Blogi vaihtuu verkkokirjastoon

Rutakko-kirjastot aloittavat valmistautumisen ensi vuonna käyttöön otettavaan uuteen verkkokirjastoon. Sivuston suunnittelu ja sisällöntuotanto pitävät henkilökunnan sen verran kiireisenä, että tämän blogin ylläpitoon ei valitettavasti enää riitä aikaa. Vinkkaustyö kuitenkin jatkuu aikanaan uudessa ympäristössä. Suuret kiitokset kaikille vinkkausblogia seuranneille!

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

”Minä olen ponnistellut tämän omaelämäkerran kimpussa – tai biografian – hänen akateemista sanaansa käyttääkseni – kohta kolme vuotta. Näin pitkälle päästyäni tiedän, että osaan kirjoittaa ilman että hän häilyy niskani takana komentelemassa.”

Babba Andersson on ruma, lihava ja rääväsuinen nuori nainen, jonka suuri unelma on voittaa kuvalehden novellikilpailu. Tämä onnistuisi Babban mielestä helpommin, jos hänellä olisi sopiva ulkonäkö. Kirjallisuudenhistoriaa opiskeleva Lillemor Troj puolestaan on kaunis ja edustava, kuin luotu median lemmikiksi, joten naiset päättävät lähettää kilpailuun Babba Anderssonin novellin, mutta kuvassa kirjoittajana loistaa Lillemor Troj. Kahden naisen kirjallinen huijaus on saanut alkunsa.

Babba osaa todella kirjoittaa, ja niinpä tämä ovela kaksikko huijaa koko Ruotsin kirjallisia piirejä ja lukijoita vuosikymmenien ajan. Lillemor edustaa ja saa kirjallisuuspalkintoja ja lopulta hänet jopa valitaan Ruotsin akatemian jäseneksi. Babba seuraa sivusta juhlitun ”kirjailijattaren” voittokulkua, välillä huvittuneen kyynisesti välillä taas pientä kateutta tuntien. Häntä ei juuri julkisuus ja maine kiinnosta, eikä edes raha, näin ainakin Lillemor uskoo. Mutta Babba onkin saanut tarpeekseen ja uhkaa, kostoksi Lillemorin aiemmista yrityksistä lopettaa, paljastaa nyt koko huijauksen. Iäkäs Lillemor Troj istuu lukemassa Babban omalla nimellään kirjoittamaa käsikirjoitusta, jonka tarkoituksena on tuhota koko hänen maineikas uransa.

Kerstin Ekmanin kynä on edelleen loistavassa terässä tässä veijariromaanissa. Naisen elämä on usein teemana Ekmanin romaaneissa ja niin myös Huijareiden paraatissakin. Lillemor näyttää kärsivän ronskia Babbaa enemmän heidän huijauksestaan, ja myös yksityiselämässä tulee kolhuja toisensa jälkeen. Suojatussa porvariskodissa kasvanut tyttö menee naimisiin nuorena, eroaa, saa hermoromahduksen, ajelehtii 70-luvun poliittisissa aatteissa. Työläistaustainen Babba tuntuu porskuttavan eteenpäin ilman suuria tunnontuskia, vaikka varmaan välillä raivostuttaakin, kun joutuu koko ajan katsomaan, miten kunnian suosikkikirjoista saa Lillemor Troj. Tosin onhan Lillemorkin vaikuttanut tekstin syntymiseen kommentoimalla, korjaamalla ja oikolukemalla. Naiset käyvät keskenään kiihkeitä keskusteluja kirjallisuuden merkityksestä. Ekman riisuu kirjailijan ammatista kaiken hohdokkuuden, valaisemalla miten kirjailijan elanto koostuu pienistä tienesteistä kuten kansanopiston opetustehtävistä kirjoittajakurssien vetämiseen.

Huijareiden paraati kertoo eloisasti Ruotsin yhteiskunta- ja kulttuurielämästä ja sen muutoksista 1950-luvulta aina nykyaikaan asti. Tämä ajanjakso kattaa myös Kerstin Ekmanin pitkän kirjailijauran, joka alkoi dekkareista, kuten Babban ja Lillemorin tuotanto, jatkui laajoilla, 1900-luvun Ruotsia kuvaavilla romaaneilla ja huipentui 2000-luvulla loistavaan Sudentalja-trilogiaan. Kerstin Ekmanille on myönnetty kahdesti arvostettu August-palkinto ja Ruotsin akatemiaan hänet valittiin 1978. Tämä kaikki tapahtuu myös Lillemor Trojille Huijareiden paraatissa.

Mitä muuta kirjallisuus on kuin huijaamista, Babba tokaisee suutuksissaan Lillemorille, kun tämä omantunnontuskia potien uhkaa jälleen luopua leikistä. Kirjailijat saavat vaikutteita, he kopioivat, lainaavat, muuntelevat sanottavansa toiseen muotoon ja yrittävät miellyttää niin kustantajaa kuin yleisöäkin. Kirjailijan täytyy osata sekä kirjoittaa että markkinoida ja miellyttää. Babban ja Lillemorin sopimus hyödytti varmaan molempia, joten on mahdotonta sanoa, kumpi käytti hyväksi toista tai hyötyi enemmän. Ehkä mukanaan oli tullut vuosikymmenien kuluessa myös ystävyyttä tai ainakin yhteinen salaisuus kiehtoi ja yhdisti. Miksi siis lopettaa kun homma toimii! ”Heillähän on paljon töitä edessä.” (Sinikka L)

Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Pyörätuoliin sidotun halvaantuneen nuoren tytön kohtalo sekä kuvaukset omaishoitajien karusta arjesta ovat teemoja, jotka vievät monet lukijat oman mukavuusalueen raja-alueille. Vielä voimakkaammin Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarinassa nousee kuitenkin pintaan kirjan kaikkein raastavin kysymys: onko vanhempien puhekyvyttömän tyttärensä kanssa vuosikausien ajan käymä ajatuksenvaihto ollut aitoa vuorovaikutusta vai pelkästään toisen osapuolen toivottomalta näyttänyttä tilannetta valheellisesti helpottanutta itsepetosta? Vastausta haetaan pääsääntöisesti perheen sisällä, mutta Yli-Juonikas on liittänyt mukaan juonenkäänteitä, jotka tuovat väistämättä mieleen vuosituhannen vaihteessa Tuomas Alatalon Olen ja saan sanoa -kirjan ympärillä velloneen julkisen kohun. Vanhan merimiehen tarina ei silti varsinaisesti ole kannanotto tuetun kommunikaation puolesta tai sitä vastaan. Sen voi aivan perustellusti lukea niin, että suurin osa kuusitoistavuotiaan Annika-tytön kertojaäänestä on hänen omaansa, mutta mukana on runsaasti vihjeitä, jotka ohjaavat kohti päinvastaista tulkintaa. Päällekäyvin lienee kirjan nimi, joka on johdettu kohtauksessa, jossa fasilitointi rinnastetaan viestintään haudantakaisten henkiolentojen kanssa.

Vanhan merimiehen tarinan pääosassa on kolmihenkinen Harjusten perhe. Niina ja Aarno hoivaavat vakavasta synnynnäisestä hermostollisesta sairaudesta kärsivää Annika-tytärtään. Koko ikänsä pyörätuolissa viettänyt Annika ei kykene liikkumaan tai puhumaan ja neliraajahalvauksen lisäksi hänet oli kaksitoistavuotiaaksi saakka diagnosoitu vaikeasti kehitysvammaiseksi. Vanhemmat saivat lopulta kontaktin tyttäreensä, kun Annikaa hoitava toimintaterapeutti tutustutti heidät fasilitoituun kommunikointiin. Siinä ajatusten vaihto tapahtuu ohjaamalla Annikan kättä pienten vihjeiden perusteella tietokoneen näppäimistöllä. Kirjan alussa yhteydenpitoa on kestänyt jo neljä vuotta ja perheen elämä on Annikan koettelemuksia täynnä olleiden lapsuusvuosien jälkeen asettunut vaativien, mutta lämminhenkisten rutiinien ympärille. Aarnolla on hyväpalkkainen työ valtion virkamiehenä, mikä on mahdollistanut Niinan jäämisen kotiin Annikan täyspäiväiseksi hoitajaksi. Fasilitoinnin käyttö Annikan ajatusten tulkkina on edennyt jopa niin pitkälle, että tyttö saanut valmiiksi ensimmäisen runokokoelmansa, jolle Niina ja Aarno ovat vielä löytäneet sen julkaisemisesta kiinnostuneen kustantajan.

Skorpionisinetiksi ristitty käsikirjoitus osoittautuu nimeltään valitettavan enteelliseksi ja kielteisestä kustannuspäätöksestä käynnistyy tapahtumasarja, joka suistaa perheen elämän vähitellen raiteeltaan. Kustantaja esittää epäilyjä runojen todellisesta kirjoittajasta ja ne palauttavat Niinan ja Aarnon mieleen ulkopuolisten fasilitointia kohtaan esittämän arvostelun. Tästä kuitenkin selvitään, kun Annikaa hoitava lääkäri kertoo pariskunnalle uudenlaisesta neuroproteesista, jonka avulla joidenkin halvaantuneiden potilaiden liikuntakykyä on saatu parannettua niin, että kommunikointi heidän kanssaan onnistuu ilman avustajaa. Toivon kipinä sammuu nopeasti, sillä Annikan tilassa ei kalliin leikkauksen jälkeen tapahdu muutosta kohti parempaa. Vaikutus on itse asiassa päinvastainen ja tyttö tuntuu vetäytyvän yhä enemmän kuoreensa. Samoin käy Niinalle ja Aarnolle. Aarnolla diagnosoidaan masennus, jonka parantelu tapahtuu alkoholi- ja lääketokkurassa. Niina taas menettää Annikan hoidossa apuna olleen Rauni-terapeutin tämän sairastuttua työuupumukseen. Samalla myös Annikan viestien sisältö alkaa muuttua ahdistavammaksi. Niihin ilmestyy vakavia syytöksiä, jotka koskevat erityisesti Aarnoa. Epäilyjen selvittely vie väistämättä kohti kaikkein äärimmäisimpiä tunnelmia ja loppu välkkyvine veitsineen on – ehkä hieman tarpeettomasti – jo melkein kauhukirjallisuutta.
 
