löytyy saksalaismorsiamien joukosta.

Rauta-antura on Tuuria parhaimmillaan. Hänen muista kirjoistaan tuttu kuiva huumori ja lakoninen tyyli osuvat jälleen kohdalleen. Tuuri osaa erinomaisesti kuvata sotaa yksittäisen ihmisen kokemana, ja  tässä kirjassa nimenomaan nuoren rivisotamiehen kokemuksina. Kirjasta jäi erityisesti mieleeni kuvaus kylmästä syysaamusta, jolloin joukkueen nuorimmat Heikki ja Pauli lähtiessään marssimaan eteenpäin  hyppivät rikkomassa yön aikana jäätyneitä vesilammikoita. Samat nuoret miehet olivat edellisenä päivänä kantaneet ruumiita ja vaikeasti haavoittuneita tovereitaan. Jos Antti Tuurin vähäsanaisesta tyylistä tykkää, niin Rauta-antura on kirja, johon kannattaa tarttua, vaikkei varsinaisia sotakirjoja lukisikaan. Kirjan karusta aiheesta huolimatta siitä ei jää lukijalle ahdistavaa tunnelmaa.  Ojalan Heikki saa lopulta luovuttaa sotakamppeensa ja palata kotiin aloittelemaan rauhan ajan elämää.

”Sitten pesin itseni lämpimällä vedellä, jota otin saunapadasta. Menin koskeen huuhtelemaan. Kosken vesi oli kylmää niin kuin rauta, mutta seisoin ison kiven alapuolella; vesi syöksyi kiven yli ja peitti minut ryöpyillään. Kosken pauhussa ja ryöppyävän veden sisällä ajattelin, että koski veisi minusta kaiken sen, mitä olin joutunut kokemaan viimeisen puolen vuoden aikana, mutta on siitä muistiin jotakin jäänyt.” (Sinikka L)

CMX: Seitsentahokas

Edellisellä levyllään popin ja iskelmän kanssa leikitellyt CMX palaa Seitsentahokas-levyllään jälleen haastavamman materiaalin pariin. Yhtyeen laajasta repertuaarista löytyy kaksi massiivista progressiivisen rockin merkkiteosta sekä liuta muuten vain vaikeina pidettyjä levyjä, mutta uutukaisen asemoiminen niiden jatkeeksi tuntuu aluksi hankalalta. CMX on monipuolistanut ilmaisuaan vuosien varrella siinä määrin, että Seitsentahokkaan raakaa betonia kuulijalle syöttävä tuotanto tuntuu aluksi pettymykseltä. Parempi silti, että bändi ei tee samaa levyä uudelleen ja turhan sliipatun edeltäjän toistaminen olisi ollut selvä virhe. Seitsentahokkaalle mahtuu toki myös Dinosaurus Stereophonicus- sekä Talvikuningas-levyiltä tuttua hämyistä progeilua. Soitinarsenaalia sen synnyttämiseen on tällä kertaa vain käytetty hämmästyttävän säästeliäästi.

AAA-luokan aloitus tekee kuitenkin ensivaikutelmista erittäin positiivisia. Heti kärkeen kuultavat Valoruumis, Etuvartio sekä En tahdo nähdä enää yhtään alastonta antavat vaikuttavan näytön myös sessiorumpaliksi värvätyn Olli-Matti Wahlströmin kyvyistä ja lopputulos on vertailukelpoinen Tuomas Peipon hurjalle ensiesiintymiselle Vainajala-levyllä. Yrjänän ärjymässä Valoruumissa ei liikoja herkistellä, vaan se asettuu linjaan Pirunnyrkin tai Iskusävelmän kaltaisten vahvojen alkurutistusten kanssa. Kakkosraitana kuultava Etuvartio on niin raivokasta paahtoa kuin keski-ikäistyneeltä CMX:ltä voi nolostumatta odottaa, ja kun melodinen En tahdo nähdä enää yhtään alastonta vielä putsaa pöydän, niin odotukset nousevat väkisin kattoon ja soittimessa voi helposti olettaa pyörivän CMX:n parhaan tuotoksen sitten vuoden 2003 legendaarisen Aion-levyn.

