Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Ensimmäinen kirja

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kolossaalisesta miten minusta tuli minä -projektista seurasi paljon julkista porua, mutta samalla se nosti tekijänsä yhdeksi Pohjoismaiden puhutuimmaksi kirjailijaksi. Kuusiosaisessa Taisteluni-romaanisarjassa henkilökohtaisesta avautumisesta onkin tehty suorastaan taiteenlaji, vaikka kerrontaan on sovitettu mukaan myös fiktiivisiä elementtejä. Romaanisarjan päähenkilönä on kirjailija itse, mutta henkilökohtaisten ongelmien lisäksi myös läheisten ihmisten elämänkriiseistä kirjoitetaan varsin avoimesti. Tästä huolimatta Taisteluni-sarjassa ei ole kysymys viihteellisestä tirkistelystä tai kauheuksilla mässäilystä, vaan kirjat ovat yhdistelmä filosofissävytteistä pohdintaa sekä jokapäiväisten tapahtumien pikkutarkkaa dokumentointia. Silloin tällöin tyylilaji vaihtuu kokonaan esseetyyppiseksi ja esimerkiksi aloitusosan sivuilla käsitellään runsaasti populaari- ja korkeakulttuurin välillä tapahtuvaa rajanvetoa. Toisaalta eletyn elämän maku on vahvasti läsnä ja aiheesta kirjoitetaan tavalla, johon monien on helppo samaistua. Ei siis ole ihme, että monet ovat ahmineet peräjälkeen useammankin sarjan kirjoista.

Taisteluni-sarjan ensimmäistä osaa voi pitää jonkinlaisena johdantoteoksena, joka esittelee pääpiirteittäin niin projektin keskeisiä teemoja kuin suursarjan syntyä selittäviä motiiveita. Ajallisesti kirja kattaa vuonna 1968 syntyneen Karl Ove Knausgårdin Kristiansandin teinivuodet sekä vuonna 1998 tapahtuneen isän kuoleman. Painostava aloitus tarjoaa kuitenkin välähdyksen kolmannessa osassa pääosaan nousevista lapsuusvuosista, vaikka muutoin ensimmäisen kirjan isähahmo on pelottavan sijasta enemmän etäinen ja poissaoleva. Kirjan alkupuoliskon keskeisemmäksi aiheeksi nousevatkin nuoruuttaa elävän Knausgårdin mielen täyttävät tytöt, alkoholi ja rockmusiikki, mikä summataan hienosti melkein liian pitkäksi venytetyn Odysseian piirteitä saavalla matkalla kaljanhuuruisiin uuden vuoden juhliin. Elämän tulevien suuntaviivojen etsimisen lisäksi esiin nousevat vanhempien keskinäisen suhteen ongelmat ja niistä seuraava avioero. Aiheesta ei kirjoiteta kovin yksityiskohtaisesti ja syyt siihen, miksi Knausgårdin isä jättää perheensä jäävät hieman avoimiksi.

Vahvimmat tunnelataukset on säästetty kirjan jälkimmäiselle puoliskolle. Bergeniin muuttanut kolmekymppinen Knausgård saa tiedon isänsä kuolemasta ja matkaa yhdessä Yngve-veljensä kanssa järjestämään tämän hautajaisia Kristiansandiin. Hengiltä itsensä juoneen isän muistomerkiksi jäi isovanhempien kotitalo, joka on muuttunut painajaismaiseksi eritteitä ja likaa täynnä olevaksi kaatopaikaksi. Vertauskuvallisilla piirteillä ladatusta siivousurakasta tulee etenkin Karl Ovelle keino muistella isää ja käsitellä tämän poismenoon liittyviä tunteita. Kyyneleet valuvat ja kertovat siitä, että isässä oli ehkä jotain hyvääkin. Isäsuhteen kipukohtien lisäksi myös veljesten keskinäisiä välejä valotetaan runsaasti ja suhteella on selvästi suuri merkitys kirjailijalle. Sen sijaan jälleennäkeminen nuoruusvuosien Kristiansandin kanssa tuntuu vaivautuneelta, eikä esimerkiksi Knausgårdin nuoruusvuosien hyvästä ystävästä Jan Vidarista kuulla yllättäen mitään.

Hirviövanhempien ja ankeiden lapsuusvuosien esittely on aihe, joka kiinnostaa lukijoita vuodesta toiseen ja tuo jo itsessään kirjalle paljon mediajulkisuutta – ainakin jos jokin osapuolista sattuu olemaan julkisuuden henkilö. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Felicia Feldtin Näkymätön tytär, jossa on aistittavissa vahvoja Knausgård-vaikutteita. Taisteluni-romaanisarjan avaus tarjoaa kuitenkin enemmän kuin pelkästään kokoelman synkkiä perhesalaisuuksia. Kulissit kyllä murtuvat, mutta suurimmaksi osaksi kyse on niistä, joita kirjailija on ylläpitänyt niin itseään kuin ulkopuolisia varten. Kaikki tapahtuu silti ilman, että lukijoiden tarvitsee tuntea vaivautuneisuutta ja myötähäpeää, joten kokemus on varsin terapeuttinen molemmille osapuolille. Toisaalta Taisteluni toimii puhtaasti kaunokirjallisena tuotoksena ja ajatuksella kirjoitettu teksti sekä mielenkiintoinen tarina koukuttavat jo ensimmäisessä osassa. Näin pitää ollakin, sillä muutoin kukaan ei jaksaisi jatkaa 3500 sivun mittaisen romaanisarjan läpi kahlaamista. (Tuomo L)