Jaakko Yli-Juonikkaan edellisen tiiliskivimittaa lähestyneen Neuromaani-romaanin rakenne muistutti monivalintatehtävää, joten siihen verrattuna Vanhan merimiehen tarinan kerronta on huomattavan paljon perinteisempää. Kokonaisuus on silti yhtä tuoreen ja omaperäisen tuntuinen. Oli lukijan ennakkokäsitys fasilitoinnista mikä tahansa, niin sen käyttö kirjallisena tehokeinona tuo juoneen kutkuttavan sähköistä tunnelmaa. Yhtä lailla ansiokkaasi on kuvattu Annikan hoitoon liittyvien rutiinien ja apuvälineiden koko kirjo. Yli-Juonikas kirjoittaa vammaisuudesta kaunistelemattoman realistisesti, mutta inhimillisesti. Joillekin Annikan kertojaäänen kyseenalaistaminen saattaa silti olla liian kova pala. Toisaalta kirjan sivuilla tavataan myös lihaa ja verta oleva vanha merimies, joten tulkintoja voi tehdä suuntaan tai toiseen. Muutoinkin lopputulosta voi vain kehua ja tässä on varmasti yksi vuoden 2014 parhaista kotimaisista romaaneista. (Tuomo L)

Talous ja filosofia

Maallikosta tuntuu helposti siltä, että vakaata harkintaa vaativa filosofia ja hektisellä syklillä pyörivä talous ovat lähtökohdiltaan mahdollisimman kaukana toisistaan. Suurinta pesäeroa niiden välille luo kuitenkin ääriesimerkkejä rakastava julkisuus, ja kuten filosofi Uskali Mäki omassa Talous ja filosofia -kirjan artikkelissaan osuvasti toteaa, nykymaailma on tehty markkinoista, joiden esiintyvyys ja totuudenläheisyys ovat kaiken lisäksi lisääntymään päin. Olettamuksen todistelu sekä siitä johdetun markkinaistumiseksi nimetyn prosessin analyysi tuntuvat artikkelissa tosin enemmän parodialta, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että talouden lainalaisuuksien tutkimus kuuluu – ja on aina kuulunut – ihmistieteiden asialistalle. Talous ja filosofia kokoaakin yhteen sekä filosofien että talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden kirjoituksia päivänpolttavista talousaiheista. Näkökulmat vaihtelevat, mutta kirjoituksia yhdistää pyrkimys laajentaa taloustieteen yksioikoista todellisuuskäsitystä muiden ihmistieteiden viitekehyksestä käsin. Kritiikki kohdistetaan erityisesti taloustieteilijöiden enemmistön tapaan olettaa yhteiskunta pelkästään rationaalisten ja omaa etuaan itsekkäästi ajavien yksilöiden pelikentäksi sekä halusta jättää pelisäännöistä sopiminen näkymättömän käden ohjaaman markkinamekanismin vastuulle.

Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään ruotimaan taloustieteen keskeisimpiin teoreettis-metodologisiin perusteisiin liittyviä ongelmia. Osuuden avaava Jaakko Kianderin Globaali finanssikriisi, talouspolitiikka ja taloustieteen todellisuuskäsitys on artikkeleista ajankohtaisin ja tiivistää hyvin sekä taloustieteen sisällä viimeisen reilun sadan vuoden aikana tapahtuneet paradigmamuutokset että, miten juuri nyt taloustieteen valtavirtaa edustava uusklassinen talousteoria on ollut kyvytön löytämään ulospääsyä vuonna 2008 puhjenneesta maailmanlaajuisesta finanssikriisistä. Jukka Gronow tuo mukaan sosiologian klassikot, joiden teosten kautta saadaan muistutus taloustieteen ja muiden yhteiskuntatieteiden yhteisistä alkujuurista sekä tieteenalojen keskinäisen vuoropuhelun hedelmällisyydestä. Jaakko Kuorikoski ja Aki Lehtinen valottavat taloustieteellisten mallien perustana toimivan tasapainon käsitteen tulkinnanvaraisuutta esittelemällä yleisen tasapainon teoriaa, joka olettaa markkinamekanismin palauttavan talousjärjestelmät ennemmin tai myöhemmin tasapainotilaan niin suuressa kuin pienessä mittakaavassa. Jussi Kotkavirta analysoi sitä, mikä rooli tunteilla on sekä taloustieteen yleisessä teorianmuutoksessa että yksittäisten toimijoiden finanssimarkkinoilla tekemissä päätöksissä. Kiinnostava kirjoitus on myös Risto Vilkon Matemaattisen taloustieteen alkulähteillä, jossa luodaan katsaus siihen, kuinka taloustieteessä siirryttiin vähitellen käyttämään matemaattisia tutkimusmenetelmiä.

Kirjan jälkimmäinen osuuden tekstien näkökulma on soveltavampi ja niissä keskitytään pohtimaan taloustieteen suhdetta muihin suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Osuuden avaava Uskali Mäen filosofisen hauska artikkeli vie otsikkonsa mukaisesti taloustieteen ontologian ytimeen ja rajoille. Eerik Lagerspetz vertailee taloustieteen kahden ääripään jättiläisen: Karl Marxin ja Friedrich Hayekin vapaus- ja politiikkakäsitteiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Kristina Rolin taas haastaa Milton Friedmanin esittämän argumentin, jossa yritysjohtajan tehtäväksi nähdään voiton tavoittelu ilman sen suurempia eettisiä pohdintoja. Hieman samankaltainen kirjoitus on Jukka Mäkisen ja Arno Kourulan Yritysvastuun yhteiskuntafilosofiaa, joka nostaa keskusteluun globalisaation myötä yhä suurempaa poliittista valtaa käyttävien suuryritysten toimintaa säätelevät reunaehdot. Tarja Knuutila taas kuvaa yliopistomaailmaan sijoittuvan esimerkkitapauksen avulla tieteentekoa perinteisesti ohjanneiden normien rapautumista kaupallisten intohimojen ristivedossa. Päätökseksi on vielä sijoitettu Ilkka Niiniluodon epilogi talouskasvun ja onnellisuuden välisestä suhteesta. Raha yksinään ei tuo onnea, mutta nykymaailma on organisoitu niin, että taloudellisesta taantumasta seuraa aina paljon inhimillistä kärsimystä, joka lisäksi poikkeuksetta kohdistuu kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin.

Talous ja filosofia on puhdas tiedekirja. Keskustelua käydään pääasiassa akateemiseen maailmaan kuuluvien teorioiden ja käsitteiden avulla. Teksti on kuitenkin pidetty riittävän kansantajuisena, joten sisältö avautuu laajemmalle lukijakunnalle. Aiheet ovat kiinnostavia, vaikka monet artikkeleista kaipaisivat tuekseen käytännön esimerkkejä. Moni lukija saattaa esimerkiksi kaivata tarkempaa tietoa siitä, miten Kristina Rolinin sinänsä vakuuttavat eettiset perustelut lopulta saadaan kaupattua valtavien tulospaineiden alla työtään tekevälle yritysjohdolle. Tarja Knuutilan artikkeli on luonteeltaan empiirisempi, mutta kuvatut tapahtumat ovat viidentoista vuoden takaa. Luultavasti yliopistomaailmassakin on jo tässä ajassa opittu hyödyntämään paremmin tutkimustulosten kaupallisia mahdollisuuksia. (Tuomo L)

Louise Erdrich: Pyöreä talo

Yhdysvaltalaisen Chippewa-heimoon kuuluvan kirjailijan Louise Erdrichin kirjan Pyöreä talo tapahtumat sijoittuvat intiaanireservaattiin ja alkavat vuodesta 1988, jolloin intiaanien asioita aktiivisesti hoitava perheenäiti, ojibweintiaani, raiskataan erityisen julmasti. Tapaus traumatisoi naisen, ja hän vetäytyy kuukausiksi sänkyynsä yksinäisyyteen ja jättää tuomari-aviomiehensä ja 13-vuotiaan Joe-poikansa selviytymään yksin järkyttävästä tapahtumasta. Tarina etenee verkkaiseen tahtiin, ja tapahtumien kertoja on Joe, joka muistelee ja kertaa tapahtunutta vuosien kuluttua, jolloin hän itsekin on jo aikuinen naimisissa oleva lakimies.

Louise Erdrich kuvaa liikuttavasti keskenkasvuisen pojan tuntoja, joka on joutunut ennen aikojaan kokemaan lapsuuden turvallisen maailman romahtamisen ja kohtaamaan aikuisten epäoikeudenmukaisen maailman. Yhtäkkiä onnellisen perheen elämä on muuttunut raskaan painostavaksi. Kun kotona oleminen on Joelle ahdistavaa, hän saa kuitenkin muuta ajateltavaa kaveripiirissä. Tämän poikajoukon toilailuista Erdrich kertoo viihdyttävästi höystäen tapahtumia mustalla huumorilla. Läheisin kolmesta ystävästä Joelle oli Cappy, jota hän kutsui veljekseen, ja joka oli myös paikalla Joen elämän synkimmällä hetkellä. Kun Joe kertoo tarinaansa, on Cappystä enää jäljellä valkoinen risti Montanan valtatien varressa, mutta Cappyn henkeä Joe sanoo kuitenkin kantavansa aina mukanaan.

Pyöreä talo-romaani saa rikostarinan aineksia, kun isä ja Joe yrittävät jäljittää raiskaajaa penkomalla vanhoja oikeusjuttuja, joissa isä on ollut tuomarina. Kirjassa nousee esiin monimutkaisia perhesuhteita ja -salaisuuksia, vääryyksiä, väkivaltaa ja rasismia. Sekava lainsäädäntö estää tuomion antamisen, vaikka syyllinen selviäisikin, niinpä reservaateissa sattuneet raiskaukset johtavat vain harvoin syytteeseen. Kun oikeusjärjestelmä ei toimi tai siihen ei voi luottaa, on otettava lopulta oikeus omiin käsiin.

Rikostapauksen selvittämisen lomassa Erdrich kuvaa paljon intiaaniheimojen perinnetapoja ja uskomuksia, joita katolisuuteen kääntyminenkään ei täysin hävittänyt. Värikkäitä intiaanivanhuksia kirjassa ovat ”mooshum”, Joen isoisä ja Joen ystävän isoäiti Ignatia, jotka vielä kuolemaa odotellessaankin jaksavat muistella entisiä rakkauksiaan estottomasti. Romaanissa palataan usein myös ikiaikaiseen intiaaniheimojen riistoon ja hyväksikäyttöön. Louise Erdrichillä on esimerkkejä reservaatin karusta todellisuudesta, jossa alkuperäiskansojen oikeuksia on aina poljettu valtiovallan pysyessä välinpitämättömänä.

Louise Erdrichin Pyöreä talo on moniulotteinen romaani, ja jo kirjan tapahtumapaikkana oleva intiaanireservaatti herättää mielenkiinnon. Vaikka kirjailija jälkisanoissa kertoo kirjan tapahtumien olevan mielikuvitusta, voisi vastaavanlaista kuvitella tapahtuvaksi myös oikeassa elämässä.  Erdrichin luomat henkilöhahmot ovat elävän ja todentuntuisia niin hyvässä kuin pahassa. Pyöreä talo on muotitermillä ilmaistuna koukuttava kirja, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka. (Sinikka L)

Tommi Liimatta: Rautanaula

Tommi Liimatan Rautanaula tuo mieleen amerikkalaisten Coenin veljesten synkänhauskat elokuvat. Myös niiden omalaatuinen tunnelma syntyy usein siitä, kun tavallisten ihmisten vielä tavallisempaan elämään sekoittuu hetkeksi ripaus populaarifiktion lajityypeissä lukuisia kertoja toistettuja tragikoomisia juonenkäänteitä. Tosin Rautanaulassa minimalismi on viety vielä astetta pitemmälle. Kirjassa kuvataan keski-ikäistymisen iloja maistamaan päässeen Kai Malmirinteen lähipiirin ympärille nivoutuvaa salaperäistä katoamistapausta, mutta apuun ei kutsuta kaiken nähnyttä rikosetsivää, vaan kadonneen puolison jäljitys tapahtuu melkein loppuun saakka pelkästään perhepiirissä. Osittain jo tästä syystä tapahtumat eivät etene dekkareista tutun johtolangasta toiseen vievät loogisen päättelyn tahdissa. Vihjeet ovat paljon epämääräisempiä ja arjen lomaan sijoitellut pienimuotoiset jännityselementit tajuaa oikeastaan vasta jälkikäteen. Mukana on myös lyhyitä sadunomaisia katkelmia, mutta kaikkein railakkain irtiotto todellisuudesta tehdään kirjan turboahdetuissa seksikohtauksissa, joissa jaksava ja pystyvä Kai Malmirinne hoitelee peräkkäin niin tyttäret kuin äiditkin.