Hurjin nousukiito katkeaa valitettavasti nelosraitana kuultavaan Luotisuoraan. Kirkasotsaisella uholla ratsastava biisi ei istu kaikkein luontevimmin CMX:n käsittelyyn. Seuraava Nrsisti on parempi, mutta ei alun kaltainen täysosuma. Molemmat raidat ovatkin lähinnä pakollista odottelua ennen levyn merkkipaaluksi nousevaa Kusimyrskyä. Ensimmäiseksi singlejulkaisuksi valittu kahdeksanminuuttinen tarjoaa Seitsentahokkaan vaikuttavimmat hetket, vaikka täyteen vauhtiin päästään vasta utuisen väliosan ja sitä seuraavan loppunousun aikana. Rutiinilla vetäisty Rikkisuudeltu on Kusimyrskyä tyypillisempi singletäky. Auringon kultaisen kaupungin varjoista ei vain löydy tarpeeksi sisältöä Arkangelin tai Ruosteen kaltaisten CMX-balladien rinnalle. Jatko on myös epätasaista: Me tulemme kaikkialta jää jonnekin Nrsistin ja Luotisuoran välimaastoon. Jyrsijä taas on turhan kuuloista täytemateriaalia. Seitsentahokas päättyy Seitsentahokkaaseen, jonka intro on tehty kuin kiusaksi niille, jotka odottivat leijuvansa CMX:n kanssa kosmisten ulottuvuuksien tuolle puolen. Tyylikkäänä lopetuksena se kuitenkin ajaa asiansa.

Seitsentahokkaan voin tiivistää sanoilla hyvää, mutta ei parasta. Pitkän linjan yhtye haluaa olla ennalta arvaamaton, mutta samalla se on menneisyytensä vanki. Särmät ovat silti tallella ja CMX on edelleen omalla tasollaan suomalaisessa rock-universumissa. Kilpailu itsensä kanssa käy kuitenkin kokoa ajan vaikeammaksi ja monelle fanille yhtyeen kulta-aika alkaa huolestuttavasti ajoittua pääasiassa 1990-luvulle sekä 2000-luvun alkuun. Liikoja ei onneksi nytkään tarvitse pettyä ja paras levy voi yhä olla tekemättä. Ja saadaan Seitsentahokkaalla sentään nauttia CMX:n kaikkien aikojen hienoimmasta levynkannesta. (Tuomo L)

Ari Turunen: Ettekö te tiedä, kuka minä olen : ylimielisyyden historiaa

Ari Turusen Ettekö te tiedä, kuka minä olen on kirja, johon jokaisen soisi tarttuvan ennen seuraavaa henkilökohtaista hybriksen hetkeään. Vaikka meistä harva on asemassa, jossa ylimielinen tuittuilu aiheuttaa Turusen esimerkkitapausten kaltaisia katastrofeja, niin seuraukset ovat todennäköisesti yhtä lailla negatiivisia, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Terapiaa ylimielisyyden riivaamille ei teoksessa silti liiemmin tarjoilla, vaan ilmiötä tarkastellaan rakentamalla nokkelia aasinsiltoja aikakausien ja ylimielisyyden eri ominaispiirteiden välille. Muinaisten hirmuhallitsijoiden hoveista pompataan sujuvasti ennakkoluuloilla kyllästettyyn siirtomaa-aikaan tai kauhistelemaan 2000-luvun kilpailuhenkisen liike-elämän sekopäisiä toimitusjohtajia. Ylimielisyydestä eroon pääseminen tuntuu mahdottomalta ja sen kaapua sovitellaan jopa Immanuel Kantin, David Humen tai Ludwig Wittgensteinin kaltaisten ihailtujen filosofien ylle. Monille puhtainta henkisyyttä edustava hindulaisuus pyhine kirjoineen jakelee sekin kyseenalaisia elämänohjeita pappissäädylle. Ne puolestaan muistuttavat kummasti Silja Symphonylla vuonna 2006 riehuneen Tallink-yhtiön ylimmän johdon humalaista öykkäröintiä.

Kuuteen lukuun jaettu kirja lähtee loogisesti liikkeelle ylimielisyyden taustalta löytyvistä biologisista syistä. Voitonhuuma vapauttaa ihmisen aivoissa runsaasti serotoniinia ja dopamiinia, joiden seurauksena itsevarmuus lisääntyy ja estot vähenevät. Menestys kihahtaa päähän humalan lailla ja hetken päästä oma nimi rimmaa korvien välissä kuten Vivendi-pomo Jean-Marie ”J6M” Messierillä uuden vuosituhannen kynnyksellä: Jean-Marie Messier, Minä, Maailman valtias. Korkeimman tason suuruudenhulluudessa siirrytään myös vaivatta pelaamaan kokonaisten kansakuntien kohtaloilla sotien, pörssiromahdusten tai etnisten puhdistusten muodossa. Henkilökohtaisen aivokemiallisen häiriön käsittelyn lisäksi Turunen laajentaa aihetta ottamalla mukaan suuria joukkoja liikuttavia etnosentrismin ja ulkonäkörasismin kaltaisia ilmiöitä. Nöyryydelle omistettu päätösluku kääntää asetelmat ympäri ja tutkailee suvaitsevaisuudesta ja avoimuudesta kumpuavia menestystarinoita.