The Joulukalenteri

Vuonna 1997 ensiesityksensä televisiossa saanut The Joulukalenteri on iskostunut monen 1990-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneen mieleen. Sarjan hahmojen lentävät lauseet kaikuivat tuolloin luokkahuoneissa. The Joulukalenteri onkin myöhemmin saavuttanut kulttimaineen joulukalenteriohjelmien joukossa. Sarja on jaettu joulukalenterimaisesti 24 jaksoon. Jaksojen alussa esitellään edeltäneitä tapahtumia melko perusteellisesti, joten katsomista ei välttämättä tarvitse aloittaa ensimmäisestä jaksosta. Päähenkilöitä ovat keski-ikäinen pariskunta Kerttu ja Olli Santanen (Raimo Smedberg, Seppo Korjus), tonttujoukkio Kauko (Seppo Korjus), Hande (Raimo Smedberg) ja Toivo (Kari Lehtomäki) sekä tietenkin Antti ”Pentti” Nieksen (Kari Lehtomäki) tonttujen vastustajan, näsän hahmossaan. Sarjan perusjuonena on eräänlainen seikkailukertomus, johon eittämättä kuuluu pahan ja hyvän välinen taistelu. Näiden voimien välinen kontrasti koukuttaa sekä aikuis- että lapsikatsojat. Tontut ovat joutuneet pakenemaan vanhasta maasta eli Suomesta pahojen näsien vallattua näiden luolat. Kauko, Hande ja Toivo joutuvat kuitenkin palaamaan Amerikasta Suomeen, kun heidän täytyy noutaa Santasten pariskunnan lähettyvillä sijaitsevasta luolasta tonttu Iki-iäkkään elämänvoiman sisällään pitävään soittorasiaan avain. Pahaksi onnekseen heidän lentokoneensa hajoaa laskeutumisessa, ja he joutuvat odottamaan uuden potkurin valmistumista. Samaan aikaan kaupparatsuksi tekeytynyt Antti ”Pentti” Nieksen ilmaantuu asustelemaan Santasten luo talvimyrskyn vuoksi ja paljastuu myöhemmin näsäksi.

Kuulun tuohon joukkoon, joiden mieleen The Joulukalenteri on jäänyt muista televisiojoulukalentereista eroavana, nauruhermoja kutkuttavana mutta samalla jännittävänä ohjelmana. Kun sarjaa katsoo näin 16 vuotta, osa sen hohdosta häviää väistämättä. Sarjan henkilöhahmot viljelevät runsaasti nykyisten sketsihahmojen kaltaisia hokemia. Joidenkin hahmojen sanallinen anti jääkin harmittavasti suurelta osin näihin hokemiin. Aikuiskatsojan silmin hahmot näyttäytyvät tässä suhteessa hieman yksiulotteisilta, mikä osin vesittää sarjan kulkua, vaikka juoni onkin mielenkiintoinen ja jännittävä. On kuitenkin muistettava, että kyseessä on parodia perinteisestä lasten tv-joulukalenterista – tätä tarkoitusta humoristiset henkilöhahmot palvelevat mainiosti. Päänäyttelijät toteuttavat kaksoisroolinsa taidolla, ja katsoja jää välillä ihmettelemään samojen henkilöiden esittämien hahmojen erilaisuutta. Sarjaa rytmittävät myös tonttujoukkion musiikkiesitykset, jotka ovat ehdottomasti sarjan hauskinta antia.

The Joulukalenteri muistuttaa sketsiohjelmia erinäisine hahmoineen. Lopulta se erottuu joukosta luomallaan kontrastia kahden todellisuuden, suomalaisen maaseudun ja sen ihmisten sekä myyttisen tonttujen ja näsien Suomen välille. Sarjan näsä tarjoaa kotikutoisen, turvallisen version nykypopulaarikulttuurin valokeilassa paistattelevista vampyyreista ja hirviöistä, mutta eivät fingelskaa puhuvat muusikkotontutkaan jää ilman lisäsvengiä. Sarjan huumorin ja tarinan ulottuvuudet antavat varttuneemmille katsojille mahdollisuuden kenties syvempiin tulkintoihin uusliberalistisen markkinatalouden ja Euroopan Unionin kritiikistä esimerkiksi kaupankäyntiin ja laskentatoimeen mieltyneen Pentti-näsän hahmossa ja utopistisissa joululauludirektiiveissä, mutta toisaalta sarjan perusjuonessa riittää seikkailua ja jännittäviä käänteitä. Niinpä The Joulukalenterissa on potentiaalia jäädä myös mieliin vuonna 2014. (Anna-Mari K)