Tarina etenee verkkaisesti ja lähes pelkästään syvyyssuunnassa. Liimatta tarkentaa yksityiskohtiin, joissa mikään ei ole aivan sitä, miltä se aluksi näyttää. Aivan erityisesti tämä pätee Rautanaulan päähenkilöön Kai Malmirinteeseen. Menestyvän myyntitykin sliipattuun maailman alkaa ilmestyä säröjä, kun erään liikematkan jälkeen omakoti-idylliä ylläpitänyt Raisa-vaimo ei olekaan enää kotona odottamassa. Aluksi huolta tuntuu aiheuttavan pelkkä kulissien ylläpito, mutta vähitellen Raisan poissaolo alkaa järkyttää syvemmin Kain tunne-elämää. Tämä ei tosin estä naisseikkailuja harrastavaa miestä jatkamasta edelleen mielipuuhiensa parissa.

Katoamiseen saadaan jonkinlaista selvyyttä, kun Raisa lopulta ottaa kirjeitse yhteyttä Kaihin. Väljähtynyt parisuhde kelpaa selitykseksi myös Raisan Raili-siskolle, jonka kanssa Kai on alkanut selvittää tapahtunutta. Railin perhe-elämässä on omat kipukohtansa, joiden ansiota lienee se, että Raili alkaa vähitellen huomata aukkoja Kain kertomuksessa. Kirjan loppunäytöksessä Kain huomio kääntyy kuitenkin toisaalle, sillä Raisan katoaminen nostaa esiin vanhan lapsuuden tragedian, jonka jälkipyykin selvittely vie viimein niin Kain kuin lukijat lopullisten vastausten äärelle.

Rautanaula on haastava, mutta erittäin palkitseva lukukokemus. Liimatta kirjoittaa niille, jotka haluavat nauttia ja sulatella ajatuksella omaperäisiä kielikuvia sisältävää tekstiä. Tarinan annetaan ajoittain haarautua todella oudoille sivupoluille ja kirjan henkilökuvaus on hetkittäin kuin villiä tajunnanvirtaa. Kokonaisuus pysyy silti hyvin kasassa ja Liimatta pitää huolen siitä, että kirjan parissa myös viihtyy. Nykyään turhan moni kirja etenee aivan liian ennalta arvattavasti, joten tässäkin suhteessa Rautanaula erottuu joukosta edukseen. Täytyy vain toivoa, että monessa mukana olevalta Liimatalta riittää energiaa jatkaa kirjailijan uraansa. (Tuomo L)

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia

Tuhon jälkeiseen maailmaan pystyyn jäänyt Hotel Sapiens on kuin loppusijoituspaikka itselleen ja ympäristölleen liian vaaralliseksi käyneelle ihmislajille. Kovin tarkkaa määritelmää Leena Krohn ei luomukselleen kuitenkaan anna, mutta ajallisesti sijainniksi paikantuu lähitulevaisuus, jossa joukko toisiaan seuranneita katastrofeja on muuttanut maapallon ihmiselle asuinkelvottomaksi. Myöskään onnettomuuksien alkuperää ei liikoja selitellä, mutta oma osuutensa niihin on ollut itsestään tietoiseksi tulleiden tietoverkkojen toimilla. Kaitsijoiksi kutsuttu keinoäly – paitsi edesauttoi romahdusta – niin vangitsi joukon siitä selvinneitä outojen sumujen keskellä sijaitsevaan Hotel Sapiensiksi nimettyyn hoitolaitokseen. Sen eläintarhaa muistuttavissa olosuhteissa asukkaista pidetään hyvää huolta, mutta samalla kyse on kokeesta, jonka avulla Kaitsijat pyrkivät joko tulemaan enemmän ihmisen kaltaisiksi tai sitten muuttamaan ihmiset itsensä kaltaisiksi. Krohn ei näe vaihtoehtojen välillä suurta ristiriitaa, sillä suljettua ja kontrolloitua ympäristöä käytetään kirjassa osuvana vertauskuvana sille, kuinka ihmisen toimissa syiden ja seurausten väliin mahtuu aina harmaa alue, jossa vapaasta tahdosta tulee ennalta määrättyä ja yksilöllisinä pidetyt ajatukset muuttuvat joukkoja ohjaaviksi ideologioiksi.

Kirjan voi lukea sekä yhtenäisenä romaanina että kokoelmana saman kattoteeman alle koottua lyhytproosaa. Näkökulmat ja miljööt vaihtelevat, mutta suurimman osan ajasta tapahtumien tulkkina toimii Varastettu taivas -luvussa esitelty Väinö K-nen, joka havaitsi taivaalta tuhon merkit jo hyvissä ajoin ennen Kaitsijoiden valtaannousua. Valtaapitäville lähetetty varoitus kaikui kuitenkin kuuroille korville ja Väinö K:sta tuli yksi Kaitsijoiden ja heidän apulaistensa hoidokeista. Muita samaan laitokseen päätyneitä ovat muun muassa erilaisia fobioita liiankin hyvin tunteva diplomiterapeutti, kuolleen tyttärensä kanssa kirjeenvaihtoa käyvä Parapsykologisen seuran kirjastonhoitaja, sokea silmälääkäri, luonnonfilosofiaan perehtynyt kukkakauppias sekä varjonsa kanssa paikkaa vaihtanut onneton nuori mies. Heidän tarinoissaan liikutaan niin ajassa ennen Hotel Sapiensia kuin sen nukkekotimaisessa todellisuudessa. Yhtymäkohdat aikatasojen välillä ovat usein hienovaraisia, mutta tuovat silti osuvasti esiin inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluvan paradoksin: joillekin asukkaista Hotel Sapiens on vankila, johon he ovat tekojensa seurauksena joutuneet, osa taas kokee olevansa etuoikeutettujen turvapaikassa.

Samalla tapaa satiirisella otteella Krohn kirjoittaa Kaitsijoista. Hotel Sapiensin sähköiset valtiaat ovat kaukana täydellisestä, mikä näkyy jo alussa pieninä rappion merkkeinä rakennuksen julkisivussa. Lisäksi Kaitsijoiden valvontakoneiston katvealueilla tapahtuu monia varsin kyseenalaisia asioita. Vielä astetta yksinkertaisimmilta tuntuvat laitoksessa kuria ja järjestystä ylläpitävät ihmisen ja koneen välimaastoon sijoitetut nunnat, joiden huolenpito on korostetun mekaanista. Kaitsijat ovat myös ennallistaneet laitokseen monia historian merkkihenkilöitä, mutta nämä hologrammit jäävät pelkiksi esikuviensa haamuiksi. Loppua kohden Kaitsijoiden ote suorastaan herpaantuu. Keinotekoista todellisuutta ylläpitävä tekniikka reistailee ja riehakkaat tunnelmat kuplan alkavat muistuttaa monia tälläkin hetkellä käynnissä olevia kansannousuja.
 
Krohnin dystopia on synteettinen romaani synteettisestä maailmasta. Nyky-yhteiskuntaa ja sen mahdollista tulevaisuutta pohditaan harkiten, mutta lopputulos maistuu steriililtä laboratoriokokeelta. Vertauskuvien käyttö on turhan oppikirjamaista, mikä on johtanut paikoitellen lähes lastenkirjamaiseen naivismiin. Ajoittain se kuitenkin sopii tunnelmaan, sillä tekstin lomaan on sijoiteltu muitakin oudonoloisia fantasiaelementtejä ja yhdessä ne välittävät kirjan sanoman paljon tehokkaammin rasittavuuksiin asti viety älyllistäminen. Tunnetta on mukana myös henkilökuvauksessa, joten lukija tuntee liikkuvansa muuallakin kuin pelkästään teoreettisissa ajatusrakennelmissa. Silti, jos maailmanlopun näyt haluaa kokea paljon autenttisemman tuntuisena, niin kannattaa tarttua Cormac McCarthyn Tie-romaaniin. (Tuomo L)

Jaakko Heinimäki: Harrasta viiniä

Harrasta viiniä -kirja tutustuttaa lukijansa viineihin, joihin liittyy jotakin kirkollista. Pastori Jaakko Heinimäki on koonnut kirjaansa viineihin liittyviä tarinoita luostareista, pyhimyksistä ja pyhiinvaelluksista sekä kertoo, kirjan nimen mukaisesti, myös viinin hartaudesta. Näitä ”hartaita viinejä” löytyy Alkon hyllystä edelleen, ja pullojen nimissä näkyy usein luostarien ja pyhimysten nimiä. Vaikka alkoholin ja uskonnon yhdistäminen on vielä muutama vuosikymmen sitten saattanut nostattaa ryppyjä otsaan Suomessa, on hyvä muistaa, että juuri kristillinen kirkko ja ennen kaikkea luostarit ovat edistäneet merkittävästi eurooppalaista viinikulttuuria.

Läntisen luostarilaitoksen suurmiehen Benedictus Nursialaisen  hengessä toimivat luostariveljet loivat pohjan nykyiselle Bourgognen viinituotannolle ja toimivat keskiajalla antiikin sivistyksen jatkajina Euroopassa. Tähän sivistykseen kuului myös viininviljelyn ja viinin valmistuksen taito. Mutta eivät luostariveljet pelkästään viljelyyn keskittyneet. Tutkijat ovat arvioineet, että veljien keskimääräinen viininkulutus oli noin puolitoista litraa päivässä, mutta heidän puolustukseen täytyy kuitenkin todeta, että viiniä juotiin vähitellen päivän kuluessa vedellä laimennettuna. Viiniä suosittiin myös senkin vuoksi, että se oli suhteellisen steriiliä ja juotavaksi puhtaampaa kuin pelkkä vesi.

Jaakko Heinimäki tuo esille kirjassaan myös kristinuskon eri suuntien suhtautumista alkoholiin. Joihinkin suuntauksiin on kuulunut ehdoton raittiuden vaatimus, mikä näkyy hänen mukaansa siinä, että on tapana puhua viinan kiroista, eikä juoppouden kiroista. Ikään kuin vika ei olisikaan juojissa, vaan itse alkoholissa. Vanha kristillinen perushyve raittius on tarkoittanut 1800-luvulle asti kaikin tavoin kohtuullista elämää eikä ehdotonta raittiutta. Tätä suhtautumista alkoholiin Heinimäki kirjassaan korostaa, mutta ymmärtää myös, ettei joillekin ihmisille alkoholi kuitenkaan sovi ja heidän onkin parempi olla lasia kallistamatta. 