Turunen kirjoittaa vetävästi ja osaa tarvittaessa hauskuttaa. Vakavaa aihetta ei kuitenkaan latisteta pelkäksi pilailuksi. Anekdoottien tahti on välillä turhankin kiivasta, mutta ylimielisyydestä saa erittäin perusteellisen kuvan. Ominaisuus paljastuu olevan vahvasti kytköksissä miessukupuolen edustajiin ja maantieteellisesti ajatellen Ranska tuntuu olevan yksi sen tärkeimmistä keskittymistä. Vaikutelma voi tosin olla seurausta tyypillisestä suomalaiskansallisesta ylimielisyydestä. Esityksen pääpaino on lähes pelkästään mahtavissa valtaapitävissä, mutta on joukkoon eksynyt piristykseksi sentään muutama tavis. Hieman ohueksi jää näkemys siitä, miten yhteiskunta ja lähipiirit ovat etenkin nykyaikana kestäneet luonnehäiriöiset despootit ja sallineet kaikkein käsittämättömimmätkin oikut. (Tuomo L)

Cormac McCarthy: Veren ääriin eli Lännen punainen ilta

Maapallolla on vuosimiljoonien aikana ehtinyt tallustelemaan jos jonkinlaista petoa, mutta joukosta tuskin on löytynyt ihmistä julmempaa. Surullisena muistutuksena tästä toimii Cormac McCarthyn Veren ääriin eli Lännen punainen ilta -romaani, jonka hurmeisten sivujen takana kummittelevat todelliset tapahtumat Yhdysvaltain ja Meksikon välisellä sekasortoisella rajaseudulla 1800-luvun puolivälissä. Faktoja käsitellään kuitenkin taiteellisella vapaudella niin, että vuonna 1985 ilmestyneessä kirjassa voi monien muiden merkitysten lisäksi aistia kaikuja amerikkalaisten 1900-luvun jälkipuoliskon epäonnisista sotaretkistä. Kirjan väkivallan, pahuuden ja kärsimyksen teemat ovat silti vieläkin universaalimpia ja kyseessä on teos, joka tuskin koskaan menettää ajankohtaisuuttaan.

Kolmeen näytökseen jaksotettu tarina alkaa riipaisevalla kuvauksella kirjan pelkäksi pojaksi nimetyn päähenkilön syntymästä ja lapsuudesta. Neljätoista vuotta tiivistetään pariin sivuun, mutta epäselväksi ei jää, miksi poika pakenee kotoaan ja valitsee väkivallan. Siitä tulee mieron tietä kiertävälle pojalle nopeasti väylä päästä eteenpäin elämässä ja McCarthy pukee tämän osuvasti sanoiksi kohdassa, jossa puilla paljailla oleva poika värvätään ensimmäiselle sotaretkelleen kapteeni Whiten yksityisarmeijaan. Epäviralliset operaatiot Meksikossa loppuvat kuitenkin heti alkuunsa, kun ryhmä kahakoi huonolla menestyksellä komanssi-intiaanien kanssa. Poika selviää tilanteesta, mutta joutuu meksikolaisten vangiksi.

Toinen näytös käynnistyy vankisellissä, jossa poika tapaa jo entuudestaan tutun Toadvine nimisen hevosvarkaan. Heidät molemmat pestataan John Glantonin johtamaan joukkioon, joka ainakin muodollisesti toimii meksikolaisten viranomaisten alaisuudessa. Ryhmän tehtävänä on puhdistaa rajaseutua rettelöivistä apasseista ja palkkio maksetaan kuolleilta intiaaneilta leikattujen päänahkojen perusteella. Glantonin koplan vaiheille on uhrattu suurin osa kirjan sivuista ja niiden aikana McCarthy sulauttaa pojan niin tiiviiksi osaksi joukkiota, että tuntuu kuin kirjan päähenkilö katoaisi kesken kaiken. Uudeksi keskushahmoksi nousee Glantonin koplassa ratsastava yli-ihmistä muistuttava tuomari Holden. McCarthy esittelee Holdenin jo kirjan alussa, mutta tekee vasta nyt selväksi tuomarin poikkeuksellisuuden niin henkisten kuin ruumiillisten ominaisuuksien suhteen.

Häikäilemätön Glanton usuttaa pian miehensä siviiliväestön kimppuun ja päättömästi riehuva kopla joutuu itse meksikolaisten jahtaamaksi. McCarthyn verilöylyistä maalailemat kuvat ovat järkyttäviä, mutta hävityksen keskellä renessanssi-ihmisen lailla patsasteleva Holden tekee niistä kuin pahoja unia. Järkälemäinen tuomari taitaa tieteet sekä taiteet ja kieltäytyy omaksumasta muun joukkion raakalaismaisia tapoja. Samanaikaisesti Holden ylittää iljettävyydessään joukkion paatuneimmatkin tappajat ja McCarthy jopa nostaa hetkeksi rikoksiensa merkkejä kasvoissaan kantavan Toadvinen kirjan omatunnon ääneksi tämän noustessa tuomarin toimia vastaan. Meksikon armeijaa pakoileva joukkio kärsii mieshukasta ja siirtyy lopulta takaisin Yhdysvaltain puolelle. Siellä he ottavat petoksella haltuunsa Coloradojoen ylittävän lautan ja muuttavat sen kammottavaksi murhien ja rosvouksen tyyssijaksi. Petos saa kuitenkin lopulta palkkansa, Glanton kuolee ja kopla hajoaa.