J.P. Koskinen: Ystäväni Rasputin

Siperialainen munkki Grigori Rasputin on säilynyt arvoituksellisena jälkipolville ja elämäkertojen kirjoittajille ja mystisenä hän pysyy myös J.P. Koskisen uusimmassa romaanissa Ystäväni Rasputin, joka kuvaa Rasputinin viimeisiä vuosia Venäjän vallankumouksen kynnyksellä. Romaanin kertojana on Rasputinin kuvitteellinen kasvattipoika Vasili, jonka munkki Rasputin kohtaa ollessaan pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemiiin. Rasputin ottaa orvon Vasilin ottopojakseen ja alkaa kasvattaa hänestä työnsä jatkajaa. Tämä tapahtuu melko erikoisin metodein, joissa pyhyys ja synti kulkevat rinnakkain, ja paholainen on läsnä siinä missä Jumalakin. Elämäkertojen mukaan Grigori Rasputin oli jossain vaiheessa omaksunut uskonlahkoisen opin, jonka mukaan ensin rypemällä synnissä ja saastassa voi vasta sen jälkeen kokea Jumalan armon.  Munkki Rasputin ei siis todellakaan elänyt kuin munkki, vaikka saarnasikin yksinkertaisesta elämästä ja kieltäymyksestä. Vasili puolestaan seuraa isäntäänsä jumalanpalveluksista kapakoihin ja ilotaloihin, näkee sekä pyhän että pahan Rasputinin ja on todistamassa lopulta myös kasvattajansa murhan. Rasputinin mukana köyhä Vasili pääsee myös Pietarin ylimystöpiireihin ja jopa vallan ytimeen tsaariperheen Talvipalatsiin.
 
On hämmästyttävää, kuinka paljon tämä siperialainen lähes lukutaidoton talonpoika sai vaikutusvaltaa Venäjän hovissa. Suurin syy tähän on varmaan ollut kruununperijä Aleksein sairastama verenvuototauti, jonka Rasputinin uskottiin pystyvän parantamaan. J.P. Koskisen romaani ei anna vastausta siihen, oliko Raputin todella ihmeparantaja vai huijari, mutta keisarinna Alexandra luotti hänen taitoihinsa vuorenvarmasti. Rasputinin ja tsaarittaren suhteesta on esiintynyt monenlaisia tulkintoja ja monesti on väitetty Rasputinin olleen Alexandran rakastaja. Koskinen ei kirjassaan kuitenkaan tehnyt päähenkilöstään keisarinnan rakastajaa, vaikka Grigori Rasputinin maaginen karisma vetosi kyllä naisiin. Hänen ihailijoidensa joukossa oli sekä rahvasta että aatelisnaisia, kuten esimerkiksi keisarinnan hovineiti Anna Vyrubova, joka onnistui pakenemaan pian vallankumouksen jälkeen Suomeen.

J.P. Koskinen päästää mielikuvituksensa lentoon kehitellessään romanssin tsaariperheen nuorimman tyttären Anastasian ja Vasilin välille. Nuoret vaihtavat kirjeitä ja katseita, ja Vasilista tulee Anastasian uskottu, jolle tämä paljastaa tsaariperheen salaisuuksia. Kirjan loppuun Koskinen kehittelee jopa tarinan Anastasian henkiinjäämisestä tsaariperheen teloituksessa. Rasputinin elämänvaiheita kirjailija kuitenkin seuraa totuudenmukaisemmin, ja kirjassa kuten todellisuudessakin joukko venäläisiä aatelisia, joita johti tsaarin lähipiiriin kuluva ruhtinas Feliks Jusupov, muodosti salaliiton Rasputinin murhaamiseksi. Murha toteutetaan erittäin julmasti, ja Grigorin ruumis heitetään hengiltä saamisen varmistamiseksi hyiseen Neva-jokeen.

Ystäväni Rasputin nousi yllättäen Finlandia-palkintoehdokkaaksi, mikä varmaan lisää tämän historiallisen romaanin kiinnostavuutta, varsinkin kun Koskisen kirjassa on vauhtia kuin venäläisen troikan juoksussa. Romaanissa historian suuret tapahtumat ja niiden taustat, kuten tsaarinvallan luhistumisen syyt ja vallankumouksen puhkeaminen, pitävät suurelta osin paikkansa. Mutta muuten J.P. Koskinen kirjoittaa varsin viihteelliseen tyylin, jossa fiktiota tuntui olevan enemmän kuin faktaa. Historiallinen romaani on vaikea laji, kun täytyisi pitäytyä tosiasioissa ja tarinaakin pitäisi kehitellä. Ystäväni Rasputin -kirjaa lukiessa kannattaa siis pitää mielessä, että kyseessä on romaani, jossa kirjailija voi toden lisäksi vapaasti kehitellä tapahtumista myös omia tulkintojaan. (Sinikka L)

Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus

Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus setvii kaupallisen merenkulun ihmeellisyyksien ympärille rakennettua mysteeriä kuin paras jännityskirja konsanaan. Vainoharhaista tunnelmaa tihkuva alkuasetelma osoittautuu lopulta kuitenkin vain johdannoksi yhteen kotimaisen kaunokirjallisuuden viime vuosien jakomielitautisimpaan tuotokseen. Takakantta koristava suuren lamaromaanin titteli on pitkälti muuhun kansitaiteeseen liittyvää sanahelinää, mutta kirjan puoliskoja yhteen sitovat metafiktiiviset juonenkäänteet ovat silti – paitsi vahva kirjallinen taidonnäyte – myös varsin onnistunut kiteytys suomalaisen yhteiskunnan henkisestä tilasta. Erityisesti talouselämän ja median lainalaisuuksia läpivalaistaan virkistävän omaperäisellä tavalla ja silmiinpistävää on myös se, että Raittilan pakkaslukemia kellottava analyysi mielikuvien ruokkimasta todellisuudesta ei muutu lukijoiden sietokyvyn äärirajoja kolkuttelevaksi nihilismiksi. Hyvän kehiä Pamisoksen purkauksesta on turha etsiä, mutta kirjan selkeät moraaliasetelmat sitovat sen luontevasti osaksi suomalaisen yhteiskunnallisen kirjallisuuden perinnettä.