Olikohan kardinaali Johannes Fugger niitä, joiden ei olisi pitänyt pulloon tarttua? Kardinaali oli nimittäin lähdössä pyhiinvaellusmatkalle Roomaan ja hyvän viinin ystävänä lähetti palvelijansa edellään etsimään parhaat viinituvat matkan varrelta. Hyvän paikan löytäessään palvelijan piti kirjoittaa ovenpieleen ”est” (=on) merkiksi siitä että talon viini on hyvää. Kun Roomaan oli enää vain lyhyt matka, näki kardinaali erään majatalon ovenpielessä palvelijan merkinnän: Est! Est! Est! Tästä kyseisestä Montefiasconen seudun viinituvasta kardinaali ei koskaan päässyt Rooman saakka, sillä viini oli, oli ja oli niin kardinaalin mieleen, että hänen pyhiinvaelluksensa päättyi Montefiasconeen , missä hän juopotteli itsensä hengiltä.  Viini kuitenkin on jäänyt elämään nimellä Est! Est! Est! di Montefiore. Tämän vanhan tarinan monta muutakin tarinaa ja legendaa kertoo Heinimäki kirjassaan. Paavin lähteen vedestä tuli kerrassaan erinomaista viiniä (Fontana di Papa). Jeesuksen kyynelten kostuttamasta maasta kasvoi kokonainen viiniköynnös, jonka hedelmä sai nimekseen Lacryma Christi (Kristuksen kyynel). Virheellisestä viinistä munkki Dom Pierre Péringnon tuli vahingossa keksineeksi kuplivan viinin (Dom Pérignon  -samppanja ). Tarinan kertomisessa Jaakko Heinimäki on mainio, ja siinä sivussa saa lukija ripauksen viinihistoriaa  kauniiden kuvien kera.

Harrasta viiniä ei ole perinteinen viiniopas eikä hartauskirja, siksi sitä voi suositella myös lukijalle, joka ei viiniä harrastaisikaan ja jolle hartauskin tuntuu vieraalta. Harrasta viiniä -kirja korostaa ihmisten välistä yhteyttä: viinin nauttimista ehtoollisessa tai muuten vain ystävien seurassa hyvästä ruuasta, hyvästä juomasta ja hyvästä tunnelmasta nauttien. (Sinikka L)

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Tuskin kukaan salapoliisiromaanien tai jännityksen ystävä on kyennyt täysin sivuuttamaan dekkariperinteen kulmakiven, Agatha Christien teoksia. Kuulun niihin vastarannankiiskiin, jotka ensi alkuun vierastavat kirjallisuuden kaanoneita, klassikoita ja suuria nimiä.

Aikataulukon arvoitus (The A.B.C. Murders) olikin kohdaltani ensikosketus tähän dekkarikirjallisuuden suureen nimeen. Christie sysää tapahtumat liikkeelle, kun belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot saa eräänä päivänä kirjeen, jossa murhaaja ilmoittaa joitakin yksityiskohtia ennakkoon tulevasta murhasta ja haastaa täten Poirotin salapoliisitaidot. Myöhemmin nimimerkkiä ABC käyttävä murhaaja jatkaa murhaa ennakoivien kirjeiden lähettämistä yksityisetsivälle ja seurailee kaameissa teoissaan aakkosjärjestystä. Näennäisesti keskenään irrallisen tuntuisia murhia yhdistää lisäksi myös jokaisen uhrin läheisyydestä löytyvä juna-aikataulukko (ABC Railway Guide).

Christien kerronta on hämmästyttävän koukuttavaa suoraviivaisuudessaan ja selkeydessään. Samalla hän kykenee johdattelemaan lukijan harhapoluille. Christie hyödyntää Aikataulukon arvoituksessa ensimmäisen persoonan kerrontaa Poirotin ystävän ja tavallaan tutkinnassa tarkkailijan roolissa toimivan kapteeni Hastingsin henkilöhahmon avulla. Hastingsin puhe vuorottelee kirjan luvuissa ulkopuolisen, kolmannen persoonan kertojan kanssa, joka keskittyy kuvailemaan erään henkilöhahmon toimintaa teoksessa. Näillä kerronnan tasojen vaihteluilla ja tiettyjen näkökulmien painottamisella Christie sekoittaa mysteeriin ratkaisua janoavan lukijan epäilykset murhaajaehdokkaista.

Henkilöhahmoista tarinan polttopisteessä ovat tietenkin Hercule Poirot ja tämän aisapari kapteeni Arthur Hastings. Parivaljakko täydentää toinen toistaan. Siinä missä Poirot tutkii tapahtumien kulkua tarkkanäköisesti, objektiivisesti ja äärimmäisen analyyttisesti, Hastingsin lähestymistapa on maanläheinen ja harrastelijasalapoliisin tavoin ajoittain yltiöpäisen innostunut. Kapteenin kuvaillaankin miltei palvovan Poirotin päättelykykyä.

CD-äänikirja formaattina tekee klassikostakin helposti lähestyttävän, kun kiireisen arjen keskellä kirjaa voi kuunnella vaikkapa työmatkojen aikana auton soittimessa. Äänikirjan hyvän, harjaantuneen lukijan ansiosta kirja ja sen henkilöhahmot heräävät eroon aivan uudella tavalla. (Anna-Mari K)

Jennifer Holland: Yllättävät ystävykset : 47 kiehtovaa tarinaa eläinmaailmasta

Eläinlajien välisiä raja-aitoja ylittävät ystävyyssuhteet ovat monille tuttuja Disney-elokuvista, mutta niissäkään on harvemmin nähty leopardin ja lehmän nukkuvan kylki kyljessä. Villi luonto osaa kuitenkin hämmästyttää myös tässä suhteessa, sillä tapaus on yksi National Geographic -lehdessä toimittajana työskentelevän Jennifer Hollandin Yllättävät ystävykset -kirjan 47 kiehtovasta tarinasta. Kirjan ympäri maailmaa kerätyt kertomukset tarjoavat hyvän kokonaiskuvan siitä, että eläinmaailmassakin tunnetaan joka hetki keskinäisen kiintymyksen ja surun kaltaisia tunteita ja jopa monilla verivihollisina pidetyillä lajeilla on kyky nauttia ainakin hetki toistensa seurasta. Suurimpaan osaan Hollandin kuvaamista tapauksista liittyy toki ihmisen myötävaikutusta, eikä yllätyksenä tule myöskään se, että monet kirjan eläimistä ovat joko lemmikkejä tai vankeudessa eläviä villieläimiä, joiden luonnossa elävien lajikumppanien kohdalla saalistusvietti ja nälkä veisivät samassa tilanteessa voiton. Silti monissa kirjan ystävyyssuhteissa keskinäisen huolenpidon aste on niin syvää ja pitkäkestoista, että siitä ei olla liikuttumatta.

Hollandin valikoimien tarinoiden yhdistävänä tekijänä toimii se, että eläinten keskinäinen vuorovaikutus tuottaa selvästi havaittavaa mielihyvää ainakin yhdelle siihen osallistuvalle. Arviointia ei ole tehty tieteellisin kriteerein, mutta Hollandin asiantuntemus ja toimittajatausta taannee riittävän luotettavuuden. Tapausten kirjo on laaja ja joukkoon mahtuu niin käärme, joka saaliilla herkuttelun sijaan muuttui pesäpaikaksi ruoaksi tarkoitetulle hamsterille kuin useampi lähes ihmisen lailla kissaa hoivaava apinalaji. Ajallisesti ystävyys voi olla hyvin lyhytkestoista, kuten esimerkiksi metsäpalon yhteen tuoman pienen ilveksen ja kauriinvasan parin tunnin yhteinen hetki kuljetuslaatikossa, mutta toisaalta monissa tapauksissa se kestää läpi eläinten koko elämän ja sen päättyminen syystä tai toisesta aiheuttaa osapuolille selvästi havaittavaa kärsimystä. Aivan ihmisen kaltaisiin tuntemuksiin eläimet eivät kuitenkaan yllä ja monessa tapauksessa kiintymys on enemmän sen seurausta, että eläinten hoitajat ovat luoneet tilanteen, jossa eläin vain luulee hoivaavansa omia poikasiaan. Aina tästä ei kuitenkaan ole kyse ja ehdottomasti parhaan kuvan kirjassa kuvattujen suhteiden monitasoisuudesta saa Libby-kissan ja Cashew-koiran keskinäisestä yhteiselosta, jossa vanhoilla päivillään sokeutunut koira sai kissasta itselleen oppaan.

Yllättävät ystävykset on helppoa ja mukavaa luettavaa. Kirja sisältää paljon tunteisiin vetoavaa kuvitusta ja kuvakirjamaisen ulkoasunsa ansiosta se soveltuu kaiken ikäisille lukijoille. Tekstiosuudet on pidetty suhteellisen lyhyinä, mutta niihin on saatu mahdutettua tarvittava määrä taustatietoa tarinoissa kuvatuista eläimistä. Mitenkään erityisen painavaa sisältöä kirja ei tarjoa, mutta sekä johdantoluku että lopun lähdeluettelo tarjoavat muutaman vinkin siitä, mistä sitä tarvittaessa voi lähteä etsimään. Kirjan ansiota lisää myös se, että Holland on visusti varonut tekemästä eläimistä liian ihmismäisiä ja jaksaa silloin tällöin muistuttaa niiden tunne-elämän rajoitteistakin. Tarjolla siis on viihdyttävää luettavaa, mutta omaa luontosuhdetta kannattaa varoa rakentamasta pelkästään tämän teoksen varaan. (Tuomo L)

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Alaskalaisen Eowyn Iveyn esikoisteos Lumilapsi alkaa synkissä tunnelmissa. Lapsettomuuttaan sureva Mabel päättää hukuttautua jokeen, mutta ihmeellisesti hauras jää kantaakin hänet, ja hän joutuu palaamaan masentuneena takaisin kotimökilleen. Mabel ja Jack ovat keski-ikäinen pariskunta, joka on vuosia sitten menettänyt vastasyntyneen lapsensa, eivätkä he ole vieläkään lakanneet suremasta lapsettomuuttaan. Aviopari on muuttanut Alaskan erämaahan uudisraivaajiksi toivoen, että uusi ympäristö antaisi heille unohduksen. Mutta 1920-luvun Alaska on julma maa elää. Tämän saa tuntea varsinkin Mabel, joka pian huomaa, ettei hänen kuvitelmansa puolisoiden yhteisestä raatamisesta elannon saamiseksi vastaakaan todellisuutta. Jack puurtaa maatilan töissä aamusta iltaan, ja Mabel hautautuu sisälle yksinäisenä ja masentuneena. Molemmat tuntevat vahvasti ajautuvansa erilleen.

Talven ensilumi tuo kuitenkin muutoksen Mabelin ja Jackin elämään. Myöhään illalla Mabel houkuttelee miehensä valkoiselle pihamaalle, jossa he leikkivät lumisotaa kuin innokkaat lapset, ja illan päätteeksi he tekevät lumesta pienen lumitytön. Lumityttö tuo Mabelille mieleen lapsena lukemansa venäläisen sadun lumilapsesta. ”Vaimo, menkäämme pihalle talon taakse tekemään pieni lumityttö. Kenties hän herää henkiin ja rupeaa meille pieneksi tyttäreksi. ”Mieheni”, vanha nainen sanoo, ”ei sitä tiedä miten käy. Mennään vain pihalle tekemään pieni lumityttö.”
 
Lapsi ilmestyykin seuraavana aamuna heidän pihamaalleen. Pieni, arka tyttö, jolla on seuranaan kettu, alkaa liikkua Mabelin ja Jackin mökin läheisyydessä seuraten Jackin puuhastelua etäältä ja häviten yhtä salaperäisesti kuin oli pihapiiriin ilmestynytkin. Tyttö elää yksin metsässä, mutta vähitellen Mabel ja Jack onnistuvat voittamaan tytön luottamuksen, ja Faina-tyttö alkaa vierailla heidän luonaan. Jackille hän jopa paljastaa järkyttävän salaisuutensa.  Lumilapsi katoaa retkilleen aina kevään tullessa, mutta palaa takaisin ensimmäisten lumihiutaleiden kanssa. Mabel muistaa taas lapsuuden satunsa, jossa lumityttö lopulta sulaa rakastuttuaan ihmispoikaan, ja toivoo, että todellisessa elämässä tarina voisi päättyä onnellisesti. Lumilapsi -kirjan loppu on kuitenkin surullinen kuten sadussakin, mutta Mabelille ja Jackille heidän lumityttönsä ei ole ikuisesti kadonnut, vaan on jättänyt ilon vanhan pariskunnan elämään.