Viimeinen näytös seuraa pojan kasvua mieheksi. McCarthyn kerronta muuttuu jälleen tiiviiksi, mutta toisaalta osuus alkaa kirjan kaikkein pysäyttävimmällä kohtauksella. Uudelleen vangituksi joutunut poika kohtaa tuomari Holdenin, joka syyttää sellissä viruvaa poikaa kaikesta Glantonin rosvojoukon aikaansaamasta hävityksestä. Hyvinvoivan tuomarin ulkoasusta voi päätellä, että tämä on myös ulkopuolisten mielipide ja hän yrittää nyt saada vielä pojan vakuuttuneeksi syyllisyydestään. Poika kuitenkin torjuu tuomarin väitteet ja onnistuu vapautumaan. Seuraa joukko vaellusvuosia, joiden jälkeen poika ja tuomari kohtaavat toisensa vielä kerran. Kaksikon ensitapaaminen, Coloradojoen takaa-ajo sekä vankilassa käyty keskustelu viedään nyt lopullisen päätöksen. Lopun hirvittävyydeltä ummistetaan silmät, mutta McCarthy ei piilota pessimismiään lukijalta.

Veren ääriin iskee hurjan pyörremyrskyn lailla. McCarthyn viljelemät menneen maailman sanat ja lauseenparret vaikuttavat pikaisella silmäilyllä kuivilta kuin vanha perheraamattu, mutta jo pienen katkelman lukeminen tekee selväksi kirjan kielen hypnoottisuuden. Jokainen sivu on taideteos, josta aukeaa portteja niin huimiin filosofisiin pohdintoihin kuin ihon alla kihelmöiviin tuntemuksiin luonnonvoimien armoilla olevasta ihmisparasta. Teoksen raju väkivalta on etäännytettyä ja poikkeaa täysin siitä, mihin viihdekirjallisuudessa on totuttu. Lopussa kokeekin lukeneensa jotain sellaista, jota kenenkään toisen on mahdoton yrittää toistaa. Onnistuneen kokonaisuuden täydentää käännöstyö, jossa on käytetty sekä luovia ratkaisuja että kunnioitettu suurella hartaudella Cormac McCarthyn kryptistä alkuperäistekstiä. (Tuomo L)

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kaikki tapahtui ihan tavallisena päivä. Kolmevuotias tyttö katoaa telttaretkeltä perheen omalta pihalta, eikä häntä etsinnöistä huolimatta koskaan löydetty. Nuori perheenisä tapetaan kotonaan kirveellä, ja teosta tuomittu vaimo katoaa vankilasta päästyään jäljettömiin. Nuori opiskelunsa alkua odottava tyttö puukotetaan kylmäverisesti keskellä päivää isänsä lakiasiantoimistossa. Tapon syytä ei saatu selville eikä puukottajaa voitu tunnistaa. Näitä selvittämättömiä tapauksia ryhtyy tutkimaan persoonallinen yksityisetsivä Jackson Brodie.

Jackson Brodie on entinen poliisi ja hänellä itselläänkin on kannettavanaan oma lapsuudenaikainen traumansa, jota hän ei ole voinut unohtaa.  Eikä Jacksonin nykyinenkään elämäntilanne vaikuta kovin seesteiseltä. Vaimo Josie on lähtenyt yhteisestä kodista ja muuttanut asumaan uuden miesystävänsä luo. Tähän uuteen idylliin on muuttanut myös Jacksonin ja Josien 8-vuotias Marlee-tytär. Atkinson kuvaa muutamalla lauseella nykytilannetta aika herkullisesti. ”Uudestisyntynyt vaimo, hilloa keittävä talonpoikaisäiti, tuli keittiöstä nuoleskellen jotain sormistaan. Nainen, joka oli ennen ollut liian kiireinen kokatakseen – pakastemaailman kuningatar – ja joka nykyään laittoi kaiket illat kotoisia pataruokia ja loihti huolettomasti salaatteja uudelle, uudistetulle perheelleen.” Tätä kiiltokuvaelämää sivusta seuraava, yksinäistä poikamieselämää viettävä Jackson on vähemmästäkin katkera. Mutta löytyy karusta Jacksonista myös hellyyttä ja pehmeyttä, joka nousee usein pintaan hänen kuunnellessaan cd-soittimestaan jotakin haikeaäänistä naislaulajaa tai viettäessä aikaa nokkelan, pikkuvanhan tyttärensä seurassa. 