Todellisuuden useampaan kertaan päälaelle kääntävä tarina alkaa, kun toimittajana työskentelevä Laura Vuorela saa haltuunsa äänitteitä Helsingin edustalle syksyllä 1991 salaperäisesti ilmestyneestä Pamisos-laivasta. Lentävää hollantilaista muistuttava alus ajelehti Suomen aluevesille lähes merikelvottomana, lastinaan kaksi miljoonaa kiloa mädäntyvää lampaanlihaa vailla omistajaa sekä muutama eläväisempi eläinyksilö. Merellä tapahtuneen lastin purkuoperaation aikana tehtyjen nauhoitusten tekijäksi paljastuu Lauran entinen avomies Jaska, joka katosi selvitellessään Pamisoksen sotkuista vyyhtiä. Jaskan tarkoituksena oli työstää tapahtumista dokumentti, mutta jäljelle jäi vain kokoelma haastattelunpätkiä ilman tunnistetietoja. Laura näkee neljätoista vuotta vanhoissa nauhoissa silti aineksia puolidokumentaariseen radiokuunnelmaan ja lähtee koostamaan sitä yhdessä yhtiökumppaninsa Pentti Aumaston kanssa. Ensimmäinen tehtävä on selvittää Pamisosta purkaneen sekalaisen seurakunnan henkilöllisyyttä sekä sitä, missä he ovat nyt. Lauran mielessä suunnitelmat laajenevat nopeasti faktaa ja fiktiota sekoittavaksi elokuvakäsikirjoitukseksi ja sen myötä suhde Pamisokseen muuttuu aina vain neuroottisemmaksi. Laura on myös tietämättään pelinappula rikosylikonstaapeli Pajalan Pamisosta koskevissa tutkimuksissa, eikä ole saanut haltuunsa läheskään kaikkia tallenteita.
 
Totuus Pamisoksesta ei kuitenkaan koskaan selviä lukijoille, sillä kirjan toinen osa muuttaa asetelmat täysin. Paljastuu, että Pamisoksen purkaus on keskeneräinen käsikirjoitus, jonka on kirjoittanut mielisairaalaan joutunut naiskirjailija Leena. Hänen sairastumistaan sekä siihen liittyvää jälkipyykkiä puidaan Leenan työttömäksi jääneen insinöörimiehen päiväkirjamerkintöjen kautta. Jaakko etsii käsikirjoituksesta vihjeitä sekä oman että Leenan elämään kytkeytyviin tapahtumiin ja kommentteja laukoo myös kirjailijoiden mielenliikkeitä erityisen hyvin tunteva psykiatri. Leena pääsee sairaalasta ja Jaakkokin saa töitä, mutta tilanne muuttuu vain eriskummallisemmaksi. Jaakko sekoaa työhönsä jätevedenpuhdistuslaitoksella ja Leena puolestaan palkataan kehittelemään kaikkien aikojen käänteentekevintä televisiotuotantoa. Pariskunta ajautuu eron partaalle, Jaakko näkee välähdyksiä kirjan ensimmäisen osan henkilöistä ja kokee matkan kosmoksen halki. Kaikelle saadaan kuitenkin jonkinlainen selitys, sillä Raittila palkitsee lopulta lukijat liittämällä kirjan kaksi osaa toisiinsa. Kikkailun jälkeen loppu on yksinkertaisin mahdollinen, mutta silti kutkuttavan avoin erilaisille tulkinnoille.

Parasta Pamisoksen purkauksessa on se, että kirjaa voi suositella aivan jokaiselle. Sivuilla esiintyvien tyylilajien paletti kattaa niin jännityksen, fantasian kuin ihmissuhdedraaman ja sirpalemaisen juonen vastapainoksi Raittila kirjoittaa erittäin lukijaystävällistä proosatekstiä. Jo pelkkä tarina koukuttaa, mutta toisaalta vaativampi sisältö löytyy heti pinnan alta. Suurin kysymysmerkki on tietenkin se, missä määrin kirjan ensimmäisestä osasta lopulta on lupa nauttia itsenäisenä teoksena. Kokonaisuudessa sillä on paikkansa, mutta moni jää silti kaipaamaan jonkinlaisia vastauksia Pamisoksen arvoitukseen. (Tuomo L)

Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin

Fiktiiviset mittelöt luonnonvoimia vastaan käydään tavallisesti paljon laajemmissa puitteissa kuin päähenkilön kotipihalla. Arjen pienessä mittakaavassa etenevä sveitsiläisen Max Frischin Ihminen ilmestyy holoseeniin -romaani onnistuu kuitenkin tarjoamaan hyytävän tehokkaan tiivistelmän siitä, kuinka vähän maapallon nykyisten olosuhteiden tarvitsee lopulta muuttua, jotta omaan kaikkivoipaisuuteensa luottava ihmiskunta on vaarassa kokea saman kohtalon kuin dinosaurukset noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Pientä alppikylää uhkaava ympäristökatastrofi on ladattu täyteen lopun aikojen symboliikkaa ja omanlaisensa vertauskuva on myös se, että tapahtumia havainnoidaan muistisairaan vanhan miehen näkökulmasta. Herra Geiserin katkonaisista välähdyksistä rakentuva maailmankuva on siirretty sivuille erinomaisen taidokkaasti ja pitkälti sen ansiosta 1970-luvun lopussa julkaistu kirja tuntuu edelleen siltä, kuin se olisi kirjoitettu vasta aivan äskettäin. Nykyaikaiset viestintäyhteydet todennäköisesti toimisivat luotettavammin kuin mitä Frisch kuvaa, mutta vasten tahtoaan eristyksiin ajautuvan ihmisen tuntemukset eivät ole muuttuneet miksikään. Mieli, jonka omistaja ei ole enää täysin kotona on aina ollut maailman yksinäisin paikka.

Ihminen ilmestyy holoseeniin sijoittuu eteläsveitsiläiseen pikkukylään, joka on joutunut keskelle pitkään jatkuneita rankkasateita. Yhteyden muuhun maailmaan ovat katkenneet ja vaikka luonnon arvaamattomuus on asukkaille tuttua, niin epämääräiset uutiset maanvyörymistä ja siltojen sortumista herättävät poikkeuksellista huolta. Oudot sääilmiöt saavat kuitenkin entistä pahaenteisemmältä tuntuvan merkityksen, kun niiden tulkitsijaksi nousee herra Geiser, kylässä asuva 74-vuotias leskimies. Yksinäinen vanha herra luokittelee ja tallentaa huolellisesti muistiin tapahtumien kaikkein pienimmätkin yksityiskohdat, mutta on sairaudestaan johtuen kykenemätön liittämään havaintojaan yhteen mielekkääksi kokonaisuudeksi. Avuksi tulevat oman kirjahyllyn tietokirjojen sivuista leikellyt muistilaput, joita kiinnittämällä herra Geiserin kodin seinille hahmottuu vähitellen elämän koko historia, jota täydentävät vielä eri lähteistä poimitut uskonnollis-filosofiset pohdinnat. Puutarhan pienet sortumat vertautuvat geologisiin maailmankausiin ja ennustavat loppua Homo sapiensin menestystä avittaneelle lempeän ilmaston holoseenille. Ensyklopedioista ei silti löydy ratkaisua tilanteeseen, vaan Frisch käyttää ulkopuolisia tekstejä lähinnä esimerkkinä siitä, kuinka näennäisestä rationaalisuudesta on jo aikoja sitten tullut herra Geiserille aitojen ja merkityksellisten asioiden korvike. Eksyksissä oloa korostaa vielä loppuun sijoitettu yli vuorien vievä harharetki, joka saa traagisen kaksoismerkityksen, kun väkevät muistot lopulta palaavat kuolemaisillaan olevan herra Geiserin mieleen nuoruuden vaarallisen vuoristoseikkailun muodossa.  

Frischin kirja on todellinen luokituksia vastaan pyristelevä outolintu. Se on juuri ja juuri toistasataa sivua pitkä, täynnä kesken katkaistuja lauseita ja kaiken lisäksi iso osa sisällöstä on muualta lainattua. Lukukokemusta tämä ei kuitenkaan haittaa. Tarina on kuin huima hyppy jyrkänteeltä, jonka aikana voi nähdä vilauksen niin ihmiskunnan kuin yksilön romahduksesta. Mitään ei kaunistella, mistä hyvänä esimerkkinä toimii lopun kohtaus, jossa sekaisin oleva herra Geiser paistaa lemmikkikissansa takassa. Kirjailijan huolella hioman kielen täydellisyyteen puolestaan havahtuu viimeistään esseisti Kari Hukkilan jälkisanojen myötä. Taituruus ei silti koskaan muutu liialliseksi vaikeaselkoisuudeksi eikä toisaalta sisällön kokeellisuuskaan ole mitenkään itsetarkoituksellista. Pienestä suureksi kasvava Ihminen ilmestyy holoseeniin on viiltävän ihmisläheinen ja sumuisen kaunis, mutta samalla äärimmäisen pessimistinen teos. (Tuomo L)

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

”Missä se viipyy? Hella paistaa epätasaisesti, reunimmaiset letut jäävät vaaleiksi. Sitä se taas sanoo, tummia pitää olla, mustankirjavia. Pesä on melkein loppuun palanut, mutta klapeja en lisää, hiki on muutenkin.” Tuula-Liisa Variksella on taito kirjoittaa arkista tekstiä vaikka rakkaudesta, josta kerrotaan hänen novellikokoelmassaan Että tuntisin eläväni. Variksen kirja koostuu kahdeksasta novellista, jotka kertovat saman suvun jäsenistä eri aikakausina. Jokainen tarina on oma kokonaisuutensa, mutta jokaisella kertomuksella on myös yhteyttä edellisiin, mikä saa kirjan muistuttamaan romaania. Sukulaisuussuhteet tosin vaativat lukijalta vähän päättelemistä, mutta melko pian kuitenkin selviää, kenen sukulainen on kulloinkin kyseessä.