Lumilapsi sai ilmestyttyään runsaasti kehuja ja joitakin amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja. Kirjan kansi kuvailee kirjaa taianomaiseksi, arvoitukselliseksi ja epäilemättä kirja on satu aikuisille. Mutta kirja on myös kertomus surusta ja elämän jatkuvuudesta, asioista, joita ihminen joutuu kohtaamaan todellisuudessakin. Iveyn kirjassa on sekä mielikuvituksellisuutta kuin myös arkipäiväisyyttä. Uudisraivaaja Jackin raataminen toi mieleen Koskelan Jussin. Alaskan ankara ilmasto ei juuri poikennut suomalaisesta, ja leipä tuntui olevan yhtä tiukassa. Jos sadut ei miellytä, kirja kannattaa lukea vaikka villin luonnon kuvauksena, talvisena tarinana ”jossa on taikaa”. (Sinikka L)

Maija Muinonen: Mustat paperit

Maija Muinosen Mustat paperit etenee vahvan kertojaäänen kuljettamana ja käsittelee elämän ja kuoleman kaltaisia suuria teemoja. Sen johdosta pienenä yllätyksenä voi pitää sitä, että monet kirjan yksityiskohdista on jätetty pelkästään luonnosteluvaiheeseen ja suurin osa tapahtumista melkeinpä täydellisen spekulatiivisiksi. Kyse ei kuitenkaan ole hapuilusta, sillä kirjan vimmaisen kerronnan ansiosta epätietoisuus hälvenee nopeasti ja ajoittain tuntuu jopa siltä, että sisältö suorastaan paiskataan lukijan kasvoille. Seesteisyys on kaukana Muinosen kynäilemästä liian aikaisin kesken jääneen elämän tilinpäätöksestä ja vakavasti sairaan ihmisen mielen synkistä sopukoista kaivetaan esiin piirteitä, jotka herättävät vain harvassa lukijassa myötätuntoa.

Yhteen heinäkuiseen päivään tiivistetty romaani koostuu kirjeistä, joita parantumatonta syöpää sairastava Ann Miel kirjoittaa rannalle leikkimään lähteneelle pienelle Luc-pojalleen sekä ihmisille, joiden hän haluaa kuolemansa jälkeen huolehtivan Lucista. Kirjeissä Ann luonnostelee pikkutarkasti sen, kuinka Lucin tulee elämänsä elää sekä, kuinka etenkin Annin taloudenhoitajana työskentelevän Rosan tulee huolehtia Lucin kasvatuksesta. Luc varttuu, aloittaa koulun, sortuu muutamiin nuoruuden hairahduksiin, mutta ottaa opikseen, löytää ammatin, tapaa tulevan puolisonsa, saa tämän kanssa kuusi lasta ja kaiken täytyy tapahtua juuri niin kuin Ann kaavailee. Elämänohjeisiin on ladattu suuri määrä äidinrakkautta, mutta tekstien ohjaileva sävy tekee niistä lopulta pelkästään pitkän listan pakkomielteitä. Ann haluaa toki vain Lucin parasta, mutta ei näe mitään outoa siinä, että sanelee pojalleen jopa sen, millaisia muistoja hänellä pitää olla kuolleesta äidistään.

Paljon vähemmän hienotunteisemmin Ann kirjoittaa Rosalle. Annin taloudenhoitajalle on kirjeissä varattu sama määrä ohjeita kuin Lucille, mutta sävy on laskelmoivampi ja mukaan mahtuu myös ivaa ja vähättelyä. Rosa ei koskaan voi olla yhtä hyvä äiti kuin Ann eikä Ann katso soveliaaksi myöskään noudattaa minkäänlaista hienotunteisuutta mainitessaan Rosan muita puutteita. Vielä astetta pidemmälle manipulointi viedään kirjeissä, joihin Ann on kuvitellut minuutin tarkkuudella oman väkivaltaisen kuolemansa. Ne on osoitettu kasvottomaksi jäävälle salamurhaajalle, joka valikoinut tehtävään ilmeisen sattumanvaraisesti. Tuntematonta tappajaa teititellään juhlavasti ja tarjolla on rahaakin, mutta pienen merenrantakaupungin kesäpäivän idyllin särkevää kohtalokasta laukausta ei sitäkään koskaan tule.

Mustat paperit tuntuisi aivan liian raskaalta luettavalta, ellei Muinonen tekisi heti selväksi sitä, että kyse on tarinasta, jonka on tarkoitus tapahtua vain paperilla. Tekstin muotoilu ja rytmi menevät usein sisällön edelle ja jo pelkästään sivujen visuaalisuus saa juonen tuntumaan joltain aivan muulta kuin arkiselta lähiörealismilta. Etenkin nimien kohdalla kikkailu on välillä turhan teennäistä, vaikka sen tarkoituksena lienee auttaa löytämään kirjasta mustan lisäksi myös muita värejä. Pienen teatraalisuuden voi silti unohtaa, sillä muutoin tarjolla on kirja, jota voi suositella lämpimästi kaikille sanataiteesta ja ihmismielen sokkeloista kiinnostuneille. (Tuomo L)

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Ensimmäinen kirja

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kolossaalisesta miten minusta tuli minä -projektista seurasi paljon julkista porua, mutta samalla se nosti tekijänsä yhdeksi Pohjoismaiden puhutuimmaksi kirjailijaksi. Kuusiosaisessa Taisteluni-romaanisarjassa henkilökohtaisesta avautumisesta onkin tehty suorastaan taiteenlaji, vaikka kerrontaan on sovitettu mukaan myös fiktiivisiä elementtejä. Romaanisarjan päähenkilönä on kirjailija itse, mutta henkilökohtaisten ongelmien lisäksi myös läheisten ihmisten elämänkriiseistä kirjoitetaan varsin avoimesti. Tästä huolimatta Taisteluni-sarjassa ei ole kysymys viihteellisestä tirkistelystä tai kauheuksilla mässäilystä, vaan kirjat ovat yhdistelmä filosofissävytteistä pohdintaa sekä jokapäiväisten tapahtumien pikkutarkkaa dokumentointia. Silloin tällöin tyylilaji vaihtuu kokonaan esseetyyppiseksi ja esimerkiksi aloitusosan sivuilla käsitellään runsaasti populaari- ja korkeakulttuurin välillä tapahtuvaa rajanvetoa. Toisaalta eletyn elämän maku on vahvasti läsnä ja aiheesta kirjoitetaan tavalla, johon monien on helppo samaistua. Ei siis ole ihme, että monet ovat ahmineet peräjälkeen useammankin sarjan kirjoista.

Taisteluni-sarjan ensimmäistä osaa voi pitää jonkinlaisena johdantoteoksena, joka esittelee pääpiirteittäin niin projektin keskeisiä teemoja kuin suursarjan syntyä selittäviä motiiveita. Ajallisesti kirja kattaa vuonna 1968 syntyneen Karl Ove Knausgårdin Kristiansandin teinivuodet sekä vuonna 1998 tapahtuneen isän kuoleman. Painostava aloitus tarjoaa kuitenkin välähdyksen kolmannessa osassa pääosaan nousevista lapsuusvuosista, vaikka muutoin ensimmäisen kirjan isähahmo on pelottavan sijasta enemmän etäinen ja poissaoleva. Kirjan alkupuoliskon keskeisemmäksi aiheeksi nousevatkin nuoruuttaa elävän Knausgårdin mielen täyttävät tytöt, alkoholi ja rockmusiikki, mikä summataan hienosti melkein liian pitkäksi venytetyn Odysseian piirteitä saavalla matkalla kaljanhuuruisiin uuden vuoden juhliin. Elämän tulevien suuntaviivojen etsimisen lisäksi esiin nousevat vanhempien keskinäisen suhteen ongelmat ja niistä seuraava avioero. Aiheesta ei kirjoiteta kovin yksityiskohtaisesti ja syyt siihen, miksi Knausgårdin isä jättää perheensä jäävät hieman avoimiksi.

Vahvimmat tunnelataukset on säästetty kirjan jälkimmäiselle puoliskolle. Bergeniin muuttanut kolmekymppinen Knausgård saa tiedon isänsä kuolemasta ja matkaa yhdessä Yngve-veljensä kanssa järjestämään tämän hautajaisia Kristiansandiin. Hengiltä itsensä juoneen isän muistomerkiksi jäi isovanhempien kotitalo, joka on muuttunut painajaismaiseksi eritteitä ja likaa täynnä olevaksi kaatopaikaksi. Vertauskuvallisilla piirteillä ladatusta siivousurakasta tulee etenkin Karl Ovelle keino muistella isää ja käsitellä tämän poismenoon liittyviä tunteita. Kyyneleet valuvat ja kertovat siitä, että isässä oli ehkä jotain hyvääkin. Isäsuhteen kipukohtien lisäksi myös veljesten keskinäisiä välejä valotetaan runsaasti ja suhteella on selvästi suuri merkitys kirjailijalle. Sen sijaan jälleennäkeminen nuoruusvuosien Kristiansandin kanssa tuntuu vaivautuneelta, eikä esimerkiksi Knausgårdin nuoruusvuosien hyvästä ystävästä Jan Vidarista kuulla yllättäen mitään.

Hirviövanhempien ja ankeiden lapsuusvuosien esittely on aihe, joka kiinnostaa lukijoita vuodesta toiseen ja tuo jo itsessään kirjalle paljon mediajulkisuutta – ainakin jos jokin osapuolista sattuu olemaan julkisuuden henkilö. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Felicia Feldtin Näkymätön tytär, jossa on aistittavissa vahvoja Knausgård-vaikutteita. Taisteluni-romaanisarjan avaus tarjoaa kuitenkin enemmän kuin pelkästään kokoelman synkkiä perhesalaisuuksia. Kulissit kyllä murtuvat, mutta suurimmaksi osaksi kyse on niistä, joita kirjailija on ylläpitänyt niin itseään kuin ulkopuolisia varten. Kaikki tapahtuu silti ilman, että lukijoiden tarvitsee tuntea vaivautuneisuutta ja myötähäpeää, joten kokemus on varsin terapeuttinen molemmille osapuolille. Toisaalta Taisteluni toimii puhtaasti kaunokirjallisena tuotoksena ja ajatuksella kirjoitettu teksti sekä mielenkiintoinen tarina koukuttavat jo ensimmäisessä osassa. Näin pitää ollakin, sillä muutoin kukaan ei jaksaisi jatkaa 3500 sivun mittaisen romaanisarjan läpi kahlaamista. (Tuomo L)

The Joulukalenteri

Vuonna 1997 ensiesityksensä televisiossa saanut The Joulukalenteri on iskostunut monen 1990-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneen mieleen. Sarjan hahmojen lentävät lauseet kaikuivat tuolloin luokkahuoneissa. The Joulukalenteri onkin myöhemmin saavuttanut kulttimaineen joulukalenteriohjelmien joukossa. Sarja on jaettu joulukalenterimaisesti 24 jaksoon. Jaksojen alussa esitellään edeltäneitä tapahtumia melko perusteellisesti, joten katsomista ei välttämättä tarvitse aloittaa ensimmäisestä jaksosta. Päähenkilöitä ovat keski-ikäinen pariskunta Kerttu ja Olli Santanen (Raimo Smedberg, Seppo Korjus), tonttujoukkio Kauko (Seppo Korjus), Hande (Raimo Smedberg) ja Toivo (Kari Lehtomäki) sekä tietenkin Antti ”Pentti” Nieksen (Kari Lehtomäki) tonttujen vastustajan, näsän hahmossaan. Sarjan perusjuonena on eräänlainen seikkailukertomus, johon eittämättä kuuluu pahan ja hyvän välinen taistelu. Näiden voimien välinen kontrasti koukuttaa sekä aikuis- että lapsikatsojat. Tontut ovat joutuneet pakenemaan vanhasta maasta eli Suomesta pahojen näsien vallattua näiden luolat. Kauko, Hande ja Toivo joutuvat kuitenkin palaamaan Amerikasta Suomeen, kun heidän täytyy noutaa Santasten pariskunnan lähettyvillä sijaitsevasta luolasta tonttu Iki-iäkkään elämänvoiman sisällään pitävään soittorasiaan avain. Pahaksi onnekseen heidän lentokoneensa hajoaa laskeutumisessa, ja he joutuvat odottamaan uuden potkurin valmistumista. Samaan aikaan kaupparatsuksi tekeytynyt Antti ”Pentti” Nieksen ilmaantuu asustelemaan Santasten luo talvimyrskyn vuoksi ja paljastuu myöhemmin näsäksi.