Kate Atkinsonin luoma Jackson Brodie on aika tyypillinen yksityisetsivähahmo, mutta Ihan tavallisena päivänä ei ole kuitenkaan ihan tavallinen dekkari. Kirjassa lukijalle esitellään jokainen selvittämättä jäänyt tapaus, joista vähitellen tulee esiin uusia asioita, ja ihmisistä paljastuu kertomusten edetessä todella karmaisevia piirteitä. Tarinaa kertovat vuoroin eri henkilöt, jolloin oli mielenkiintoista katsella tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta. Parasta kirjassa oli mielestäni Atkinsonin vetävä kirjoitustyyli. Atkinsonin muista romaaneista tuttu sarkasmi ja humoristinen kieli tekivät kirjasta nautinnollista luettavaa. Vakavasta aiheesta huolimatta en voinut olla nauramatta muutamille meheville sutkauksille. Myös Kate Atkinsonin luomat henkilöt olivat varsinaisia persoonallisuuksia, vaikka jotkut heistä myös varsin epämiellyttäviä.

Perinteisistä murhakirjoista pitäville Atkinsonin kirjan juoni saattaa tuntua vähän turhan monimutkaiselta ja ihmissuhteiden kuvaukseen keskittyvältä, mutta kyllä kirjailija antaa Jackson Brodien saattaa kaikki nämä selvittämättömät tapaukset lopulta päätökseen. Ainakin ennakkoluulottomia dekkareiden lukijoita tämä kirja varmasti miellyttää. Suosittelen tutustumaan! (Sinikka L)

Saija Nissinen: Sitomisen taito

Saija Nissisen Sitomisen taidon kymmentä tarinaa voisi hyvin kutsua leikkaa ja liimaa -novelleiksi. Kertomusten henkilöhahmot ovat kuin sivuilta irrotettuja paperinukkeja, joita liikutetaan vastakohdilla raflaavasti leikittelevissä tarinoissa asetelmasta toiseen. Välillä miljöö vaihtuu kuin veitsellä leikaten ja lukijasta tuntuu siltä, että kaikki alkaa uudelleen, vaikka pysytäänkin saman novellin rajojen sisäpuolella. Etäännyttävää outouden tuntua täydentää lisäksi Nissisen tapa esittää tilanteet suttuisina hahmotelmina, mutta tästä huolimatta tekstistä löytyy riittävästi osasia yhteen liittäviä vihjeitä, jotta kokonaisuus ei riistäydy täysin irrallisten katkelmien kakofoniaksi. Nissinen on hakenut vaikutteita monesta kirjallisuuden eri tyylilajista, mutta novellit ovat silti hyvin samankaltaisia ja sopivat yhteen ja samaan kokoelmaan. Joitakin aiheita toistetaan useammankin kerran: Naisten kesä ja Sisko käy oopperassa taas herättävät molemmat menneisyyden haamut sekoittamaan suomalaisen suviyön viettoa. Kylvettäjä, Odottajat, sekä niminovelli Sitomisen taito puolestaan kytkeytyvät viimeisiä veteleviin parisuhteisiin.

Kokoelman onnistuneimmaksi novelliksi nousee Francesin hirviö. Kertomus tekee upean loikan koleista EU-byrokratian sokkeloista poikarakkauden ja pienten rötösten merkeissä vierähtäneeseen nuoruuden kesään. Vallankäytön julkisivun taakse kurkistetaan onnistuneesti myös aloitustarinassa Kättes suojaan. Väkivaltaista ampumavälikohtausta todistamaan joutunut naispresidentti valmistautuu itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin ja yrittää samalla turhaan saada jotain tolkkua järjettömään tapahtumasarjaan. Kolmas mieleenpainuva tarina on niminovelli Sitomisen taito, jossa lentokone kuljettaa suomalaisen pariskunnan pelastamaan hiipunutta parisuhdettaan Tokion humuun, kunhan mies on ensin viettänyt oman unelmalomansa kuvitelmissaan. Hutina taas voi pitää lapsellista Faarao-novellia. Sekavassa tarinassa pelataan julkisuuden ja politiikan pelejä ja päädytään sitten yrittämään sensaatiomaista katoamistemppua keskelle korpea. Väljähtäneen oloiseksi jää myös dekkaria muistuttava Ihmeperhe, joka epäonnistuu luomaan todellista jännitettä henkirikosta tutkivan poliisin ja syylliseksi epäillyn kavalan naisen välille.