Ensimmäisen novellin Ester hoitaa syöpää sairastavaa miestään reklaamissa kehutulla Samarin -terveysvedellä. Eletään vuotta 1926, ja pian Ester jää leskeksi huolehtimaan yksin pienestä pojastaan. Sylvi elää rakkauttaan välirauhan aikaan ja solmii pikaisesti avioliiton Aarren kanssa, joka palaa sodasta aivan eri miehenä. Teinityttö Paula ihastuu luokkatoveriinsa vain ihastumisen tunteen vuoksi ja kopio rakkausrunoja vihkoonsa. Ihmiset eroavat, toiset hautaavat puolisonsa, toiset lapsensa, vuosikymmenet vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta kaikki novellien henkilöt rakastavat tai ainakin kuvittelevat rakastavansa. Kirjan ihmisten elämä tuntuu niin tavalliselta, että vastaavia elämänkohtaloita voisi kuvitella löytyvän monen suomalaisen sukuhistoriasta.

Tuula-Liina Varis on parhaimmillaan naisten arkisen elämän kuvauksissa.  Kirjan naiset ovat vahvoja perheen voimahahmoja, jotka jaksavat pettymyksistään huolimatta pitää perheensä ja itsensä koossa. Monessa novellissa miehet ovat taustalla ja tarinaa kertovat naiset, jotka kokevat vahvasti iloa ja surua, katkeruutta ja intohimoa. Mutta kerrotaan kirjassa myös suomalaisen miehen kipupisteistä. Kun novellien naiset kärsivät rakkaudesta tai sen puutteesta, on miesten taakkana ollut sota. Variksen kirjassa sodanjälkeisessä Suomessa ei vietetty laatuaikaa yhdessä perheen kanssa, vaan perheen isä oli yleensä töissään, toinen taas hukuttamassa sodan traumoja viinan avulla tai isä oli kuollut. Lempilapsi -novellin yksinäinen tyttö Paula ihmettelee niitä koulutovereidensa perheitä, joissa molemmat vanhemmat ovat elossa. Kerronta on niin todellista, että jäin itsekin pohtimaan, kuinka paljon ja monen sukupolven ajan sotakokemukset jäivät vaikuttamaan ihmisten elämään.

Novellikokoelmasta saa enemmän irti, jos sen pystyisi lukemaan kerralla kokonaan tai monta novellia samalla kertaa, siten eri vuosikymmenet ja elämäntavan muutokset tulevat parhaiten esiin. Kielen vivahteet ja sanat kertoivat lukijalle hienosti, mitä aikaa novellissa elettiin. Tästä tyylistä todella nautin. Vaikka pidinkin enemmän kokoelman alkupuolen novelleista, täytyy ihailla taitoa ketoa pieniä sukutarinoita, jotka ulottuvat nykypäivään saakka. Tuula-Liina Variksen novellit osoittavat jälleen, etteivät ihmisten tunteet ja tarpeet ole juuri muuttuneet. Lettuja paistava 50-luvun uhrautuva kotiäiti Sylvi tunsi varmaan samaa kaipausta kuin miessuhteita metsästävä Militsa, joka rakastelee, jotta tuntisi elävänsä. (Sinikka L)

Asko Sahlberg: Herodes

Herodes Antipas lienee niitä Uudessa Testamentissa mainittuja henkilöitä, jotka haluaisivat mieluusti nimensä poistettavan koko kirjasta. Evankeliumit langettavat tuomion sekä Johannes Kastajan että Jeesuksen kuolemasta ja kaiken täydentää vielä se, että moni yhdistää hallitsijan nimen virheellisesti hänen isäänsä, tiernapoikien tutuksi tekemään hevosillaan ja ratsuillaan ajaneeseen Herodes Suuren, jonka kontolle luetellaan Matteuksen evankeliumissa myös erittäin vakavia rikoksia. Antipas tuskin oli pyhimys, mutta Asko Sahlbergin Herodes-romaani pakottaa tarkistamaan käsityksiä siitä, millainen ihminen raamatullisten ja historiallisten tekstien takaa oikeasti löytyi. Lähes seitsemänsadan sivun mittaan kurkottavan kirjan keskeisenä teemana on, kuinka lapsesta saakka vallankäyttäjäksi kasvanut Herodes Antipas oli koko elämänsä ajan asemansa sitoma ja tekstissä usein vilahtava koomiselta kalskahtava neljännesruhtinaan arvonimi puolestaan kiteyttää hyvin sen, että hän tuskin erehtyi kuvittelemaan itsestään aivan liikoja. Yhtä lailla olettamusta mainettaan paremmasta tetrarkista tukevat Sahlbergin kuvaukset tehtävistään paljon huonommin suoriutuneista virkaveljistä: samanaikaisesti valtaan noussut Arkhealos-veli oli julma rietastelija ja Roomassa puolestaan ajauduttiin vähitellen kohti mielipuolisen imperaattori Caligulan komentoa.