Kuulun tuohon joukkoon, joiden mieleen The Joulukalenteri on jäänyt muista televisiojoulukalentereista eroavana, nauruhermoja kutkuttavana mutta samalla jännittävänä ohjelmana. Kun sarjaa katsoo näin 16 vuotta, osa sen hohdosta häviää väistämättä. Sarjan henkilöhahmot viljelevät runsaasti nykyisten sketsihahmojen kaltaisia hokemia. Joidenkin hahmojen sanallinen anti jääkin harmittavasti suurelta osin näihin hokemiin. Aikuiskatsojan silmin hahmot näyttäytyvät tässä suhteessa hieman yksiulotteisilta, mikä osin vesittää sarjan kulkua, vaikka juoni onkin mielenkiintoinen ja jännittävä. On kuitenkin muistettava, että kyseessä on parodia perinteisestä lasten tv-joulukalenterista – tätä tarkoitusta humoristiset henkilöhahmot palvelevat mainiosti. Päänäyttelijät toteuttavat kaksoisroolinsa taidolla, ja katsoja jää välillä ihmettelemään samojen henkilöiden esittämien hahmojen erilaisuutta. Sarjaa rytmittävät myös tonttujoukkion musiikkiesitykset, jotka ovat ehdottomasti sarjan hauskinta antia.

The Joulukalenteri muistuttaa sketsiohjelmia erinäisine hahmoineen. Lopulta se erottuu joukosta luomallaan kontrastia kahden todellisuuden, suomalaisen maaseudun ja sen ihmisten sekä myyttisen tonttujen ja näsien Suomen välille. Sarjan näsä tarjoaa kotikutoisen, turvallisen version nykypopulaarikulttuurin valokeilassa paistattelevista vampyyreista ja hirviöistä, mutta eivät fingelskaa puhuvat muusikkotontutkaan jää ilman lisäsvengiä. Sarjan huumorin ja tarinan ulottuvuudet antavat varttuneemmille katsojille mahdollisuuden kenties syvempiin tulkintoihin uusliberalistisen markkinatalouden ja Euroopan Unionin kritiikistä esimerkiksi kaupankäyntiin ja laskentatoimeen mieltyneen Pentti-näsän hahmossa ja utopistisissa joululauludirektiiveissä, mutta toisaalta sarjan perusjuonessa riittää seikkailua ja jännittäviä käänteitä. Niinpä The Joulukalenterissa on potentiaalia jäädä myös mieliin vuonna 2014. (Anna-Mari K)

J.P. Koskinen: Ystäväni Rasputin

Siperialainen munkki Grigori Rasputin on säilynyt arvoituksellisena jälkipolville ja elämäkertojen kirjoittajille ja mystisenä hän pysyy myös J.P. Koskisen uusimmassa romaanissa Ystäväni Rasputin, joka kuvaa Rasputinin viimeisiä vuosia Venäjän vallankumouksen kynnyksellä. Romaanin kertojana on Rasputinin kuvitteellinen kasvattipoika Vasili, jonka munkki Rasputin kohtaa ollessaan pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemiiin. Rasputin ottaa orvon Vasilin ottopojakseen ja alkaa kasvattaa hänestä työnsä jatkajaa. Tämä tapahtuu melko erikoisin metodein, joissa pyhyys ja synti kulkevat rinnakkain, ja paholainen on läsnä siinä missä Jumalakin. Elämäkertojen mukaan Grigori Rasputin oli jossain vaiheessa omaksunut uskonlahkoisen opin, jonka mukaan ensin rypemällä synnissä ja saastassa voi vasta sen jälkeen kokea Jumalan armon.  Munkki Rasputin ei siis todellakaan elänyt kuin munkki, vaikka saarnasikin yksinkertaisesta elämästä ja kieltäymyksestä. Vasili puolestaan seuraa isäntäänsä jumalanpalveluksista kapakoihin ja ilotaloihin, näkee sekä pyhän että pahan Rasputinin ja on todistamassa lopulta myös kasvattajansa murhan. Rasputinin mukana köyhä Vasili pääsee myös Pietarin ylimystöpiireihin ja jopa vallan ytimeen tsaariperheen Talvipalatsiin.
 
On hämmästyttävää, kuinka paljon tämä siperialainen lähes lukutaidoton talonpoika sai vaikutusvaltaa Venäjän hovissa. Suurin syy tähän on varmaan ollut kruununperijä Aleksein sairastama verenvuototauti, jonka Rasputinin uskottiin pystyvän parantamaan. J.P. Koskisen romaani ei anna vastausta siihen, oliko Raputin todella ihmeparantaja vai huijari, mutta keisarinna Alexandra luotti hänen taitoihinsa vuorenvarmasti. Rasputinin ja tsaarittaren suhteesta on esiintynyt monenlaisia tulkintoja ja monesti on väitetty Rasputinin olleen Alexandran rakastaja. Koskinen ei kirjassaan kuitenkaan tehnyt päähenkilöstään keisarinnan rakastajaa, vaikka Grigori Rasputinin maaginen karisma vetosi kyllä naisiin. Hänen ihailijoidensa joukossa oli sekä rahvasta että aatelisnaisia, kuten esimerkiksi keisarinnan hovineiti Anna Vyrubova, joka onnistui pakenemaan pian vallankumouksen jälkeen Suomeen.

J.P. Koskinen päästää mielikuvituksensa lentoon kehitellessään romanssin tsaariperheen nuorimman tyttären Anastasian ja Vasilin välille. Nuoret vaihtavat kirjeitä ja katseita, ja Vasilista tulee Anastasian uskottu, jolle tämä paljastaa tsaariperheen salaisuuksia. Kirjan loppuun Koskinen kehittelee jopa tarinan Anastasian henkiinjäämisestä tsaariperheen teloituksessa. Rasputinin elämänvaiheita kirjailija kuitenkin seuraa totuudenmukaisemmin, ja kirjassa kuten todellisuudessakin joukko venäläisiä aatelisia, joita johti tsaarin lähipiiriin kuluva ruhtinas Feliks Jusupov, muodosti salaliiton Rasputinin murhaamiseksi. Murha toteutetaan erittäin julmasti, ja Grigorin ruumis heitetään hengiltä saamisen varmistamiseksi hyiseen Neva-jokeen.

Ystäväni Rasputin nousi yllättäen Finlandia-palkintoehdokkaaksi, mikä varmaan lisää tämän historiallisen romaanin kiinnostavuutta, varsinkin kun Koskisen kirjassa on vauhtia kuin venäläisen troikan juoksussa. Romaanissa historian suuret tapahtumat ja niiden taustat, kuten tsaarinvallan luhistumisen syyt ja vallankumouksen puhkeaminen, pitävät suurelta osin paikkansa. Mutta muuten J.P. Koskinen kirjoittaa varsin viihteelliseen tyylin, jossa fiktiota tuntui olevan enemmän kuin faktaa. Historiallinen romaani on vaikea laji, kun täytyisi pitäytyä tosiasioissa ja tarinaakin pitäisi kehitellä. Ystäväni Rasputin -kirjaa lukiessa kannattaa siis pitää mielessä, että kyseessä on romaani, jossa kirjailija voi toden lisäksi vapaasti kehitellä tapahtumista myös omia tulkintojaan. (Sinikka L)

Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus

Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus setvii kaupallisen merenkulun ihmeellisyyksien ympärille rakennettua mysteeriä kuin paras jännityskirja konsanaan. Vainoharhaista tunnelmaa tihkuva alkuasetelma osoittautuu lopulta kuitenkin vain johdannoksi yhteen kotimaisen kaunokirjallisuuden viime vuosien jakomielitautisimpaan tuotokseen. Takakantta koristava suuren lamaromaanin titteli on pitkälti muuhun kansitaiteeseen liittyvää sanahelinää, mutta kirjan puoliskoja yhteen sitovat metafiktiiviset juonenkäänteet ovat silti – paitsi vahva kirjallinen taidonnäyte – myös varsin onnistunut kiteytys suomalaisen yhteiskunnan henkisestä tilasta. Erityisesti talouselämän ja median lainalaisuuksia läpivalaistaan virkistävän omaperäisellä tavalla ja silmiinpistävää on myös se, että Raittilan pakkaslukemia kellottava analyysi mielikuvien ruokkimasta todellisuudesta ei muutu lukijoiden sietokyvyn äärirajoja kolkuttelevaksi nihilismiksi. Hyvän kehiä Pamisoksen purkauksesta on turha etsiä, mutta kirjan selkeät moraaliasetelmat sitovat sen luontevasti osaksi suomalaisen yhteiskunnallisen kirjallisuuden perinnettä.

Todellisuuden useampaan kertaan päälaelle kääntävä tarina alkaa, kun toimittajana työskentelevä Laura Vuorela saa haltuunsa äänitteitä Helsingin edustalle syksyllä 1991 salaperäisesti ilmestyneestä Pamisos-laivasta. Lentävää hollantilaista muistuttava alus ajelehti Suomen aluevesille lähes merikelvottomana, lastinaan kaksi miljoonaa kiloa mädäntyvää lampaanlihaa vailla omistajaa sekä muutama eläväisempi eläinyksilö. Merellä tapahtuneen lastin purkuoperaation aikana tehtyjen nauhoitusten tekijäksi paljastuu Lauran entinen avomies Jaska, joka katosi selvitellessään Pamisoksen sotkuista vyyhtiä. Jaskan tarkoituksena oli työstää tapahtumista dokumentti, mutta jäljelle jäi vain kokoelma haastattelunpätkiä ilman tunnistetietoja. Laura näkee neljätoista vuotta vanhoissa nauhoissa silti aineksia puolidokumentaariseen radiokuunnelmaan ja lähtee koostamaan sitä yhdessä yhtiökumppaninsa Pentti Aumaston kanssa. Ensimmäinen tehtävä on selvittää Pamisosta purkaneen sekalaisen seurakunnan henkilöllisyyttä sekä sitä, missä he ovat nyt. Lauran mielessä suunnitelmat laajenevat nopeasti faktaa ja fiktiota sekoittavaksi elokuvakäsikirjoitukseksi ja sen myötä suhde Pamisokseen muuttuu aina vain neuroottisemmaksi. Laura on myös tietämättään pelinappula rikosylikonstaapeli Pajalan Pamisosta koskevissa tutkimuksissa, eikä ole saanut haltuunsa läheskään kaikkia tallenteita.
 