Tunnelmallisten novellien ystäville Sitomisen taito on takuuvarma valinta. Nissinen kykenee kirjoittamaan mukaansatempaavia tarinoita lyhyessä mitassa sekä yhdistelemään niissä hyvin tuoretta ja perinteisempää novelli-ilmaisua. Teksteissä matkataan sujuvasti niin lähelle kuin kauas sekä kiidetään vinhasti aikatasojen ja vaihtoehtoisten todellisuuksien läpi. Kaikki juonenkäänteet eivät sentään ole aivan niin yllätyksellisiä kuin Nissinen on mielessään suunnitellut ja muutenkin pieni epätasaisuus vaivaa siellä täällä. Laatukirjassa vähäiset töyssyt eivät kuitenkaan menoa haittaa. (Tuomo L)

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Hengiltä pääseminen ei ole 27-vuotiaalle nuorelle naiselle kaikkein yksinkertaisinta ja vielä hankalammaksi tavoitteen saavuttaminen tulee, jos sitä ennen pitää jättää jälkipolville pysyvä muistomerkki omasta neroudesta. Alexandra Salmelan esikoisteos 27 eli kuolema tekee taiteilijan ei kuitenkaan onneksi ole tarkoitettu opaskirjaksi kaikille niille, jotka haluavat liittyä Jim Morrisonin, Janis Joplinin, Jimi Hendrixin tai Kurt Cobainin seuraan. Itsetuho on tarinassa lopulta vain sivuroolissa ja päähenkilön suurteoksen kypsyttelyyn liittyvät luomistuskat on nekin kuvattu melkoisen kieli poskessa -tyyliin, vaikka mukana lienee myös aloittelevan kirjailijan henkilökohtaisia tuntemuksia. Hupailua keskinkertaisuuden ja lahjakkuuden välisestä ristiriidasta on harrastettu ennenkin, mutta Salmelan tšekkiläinen huumori saa toteutuksen tuntumaan virkistävällä tavalla erilaiselta. Toiseksi teemaksi kirjassa nousee suomalaiseen elämänmenon tarkastelu ulkopuolisen silmin. Tunnelmat muistuttava ajoittain Aki Kaurismäen elokuvia, mutta syntyperästään johtuen Salmela osaa olla paljon kriittisempi vähäpuheisen korpikansan tapoja kohtaan.

Tarinan alku vie Prahaan, jossa juuri 27 vuotta täyttänyt Angie havahtuu siihen, että aikaa maineen ja kunnian saavuttamiseen on tasan vuosi. Myyttisestä 27-Klubista pakkomielteen itselleen muodostanut nuori kirjallisuudenopiskelija päättääkin kirjoittaa ensin teoksen, josta kaikki puhuvat ja kuolla sen jälkeen vähintään yhtä huomiota herättävällä tavalla. Tuotoksia syntyy liukuhihnalta, mutta mikään niistä ei tunnu herättävän vastakaikua edes Angien menestyvässä ystäväpiirissä. Lisäksi keskeneräiset opinnot ja sukulaisten painostus haittaavat keskittymistä ja niinpä kirjailija lähtee etsimään työrauhaa ja inspiraatiota opettajansa syrjäisessä Suomessa sijaitsevalle mökille. Siellä taas asustaa viisihenkinen Lampisten perhe, jonka arkea Salmela kuvaa yhtä aikaa Angien tarinan kanssa. "Eintsin" saapuminen tuo Lampisten ekologiseen elämäntapaan uudenlaista sähköisyyttä, eivätkä Angien itsetuhoiset ambitiotkaan säily korven keskellä täysin muuttumattomina. Yhteen siis mennään ja ympäri tullaan, niin kuin kunnon ihmissuhdesotkussa kuuluukin.

Suurin Salmelan tarjoilema yllätys liittyy kirjassa käytettyyn kerrontatekniikkaan. Hengästyttävä hyppely kertojasta toiseen on eittämättä osittain parodiaa, mutta se on toteutettu sujuvasti ja lyhyen kummastelun jälkeen ratkaisu koukuttaa lukijan niin, että kirjaa on hankala laskea käsistä. Angien lisäksi kirja päästää ääneen Lampisten perheen nuorimman lapsen lässyttävän possunuken, perhettä paikasta toiseen kuskaava Opel Astran sekä antiikin kohtalottaren roolin ottaneen Kassandra-kissan. Salmela on uskaltanut hakea kertojien välille äärimmäisyyksiin menevää kontrastia ja skaala ulottuu aina Herra Possun imelästä lastenkirjaidyllistä Kassandran murhaavaan realismiin sekä Angien tekotaiteelliseen synkistelyyn ja epätoivoiseen kirjeenvaihtoon. Anarkistinen ote näkyy myös kirjan sivujen visuaalisessa ulkoasussa. Kappaleet ja kirjasimet hyppivät levottomasti, mutta kokonaisuuden ehdoilla niin, että merisairautta muistuttavia oireita ei lukijassa pääse syntymään.