Neljännesruhtinaan tarinaa avutuu Herodeksen kahteen elämänvaiheen kytketyn näkökulman kautta. Puolet ajasta äänessä on vanha Herodes, joka on jo väsynyt valtaansa sekä suurimpaan osaan ihmisistä ympärillään. Yksinkertainen ja vaatimaton elämä houkuttelee, mutta toisaalta siihen vetäytyminen on täysin poissuljettu vaihtoehto. Sen sijaan riesana on pitkä lista vanhoja vihamiehiä sekä eripurainen kansa, jonka tyytymättömyyttä kasvattaa vielä maassa todellista valtaa käyttävä roomalaishallinto. Suurin uhkaaja on kuitenkin Roomassa imperaattori Caligulan suosiossa paistatteleva Agrippa-lanko. Salaperäiset myrkytystapaukset vähentävät hovin harvalukuista uskottujen miesten joukkoa ja jäljet näyttävät johtavan Agrippaan. Yllättäen eteen tulleen Rooman matkan aikana tapahtuu muitakin salamurhayrityksiä ja niiden lomassa yksinäistä ja onnetonta ruhtinasta surettaa erityisesti uskollisen Joosafatin kuolema. Menneisyydestä nousee vielä vainoamaan profeetta Johanneksen haamu, jonka harkitsematonta mestausta Herodes katuu enemmän kuin mitään muuta onnetonta tekoaan.

Ruhtinaan osa ei viehätä myöskään toisena kertojana toimivaa nuorta Herodesta. Aikuistumisen kynnykselle mahtuu pieni hetki vapautta, kun Herodes ja Arkhealos matkustavat Roomaan yhdessä poikien kaitsijana toimivan opettaja Mausolloksen kanssa. Hilpeä elämänvaihe katkea nopeasti Herodes Suuren kuolemaan ja perinnöksi jää kolmen veljeksen kesken jaettu valtakunta. Riitaisasta perinnönjaosta sekä Arkhealoksen sotkujen selvittelystä muodostuu ensimmäinen elämän monista tulikokeista ja Herodeksen silmät aukeavat sille, että Juudan maan ruhtinaiden kohtaloista määrätään Roomassa. Herodes saa kuitenkin rauhan palaamaan maakuntiinsa ja hallituskauteen mahtuvien hyvien aikojen monumentiksi nousee lopulta kukoistava Tiberiaksen kaupunki. Hallitsijan naissotkut saavat tosin valtakunnan tuhon partaalle, mutta hyvät suhteet roomalaisiin pelastavat tästäkin pinteestä. Oman kansan keskuuteen ilmaantuu silti jatkuvasti kasvava joukko niitä, jotka haluavat ruhtinaan pois päiviltä. Vakavin välirikko alamaisten kanssa tapahtuu Herodeksen pidätettyä maallista esivaltaa uhmaavan profeetta Johanneksen. Herodes tunnistaa Johanneksessa itseään suuremman miehen, mikä tosin selviää lopullisesti vasta, kun hän huomaa vieneensä loppuun profeetan synkeän ennustuksen.

Tiiliskivimäisistä mittasuhteista huolimatta Sahlberg ei tavoittele Herodeksella historiallisten spektaakkelien mahtipontista tunnelmaa, vaan keskittyy piirtämään pikkutarkkaa henkilökuvaa yhdestä ristiriitoja täynnä olevasta ihmisestä. Kirjan sivuille mahtuu toki runsaasti matkoja halki antiikin maailman sekä maanläheistä Raamatun uudelleentulkintaa, mutta siitä huolimatta pääosassa on Herodeksen elämästään tekemä henkilökohtainen tilinpäätös lukuisine saavutuksineen ja epäonnistumisineen. Tapahtunut esitetään vailla liikoja kaunisteluja, vaikka Sahlber liittää mukaan aikakauden moraalikäsityksiä värittämään kerrontaa hieman pehmeämmän sävyiseksi. Yksinään Herodes ei kuitenkaan asemaansa saavuttanut ja kokonaisuuden täydentämiseksi yksi kirjan luvuista on omistettu Herodeksen luottomieheksi kohonneen Joosafatin versiolle ruhtinaansa edesottamuksista. Arvonsa liiankin hyvin tunteva entinen orja on läheistä sukua Sinuhen Kaptahille ja paljastaa hyvin, kuinka vallanhimo tarttuu myös tavallisiin ihmisiin.

Kuten vuoden 2013 Finlandia-ehdokkaista voi päätellä, suomalainen historiallinen romaani voi tällä hetkellä erittäin hyvin. Tarjontaa on monenlaista ja moneen makuun, vaikka harva kirja onkaan yltänyt samalle tasolle kuin Sahlbergin Herodes. Moni odottaakin sille jo nyt jatkoa, mutta kokonaan toinen asia on se, tunteeko Sahlbergin kaltainen kirjailija olonsa kotoisaksi Mika Waltarin viitoittamilla poluilla. (Tuomo L)

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä

Keskiajan tutkija Hannele Klemettilä kertoo kirjassaan Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä, millainen oli ihmisten ja eläinten suhde keskiajalla. Klemettilän kirja on kiehtova matka Euroopan keskiaikaan, jossa eläimiä ei kohdeltukaan niin piittaamattomasti kuin nykyajan ihminen voisi olettaa. Tutkimuksissa eläinten historiasta on pyritty todistelemaan, että vasta uudella ajalla ihmisen asenteet alkoivat muuttua empaattisemmiksi, ja valvonta eläinten oikeuksista lisääntyi. Hannele Klemettilä suhtautuu tähän tulkintaan kriittisesti ja korostaa, että kaikkina aikoina on voinut vallita hyvinkin erilaisia suhtautumistapoja eläimiin. Hän jopa väittää, että keskiajan hyötyeläimet elivät parempaa elämää voidessaan liikuskella vapaina toisin kuin nyt ”vankilamaisissa tehokasvatuslaitoksissa”. Hannele Klemettilän kirja antaa ehkä paikoitellen turhankin ruusuisen kuvan keskiajan ihmisten ja eläinten suhteesta. Mutta varmaan on totta, ettei eläimiä pelkästään potkittu ja hakattu, vaan niistä pidettiin huolta, vaikka siat ja lehmät lopulta ihmisen ruokapöytään päätyivätkin.