Totuus Pamisoksesta ei kuitenkaan koskaan selviä lukijoille, sillä kirjan toinen osa muuttaa asetelmat täysin. Paljastuu, että Pamisoksen purkaus on keskeneräinen käsikirjoitus, jonka on kirjoittanut mielisairaalaan joutunut naiskirjailija Leena. Hänen sairastumistaan sekä siihen liittyvää jälkipyykkiä puidaan Leenan työttömäksi jääneen insinöörimiehen päiväkirjamerkintöjen kautta. Jaakko etsii käsikirjoituksesta vihjeitä sekä oman että Leenan elämään kytkeytyviin tapahtumiin ja kommentteja laukoo myös kirjailijoiden mielenliikkeitä erityisen hyvin tunteva psykiatri. Leena pääsee sairaalasta ja Jaakkokin saa töitä, mutta tilanne muuttuu vain eriskummallisemmaksi. Jaakko sekoaa työhönsä jätevedenpuhdistuslaitoksella ja Leena puolestaan palkataan kehittelemään kaikkien aikojen käänteentekevintä televisiotuotantoa. Pariskunta ajautuu eron partaalle, Jaakko näkee välähdyksiä kirjan ensimmäisen osan henkilöistä ja kokee matkan kosmoksen halki. Kaikelle saadaan kuitenkin jonkinlainen selitys, sillä Raittila palkitsee lopulta lukijat liittämällä kirjan kaksi osaa toisiinsa. Kikkailun jälkeen loppu on yksinkertaisin mahdollinen, mutta silti kutkuttavan avoin erilaisille tulkinnoille.

Parasta Pamisoksen purkauksessa on se, että kirjaa voi suositella aivan jokaiselle. Sivuilla esiintyvien tyylilajien paletti kattaa niin jännityksen, fantasian kuin ihmissuhdedraaman ja sirpalemaisen juonen vastapainoksi Raittila kirjoittaa erittäin lukijaystävällistä proosatekstiä. Jo pelkkä tarina koukuttaa, mutta toisaalta vaativampi sisältö löytyy heti pinnan alta. Suurin kysymysmerkki on tietenkin se, missä määrin kirjan ensimmäisestä osasta lopulta on lupa nauttia itsenäisenä teoksena. Kokonaisuudessa sillä on paikkansa, mutta moni jää silti kaipaamaan jonkinlaisia vastauksia Pamisoksen arvoitukseen. (Tuomo L)

Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin

Fiktiiviset mittelöt luonnonvoimia vastaan käydään tavallisesti paljon laajemmissa puitteissa kuin päähenkilön kotipihalla. Arjen pienessä mittakaavassa etenevä sveitsiläisen Max Frischin Ihminen ilmestyy holoseeniin -romaani onnistuu kuitenkin tarjoamaan hyytävän tehokkaan tiivistelmän siitä, kuinka vähän maapallon nykyisten olosuhteiden tarvitsee lopulta muuttua, jotta omaan kaikkivoipaisuuteensa luottava ihmiskunta on vaarassa kokea saman kohtalon kuin dinosaurukset noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Pientä alppikylää uhkaava ympäristökatastrofi on ladattu täyteen lopun aikojen symboliikkaa ja omanlaisensa vertauskuva on myös se, että tapahtumia havainnoidaan muistisairaan vanhan miehen näkökulmasta. Herra Geiserin katkonaisista välähdyksistä rakentuva maailmankuva on siirretty sivuille erinomaisen taidokkaasti ja pitkälti sen ansiosta 1970-luvun lopussa julkaistu kirja tuntuu edelleen siltä, kuin se olisi kirjoitettu vasta aivan äskettäin. Nykyaikaiset viestintäyhteydet todennäköisesti toimisivat luotettavammin kuin mitä Frisch kuvaa, mutta vasten tahtoaan eristyksiin ajautuvan ihmisen tuntemukset eivät ole muuttuneet miksikään. Mieli, jonka omistaja ei ole enää täysin kotona on aina ollut maailman yksinäisin paikka.

Ihminen ilmestyy holoseeniin sijoittuu eteläsveitsiläiseen pikkukylään, joka on joutunut keskelle pitkään jatkuneita rankkasateita. Yhteyden muuhun maailmaan ovat katkenneet ja vaikka luonnon arvaamattomuus on asukkaille tuttua, niin epämääräiset uutiset maanvyörymistä ja siltojen sortumista herättävät poikkeuksellista huolta. Oudot sääilmiöt saavat kuitenkin entistä pahaenteisemmältä tuntuvan merkityksen, kun niiden tulkitsijaksi nousee herra Geiser, kylässä asuva 74-vuotias leskimies. Yksinäinen vanha herra luokittelee ja tallentaa huolellisesti muistiin tapahtumien kaikkein pienimmätkin yksityiskohdat, mutta on sairaudestaan johtuen kykenemätön liittämään havaintojaan yhteen mielekkääksi kokonaisuudeksi. Avuksi tulevat oman kirjahyllyn tietokirjojen sivuista leikellyt muistilaput, joita kiinnittämällä herra Geiserin kodin seinille hahmottuu vähitellen elämän koko historia, jota täydentävät vielä eri lähteistä poimitut uskonnollis-filosofiset pohdinnat. Puutarhan pienet sortumat vertautuvat geologisiin maailmankausiin ja ennustavat loppua Homo sapiensin menestystä avittaneelle lempeän ilmaston holoseenille. Ensyklopedioista ei silti löydy ratkaisua tilanteeseen, vaan Frisch käyttää ulkopuolisia tekstejä lähinnä esimerkkinä siitä, kuinka näennäisestä rationaalisuudesta on jo aikoja sitten tullut herra Geiserille aitojen ja merkityksellisten asioiden korvike. Eksyksissä oloa korostaa vielä loppuun sijoitettu yli vuorien vievä harharetki, joka saa traagisen kaksoismerkityksen, kun väkevät muistot lopulta palaavat kuolemaisillaan olevan herra Geiserin mieleen nuoruuden vaarallisen vuoristoseikkailun muodossa.  

Frischin kirja on todellinen luokituksia vastaan pyristelevä outolintu. Se on juuri ja juuri toistasataa sivua pitkä, täynnä kesken katkaistuja lauseita ja kaiken lisäksi iso osa sisällöstä on muualta lainattua. Lukukokemusta tämä ei kuitenkaan haittaa. Tarina on kuin huima hyppy jyrkänteeltä, jonka aikana voi nähdä vilauksen niin ihmiskunnan kuin yksilön romahduksesta. Mitään ei kaunistella, mistä hyvänä esimerkkinä toimii lopun kohtaus, jossa sekaisin oleva herra Geiser paistaa lemmikkikissansa takassa. Kirjailijan huolella hioman kielen täydellisyyteen puolestaan havahtuu viimeistään esseisti Kari Hukkilan jälkisanojen myötä. Taituruus ei silti koskaan muutu liialliseksi vaikeaselkoisuudeksi eikä toisaalta sisällön kokeellisuuskaan ole mitenkään itsetarkoituksellista. Pienestä suureksi kasvava Ihminen ilmestyy holoseeniin on viiltävän ihmisläheinen ja sumuisen kaunis, mutta samalla äärimmäisen pessimistinen teos. (Tuomo L)

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

”Missä se viipyy? Hella paistaa epätasaisesti, reunimmaiset letut jäävät vaaleiksi. Sitä se taas sanoo, tummia pitää olla, mustankirjavia. Pesä on melkein loppuun palanut, mutta klapeja en lisää, hiki on muutenkin.” Tuula-Liisa Variksella on taito kirjoittaa arkista tekstiä vaikka rakkaudesta, josta kerrotaan hänen novellikokoelmassaan Että tuntisin eläväni. Variksen kirja koostuu kahdeksasta novellista, jotka kertovat saman suvun jäsenistä eri aikakausina. Jokainen tarina on oma kokonaisuutensa, mutta jokaisella kertomuksella on myös yhteyttä edellisiin, mikä saa kirjan muistuttamaan romaania. Sukulaisuussuhteet tosin vaativat lukijalta vähän päättelemistä, mutta melko pian kuitenkin selviää, kenen sukulainen on kulloinkin kyseessä.

Ensimmäisen novellin Ester hoitaa syöpää sairastavaa miestään reklaamissa kehutulla Samarin -terveysvedellä. Eletään vuotta 1926, ja pian Ester jää leskeksi huolehtimaan yksin pienestä pojastaan. Sylvi elää rakkauttaan välirauhan aikaan ja solmii pikaisesti avioliiton Aarren kanssa, joka palaa sodasta aivan eri miehenä. Teinityttö Paula ihastuu luokkatoveriinsa vain ihastumisen tunteen vuoksi ja kopio rakkausrunoja vihkoonsa. Ihmiset eroavat, toiset hautaavat puolisonsa, toiset lapsensa, vuosikymmenet vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta kaikki novellien henkilöt rakastavat tai ainakin kuvittelevat rakastavansa. Kirjan ihmisten elämä tuntuu niin tavalliselta, että vastaavia elämänkohtaloita voisi kuvitella löytyvän monen suomalaisen sukuhistoriasta.

Tuula-Liina Varis on parhaimmillaan naisten arkisen elämän kuvauksissa.  Kirjan naiset ovat vahvoja perheen voimahahmoja, jotka jaksavat pettymyksistään huolimatta pitää perheensä ja itsensä koossa. Monessa novellissa miehet ovat taustalla ja tarinaa kertovat naiset, jotka kokevat vahvasti iloa ja surua, katkeruutta ja intohimoa. Mutta kerrotaan kirjassa myös suomalaisen miehen kipupisteistä. Kun novellien naiset kärsivät rakkaudesta tai sen puutteesta, on miesten taakkana ollut sota. Variksen kirjassa sodanjälkeisessä Suomessa ei vietetty laatuaikaa yhdessä perheen kanssa, vaan perheen isä oli yleensä töissään, toinen taas hukuttamassa sodan traumoja viinan avulla tai isä oli kuollut. Lempilapsi -novellin yksinäinen tyttö Paula ihmettelee niitä koulutovereidensa perheitä, joissa molemmat vanhemmat ovat elossa. Kerronta on niin todellista, että jäin itsekin pohtimaan, kuinka paljon ja monen sukupolven ajan sotakokemukset jäivät vaikuttamaan ihmisten elämään.