Salmelan esikoinen on täysosuma ja vaikka sen Finlandia-ehdokkuus aikaan herättikin närää, niin 27 eli kuolema tekee taiteilijan onnistuu kiteyttämään tuittuilevien päähenkilöidensä kommellusten lisäksi myös 2010-luvun suomalaisen yhteiskunnan kipupisteitä vähintään yhtä hyvin kuin palkinnon napannut Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Moni samankaltaista absurdia tyylilajia viime aikoina tapaillut teos on ajautunut enemmän tai vähemmän hakoteille, joten on vaihteeksi mukava lukea kirja, joka siinä onnistuu ja on samalla omaperäinen, taiteellisesti kunnianhimoinen ja hauska. (Tuomo L)

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan

Eugen Rugen palkittu esikoisteos kertoo neljän sukupolven tarinan, ja samalla se on kuvaus DDR:stä, muurin jakamasta kansasta ja muutoksesta. Romaanin tapahtumat hyppelehtivät vuosien 1952 - 2001 välillä. Jokaisessa luvussa eletään eri aikakautta, mikä tekee kirjasta hieman rasittavan lukea, mutta Eugen Ruge onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon yllä humoristisella ja osuvalla henkilö- ja yhteiskuntakuvauksellaan.

Sukuromaanissa seurataan erään saksalaisen perheen vaiheita kansallissosialismin nousun ja toisen maailmansodan ajoista aina yhdistyneeseen Saksaan asti. Suvun vanhin Wilhelm Umnitzer, vannoutunut kommunistisen puolueen jäsen, joutui pakenemaan toisen maailmansodan aikoihin vaimonsa Charlotten kanssa Meksikoon. Sodan jälkeen he voivat kuitenkin palata kotimaahansa kahtia jaettuun Saksaan, missä puolue oli jo järjestänyt molemmille hyvän valtion viran. Charlottelle, joka istui junassa harsohatussaan, paluu Saksaan oli pettymys. ”Mikään ei tuntunut hänestä tutulta. Mikään ei liittynyt siihen metropoliin, josta hän 30-luvun lopulta oli lähtenyt.”

Charlotten poika Kurt oli myös palannut Saksaan oltuaan veljensä kanssa karkotettuna vankileirillä Uralilla. Kurt selvisi hengissä, mutta hänen veljensä Werner teloitettiin. Karkotusaikanaan Kurt on tavannut elämänsä suuren rakkauden, venäläisen Irinan, josta tulee hänen vaimonsa. Ainoa hyvä asia siinä surkeassa kaupungissa Slavassa, missä Kurt kulutti monta nuoruusvuottaan. DDR:ssä Kurt kirjoittaa innokkaasti historiallisia teoksiaan, juoksee naisten perässä, yrittää elää intohimoisesti kuolleen veljensäkin puolesta. Irina-vaimo keskittyy kotitalon remontoimiseen ja sisustamiseen. Ja kunnon saksalaisvaimon tapaan myös kotitöihin ja keittiöön. Joka joulu Irina valmistaa perinteisen luostarihanhen. Ja joka joulu aina vähän enemmän juovuksissa, sillä Irinalla on hänen omien sanojensa mukaan ”vjenalainen sjellu”. Mikä Kurtin mukaan oli vain halu piehtaroida onnettomuuksissa ja johon kuului lisäksi alkoholi ”aine, johon vjenalainen  sjellu näytti tuntevan erityistä vetoa.”

Alexander Umnitzer, Kurtin ja Irinan poika, elää kohtalaisen onnellisen lapsuutensa ja nuoruutensa DDR:ssä. Hän käy mukisematta DDR:n armeijan, menee naimisiin ja saa pojan. Alexander on sukunsa ensimmäinen, joka avoimesti kapinoi. Hän yrittää irtautua perheestään ja sen poliittisesta painolastista, mutta se ei onnistu helposti. Kirjan onnettomin hahmo on kenties Alexanderin teini-ikäinen poika Markus. Suhde omaan isään jää etäiseksi, ja hän tuntee itsensä isän hylkäämäksi vanhempien avioeron jälkeen. Markus elää nuoruuttaan jo yhdistyneessä Saksassa, mutta ei löydä sieltä omaa paikkaansa. ”Pelkää paskaa” on Markuksen vastaus lähes kaikkeen.

Yksi tietty päivä tässä kirjassa nousee esiin muita useammin, ja siitä kertookin jokainen kirjan henkilöistä vuorollaan oman kertomuksensa. Lokakuun ensimmäinen 1989 on Wilhelmin 90-vuotispäivä, jonne koko suvun on määrä kokoontua. Tuon päivän aamuna Alexander soittaa isälleen ja ilmoittaa olevansa lännessä. Wilhelmin syntymäpäivät kuitenkin vietetään, tosin ilman Alexanderia ja loikkauksesta järkyttynyttä, humalaista Irinaa. Itse päivänsankari vielä ilahduttaa puoluetovereita laulamalla Stalinia ja puoluetta ylistävän laulun Puolue, puolue aina oikeassa on…

Vähenevän valon aikaan on kirjailijan mukaan varsin omakohtainen teos, ja lukijallekin syntyi omia muistikuvia ajasta, jolloin vielä puhuttiin Itäblokista, Itä- ja Länsi-Saksasta. Kirjaa voin suositella niille, jotka ovat kiinnostuneita Euroopan lähihistoriasta, ihmissuhteista ja sukutarinoista. Ehkä kirjasta löytyi myös ripaus ostalgiaa… (Sinikka L)