Novellikokoelmasta saa enemmän irti, jos sen pystyisi lukemaan kerralla kokonaan tai monta novellia samalla kertaa, siten eri vuosikymmenet ja elämäntavan muutokset tulevat parhaiten esiin. Kielen vivahteet ja sanat kertoivat lukijalle hienosti, mitä aikaa novellissa elettiin. Tästä tyylistä todella nautin. Vaikka pidinkin enemmän kokoelman alkupuolen novelleista, täytyy ihailla taitoa ketoa pieniä sukutarinoita, jotka ulottuvat nykypäivään saakka. Tuula-Liina Variksen novellit osoittavat jälleen, etteivät ihmisten tunteet ja tarpeet ole juuri muuttuneet. Lettuja paistava 50-luvun uhrautuva kotiäiti Sylvi tunsi varmaan samaa kaipausta kuin miessuhteita metsästävä Militsa, joka rakastelee, jotta tuntisi elävänsä. (Sinikka L)

Asko Sahlberg: Herodes

Herodes Antipas lienee niitä Uudessa Testamentissa mainittuja henkilöitä, jotka haluaisivat mieluusti nimensä poistettavan koko kirjasta. Evankeliumit langettavat tuomion sekä Johannes Kastajan että Jeesuksen kuolemasta ja kaiken täydentää vielä se, että moni yhdistää hallitsijan nimen virheellisesti hänen isäänsä, tiernapoikien tutuksi tekemään hevosillaan ja ratsuillaan ajaneeseen Herodes Suuren, jonka kontolle luetellaan Matteuksen evankeliumissa myös erittäin vakavia rikoksia. Antipas tuskin oli pyhimys, mutta Asko Sahlbergin Herodes-romaani pakottaa tarkistamaan käsityksiä siitä, millainen ihminen raamatullisten ja historiallisten tekstien takaa oikeasti löytyi. Lähes seitsemänsadan sivun mittaan kurkottavan kirjan keskeisenä teemana on, kuinka lapsesta saakka vallankäyttäjäksi kasvanut Herodes Antipas oli koko elämänsä ajan asemansa sitoma ja tekstissä usein vilahtava koomiselta kalskahtava neljännesruhtinaan arvonimi puolestaan kiteyttää hyvin sen, että hän tuskin erehtyi kuvittelemaan itsestään aivan liikoja. Yhtä lailla olettamusta mainettaan paremmasta tetrarkista tukevat Sahlbergin kuvaukset tehtävistään paljon huonommin suoriutuneista virkaveljistä: samanaikaisesti valtaan noussut Arkhealos-veli oli julma rietastelija ja Roomassa puolestaan ajauduttiin vähitellen kohti mielipuolisen imperaattori Caligulan komentoa.

Neljännesruhtinaan tarinaa avutuu Herodeksen kahteen elämänvaiheen kytketyn näkökulman kautta. Puolet ajasta äänessä on vanha Herodes, joka on jo väsynyt valtaansa sekä suurimpaan osaan ihmisistä ympärillään. Yksinkertainen ja vaatimaton elämä houkuttelee, mutta toisaalta siihen vetäytyminen on täysin poissuljettu vaihtoehto. Sen sijaan riesana on pitkä lista vanhoja vihamiehiä sekä eripurainen kansa, jonka tyytymättömyyttä kasvattaa vielä maassa todellista valtaa käyttävä roomalaishallinto. Suurin uhkaaja on kuitenkin Roomassa imperaattori Caligulan suosiossa paistatteleva Agrippa-lanko. Salaperäiset myrkytystapaukset vähentävät hovin harvalukuista uskottujen miesten joukkoa ja jäljet näyttävät johtavan Agrippaan. Yllättäen eteen tulleen Rooman matkan aikana tapahtuu muitakin salamurhayrityksiä ja niiden lomassa yksinäistä ja onnetonta ruhtinasta surettaa erityisesti uskollisen Joosafatin kuolema. Menneisyydestä nousee vielä vainoamaan profeetta Johanneksen haamu, jonka harkitsematonta mestausta Herodes katuu enemmän kuin mitään muuta onnetonta tekoaan.

Ruhtinaan osa ei viehätä myöskään toisena kertojana toimivaa nuorta Herodesta. Aikuistumisen kynnykselle mahtuu pieni hetki vapautta, kun Herodes ja Arkhealos matkustavat Roomaan yhdessä poikien kaitsijana toimivan opettaja Mausolloksen kanssa. Hilpeä elämänvaihe katkea nopeasti Herodes Suuren kuolemaan ja perinnöksi jää kolmen veljeksen kesken jaettu valtakunta. Riitaisasta perinnönjaosta sekä Arkhealoksen sotkujen selvittelystä muodostuu ensimmäinen elämän monista tulikokeista ja Herodeksen silmät aukeavat sille, että Juudan maan ruhtinaiden kohtaloista määrätään Roomassa. Herodes saa kuitenkin rauhan palaamaan maakuntiinsa ja hallituskauteen mahtuvien hyvien aikojen monumentiksi nousee lopulta kukoistava Tiberiaksen kaupunki. Hallitsijan naissotkut saavat tosin valtakunnan tuhon partaalle, mutta hyvät suhteet roomalaisiin pelastavat tästäkin pinteestä. Oman kansan keskuuteen ilmaantuu silti jatkuvasti kasvava joukko niitä, jotka haluavat ruhtinaan pois päiviltä. Vakavin välirikko alamaisten kanssa tapahtuu Herodeksen pidätettyä maallista esivaltaa uhmaavan profeetta Johanneksen. Herodes tunnistaa Johanneksessa itseään suuremman miehen, mikä tosin selviää lopullisesti vasta, kun hän huomaa vieneensä loppuun profeetan synkeän ennustuksen.

Tiiliskivimäisistä mittasuhteista huolimatta Sahlberg ei tavoittele Herodeksella historiallisten spektaakkelien mahtipontista tunnelmaa, vaan keskittyy piirtämään pikkutarkkaa henkilökuvaa yhdestä ristiriitoja täynnä olevasta ihmisestä. Kirjan sivuille mahtuu toki runsaasti matkoja halki antiikin maailman sekä maanläheistä Raamatun uudelleentulkintaa, mutta siitä huolimatta pääosassa on Herodeksen elämästään tekemä henkilökohtainen tilinpäätös lukuisine saavutuksineen ja epäonnistumisineen. Tapahtunut esitetään vailla liikoja kaunisteluja, vaikka Sahlber liittää mukaan aikakauden moraalikäsityksiä värittämään kerrontaa hieman pehmeämmän sävyiseksi. Yksinään Herodes ei kuitenkaan asemaansa saavuttanut ja kokonaisuuden täydentämiseksi yksi kirjan luvuista on omistettu Herodeksen luottomieheksi kohonneen Joosafatin versiolle ruhtinaansa edesottamuksista. Arvonsa liiankin hyvin tunteva entinen orja on läheistä sukua Sinuhen Kaptahille ja paljastaa hyvin, kuinka vallanhimo tarttuu myös tavallisiin ihmisiin.

Kuten vuoden 2013 Finlandia-ehdokkaista voi päätellä, suomalainen historiallinen romaani voi tällä hetkellä erittäin hyvin. Tarjontaa on monenlaista ja moneen makuun, vaikka harva kirja onkaan yltänyt samalle tasolle kuin Sahlbergin Herodes. Moni odottaakin sille jo nyt jatkoa, mutta kokonaan toinen asia on se, tunteeko Sahlbergin kaltainen kirjailija olonsa kotoisaksi Mika Waltarin viitoittamilla poluilla. (Tuomo L)

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä

Keskiajan tutkija Hannele Klemettilä kertoo kirjassaan Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä, millainen oli ihmisten ja eläinten suhde keskiajalla. Klemettilän kirja on kiehtova matka Euroopan keskiaikaan, jossa eläimiä ei kohdeltukaan niin piittaamattomasti kuin nykyajan ihminen voisi olettaa. Tutkimuksissa eläinten historiasta on pyritty todistelemaan, että vasta uudella ajalla ihmisen asenteet alkoivat muuttua empaattisemmiksi, ja valvonta eläinten oikeuksista lisääntyi. Hannele Klemettilä suhtautuu tähän tulkintaan kriittisesti ja korostaa, että kaikkina aikoina on voinut vallita hyvinkin erilaisia suhtautumistapoja eläimiin. Hän jopa väittää, että keskiajan hyötyeläimet elivät parempaa elämää voidessaan liikuskella vapaina toisin kuin nyt ”vankilamaisissa tehokasvatuslaitoksissa”. Hannele Klemettilän kirja antaa ehkä paikoitellen turhankin ruusuisen kuvan keskiajan ihmisten ja eläinten suhteesta. Mutta varmaan on totta, ettei eläimiä pelkästään potkittu ja hakattu, vaan niistä pidettiin huolta, vaikka siat ja lehmät lopulta ihmisen ruokapöytään päätyivätkin.

Lemmikkieläimillä oli tärkeä merkitys myös keskiajan ihmiselle. Hannele Klemettilä nostaa kirjassa esiin monia keskiajan lähteitä, jotka kertovat koiriin liittyneistä arvostuksista ja kiintymyksestä. Keskiajan ihmisellekään koiran sairaus ja kuolema ei ollut yhdentekevää, vaan koiran menetystä surtiin samalla tavoin kuin nykyaikanakin. Jotkut halusivat saada lemmikkinsä haudatuksi siunattuun maahan, minkä oikeuden kirkko kielsi. Tätä sääntöä kuitenkin rikottiin, ja keskiajan arkeologisten löytöjen mukaan haudan sai eläimistä useimmiten koira. Koira oli ihmisen uskollinen ystävä myös keskiajalla.

Arvostavaa suhtautumista nauttivat Klemettilän kirjassa myös monet hyötyeläimet kuten hevoset, aasit sekä metsästykseen tarkoitetut haukat, joita tuotiin myös Suomesta Eurooppaan ritarimetsästäjien koulutettaviksi. Keskiajan pyhimystarinoissa seikkailevat villieläimet, joista susi herätti eniten pelkoa. Tästä susikammosta poikkesi tarina Gubbion sudesta, jossa pyhä Franciscus teki rauhansopimuksen kaupungin asukkaiden ja ihmisiä jahtaavan suden välillä. Klemettilän kirjasta saa paljon tietoa turkisten erilaisista käyttötavoista ja tuona aikana vallinneista monimutkaisista valmistussäännöistä. Oli huvittavaa lukea, kuinka turkisten tehtävänä oli myös ilmaista sosiaalista järjestystä, jota varten säädettiin jopa ylellisyyslakeja.

Erikoismaininnan kirjassa ansaitsee vielä sen runsas ja kaunis kuvitus. Varsinkin Paolo Uccellon maalaus La caccia notturna, jossa on kuvattu öinen hirvijahti tummasävyisessä metsässä,  on aivan upea. Teoksessa kerrotaan myös Leonardo da Vincin kuuluisasta maalauksesta La dama con l’ermellino (Nainen ja kärppä), josta Hannele Klemettilä tuo esiin taiteentutkijoiden erilaisia tulkintoja. Federigon haukka ja muita eläimiä on mielenkiintoinen historiateos, vaikka kirjoittajan näkemys ihmisen suhteesta eläimeen tuntui vähän yksioikoiselta. En ole perehtynyt keskiajan lähteisiin eläinten kohtelusta, mutta on siitä huolimatta vaikea uskoa, että eläimiä kohdeltiin pelkästään hyvin. Olisin kaivannut kirjaan toisenlaisiakin esimerkkejä.

Hannele Klemettilä osaa historian popularisoinnin, ja hän sijoittaa kirjaan välillä omia henkilökohtaisia muistojaan suhteestaan eläimiin. Kirjoitustyyli tuntui aluksi häiritsevältä, mutta lukemisen edetessä huomasi, että kirja on joka tapauksessa kelpo tietopaketti keskiajan eläinten historiasta. Kaiken lisäksi historiateos tarjoaa lukijalleen esteettisen elämyksen. Kirjaa tekee mieli selailla jo pelkän ulkoasun vuoksi. Hannele Klemettilän Federigon haukka valaisee helppolukuisesti keskiaikaa, joka ei ollutkaan niin pimeä kuin olemme uskoneet. (Sinikka L)