Raimo Vahtera: Kohti Suur-Turkua

Turkulaisen kunnallispolitiikan kaikkein värikkäin vaihe taitaa olla jo historiaa, mutta se ei tarkoita sitä, ettei pientä kähmintää osattaisi yhä harrastaa. Näin ainakin uskotellaan Turun Sanomien entisen päätoimittajan Raimo Vahteran tuoreessa Kohti Suur-Turkua -romaanissa. Löyhän jatkon 1980-luvun törkyvuosia tuulettaneelle Turun rahapajalle muodostava teos on samanaikaisesti sekä viihdyttävä poliittinen satiiri että machiavellimäinen oppikirja lähes onnistuneen kuntaliitoksen junailusta. Turkua, Kaarinaa, Naantalia ja Raisiota on vuosien varrella yritetty kerran jos toisenkin sovittaa samojen kuntarajojen sisäpuolelle, mutta Vahteran luonnostelema kuvitteellinen tiekartta voisi hyvin tarjota seuraavat askelmerkit sekä Suur-Turkua suunnitteleville että myös muille kuntaliitosten kanssa pähkäileville päättäjille ympäri Suomea. Tietokirjasta ei silti ole kyse, vaan Kohti Suur-Turkua on puhdasta kaunokirjallisuutta ja siinä liikutaan paljon myös kirjailijan lapsuuden maisemien nostalgisessa kaupunkimiljöössä.

Lähtölaukauksena Turun laajentumiselle toimii kokoomuksen kunnallispoliittinen suurristeily Silja Europalla. Puolueensa taustapiruna viihtyvä veteraanipoliitikko Tarmo Niitty on visioinut hanketta mielessään jo pitkään ja laivamatkalla sille antaa siunauksensa itse Ilkka Kanerva. Päätöksiä saadaan aikaan kuitenkin vain yhteistyöllä, mikä turkulaisittain sovellettuna tarkoittaa demareiden ottamista mukaan valmisteluun. Vasemman laidan pelinrakentajaksi valikoituu kunnallissihteeri Turkka Norko ja kaksikon vanhat erimielisyydet lakaistaan nopeasti sivuun Turun etujen turvaamiseksi. Yksituumaisuus saavutetaankin nopeasti, sillä naapurikuntiensa tukahduttama kaupunki täytyy jälleen saada muiden etelän kasvukeskusten vauhtiin tai muuten hukka perii puoluekannasta riippumatta.

Suunnittelutyötä tehdään poikaporukalla kabineteissa ja saunailloissa. Vahtera lienee myös itse ollut mukana vastaavanlaisissa tilaisuuksissa ja tarjoaakin kirjassa varsin yksityiskohtaisen kuvauksen esimerkiksi Turun keskustaa kaunistavan Rettigin palatsin tai Katariinanlaaksossa sijaitsevan Villa Solinin hulppeista kokoustiloista. Lystinpito rajoittuu silti muutamaan huurteiseen Aura-olueen, sillä leijonanosa tilaisuuksiin käytetystä ajasta kuluu lähimenneisyyden kokemusten analysointiin ja pitkälti niiden pohjalta juonitaan myös tulevat skenaariot. Vahteran kabinettipolitiikasta tarjoama kuva on erittäin raadollinen: Mukaan kutsuttujen päättäjien piiri toki laajenee ajan myötä, mutta kahden mahtipuolueen ulkopuolista osaamista ei tunnuta kaipaavan. Lisäksi erittäin häilyvästi määriteltävä yleinen etu juntataan aina vähemmän tärkeiden intressien edelle. Kansan syvien rivien ääntä pääsevät kuitenkin käyttämään kummankin puolueen kaksi uskollista rivijäsentä. Juhani Salmi ja Reijo Kahma ovat vanhoja lapsuudentovereita ja tuumailun lisäksi heidän kauttaan saadaan välähdyksiä 1950- ja 1960-lukujen Turusta.

Kohti Suur-Turkua osoittautuu yllättävän viihdyttäväksi lukukokemukseksi ja Vahteralla riittää lähes savolaisella taituruudella juttua niin itse asiasta kuin sen vierestä. Kirjan henkilökuvaus tuntuu juonenkäänteiden lomassa aavistuksen kaavamaiselta ja niukan oloiselta, mutta toisaalta monet hahmoista ovat niin perisuomalaisia, että ne saavat lukijan mielessä helposti lisäpiirteitä oman kunnan tutuilta päättäjiltä. Kirjassa ei myöskään oteta kovin selkeää kantaa kuntaliitosten puolesta tai niitä vastaan, mutta surkuhupaisasta loppuratkaisusta on ainakin luettavissa toive pitää päätöksenteko alusta saakka mahdollisimman avoimena. Tästä on kaikkien helppo olla samaa mieltä. (Tuomo L)