Lemmikkieläimillä oli tärkeä merkitys myös keskiajan ihmiselle. Hannele Klemettilä nostaa kirjassa esiin monia keskiajan lähteitä, jotka kertovat koiriin liittyneistä arvostuksista ja kiintymyksestä. Keskiajan ihmisellekään koiran sairaus ja kuolema ei ollut yhdentekevää, vaan koiran menetystä surtiin samalla tavoin kuin nykyaikanakin. Jotkut halusivat saada lemmikkinsä haudatuksi siunattuun maahan, minkä oikeuden kirkko kielsi. Tätä sääntöä kuitenkin rikottiin, ja keskiajan arkeologisten löytöjen mukaan haudan sai eläimistä useimmiten koira. Koira oli ihmisen uskollinen ystävä myös keskiajalla.

Arvostavaa suhtautumista nauttivat Klemettilän kirjassa myös monet hyötyeläimet kuten hevoset, aasit sekä metsästykseen tarkoitetut haukat, joita tuotiin myös Suomesta Eurooppaan ritarimetsästäjien koulutettaviksi. Keskiajan pyhimystarinoissa seikkailevat villieläimet, joista susi herätti eniten pelkoa. Tästä susikammosta poikkesi tarina Gubbion sudesta, jossa pyhä Franciscus teki rauhansopimuksen kaupungin asukkaiden ja ihmisiä jahtaavan suden välillä. Klemettilän kirjasta saa paljon tietoa turkisten erilaisista käyttötavoista ja tuona aikana vallinneista monimutkaisista valmistussäännöistä. Oli huvittavaa lukea, kuinka turkisten tehtävänä oli myös ilmaista sosiaalista järjestystä, jota varten säädettiin jopa ylellisyyslakeja.

Erikoismaininnan kirjassa ansaitsee vielä sen runsas ja kaunis kuvitus. Varsinkin Paolo Uccellon maalaus La caccia notturna, jossa on kuvattu öinen hirvijahti tummasävyisessä metsässä,  on aivan upea. Teoksessa kerrotaan myös Leonardo da Vincin kuuluisasta maalauksesta La dama con l’ermellino (Nainen ja kärppä), josta Hannele Klemettilä tuo esiin taiteentutkijoiden erilaisia tulkintoja. Federigon haukka ja muita eläimiä on mielenkiintoinen historiateos, vaikka kirjoittajan näkemys ihmisen suhteesta eläimeen tuntui vähän yksioikoiselta. En ole perehtynyt keskiajan lähteisiin eläinten kohtelusta, mutta on siitä huolimatta vaikea uskoa, että eläimiä kohdeltiin pelkästään hyvin. Olisin kaivannut kirjaan toisenlaisiakin esimerkkejä.

Hannele Klemettilä osaa historian popularisoinnin, ja hän sijoittaa kirjaan välillä omia henkilökohtaisia muistojaan suhteestaan eläimiin. Kirjoitustyyli tuntui aluksi häiritsevältä, mutta lukemisen edetessä huomasi, että kirja on joka tapauksessa kelpo tietopaketti keskiajan eläinten historiasta. Kaiken lisäksi historiateos tarjoaa lukijalleen esteettisen elämyksen. Kirjaa tekee mieli selailla jo pelkän ulkoasun vuoksi. Hannele Klemettilän Federigon haukka valaisee helppolukuisesti keskiaikaa, joka ei ollutkaan niin pimeä kuin olemme uskoneet. (Sinikka L)

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Vaikka Johanna Sinisalo onkin lainannut Auringon ytimen keskeistä nimistöä H.G. Wellsin Aikakoneesta, niin kotimaisen scifin ykkösnimen antiutopiassa ei matkata satojen tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen. Lähimenneisyyteen tehdään pieni piipahdus, mutta suurin osa kirjan tapahtumista on sijoitettu vaihtoehtoiselle 2010-luvulle, jossa Suomi on muuttunut muusta maailmasta eristäytyneeksi orwellilaiseksi hyvinvointivaltioksi. Valtaa pitää kasvoton Terveysvirasto ja kansalaisten parasta toteutetaan lähes kaikille elämänalueille ulottuvien kieltojen ja rajoitusten avulla. Ihmisten valvonnasta huolehtivien valtiollisten urkintakoneistojen lisäksi yhteiskuntarauhaa turvaa vielä kotieläinten jalostuksesta tuttujen menetelmien avulla domestikoitu naissukupuoli. Säyseän tyhmät eloiset haluavat vain miellyttää masko-miehiä ja vastakkaiselle sukupuolelle järjestely on sopinut ilman vastaavanlaista puuttumista perimään.

Dystopioiden perinteiset juonikuviot toistuvat myös siinä, että molemmista sukupuolista löytyy yhä  ei-toivottuja yksilöitä. Yksi heistä on kirjan kertojaäänenä toimiva Vanna. Manna-sisarensa kanssa Espanjasta Suomeen adoptoitu Vanna saa viranomaisten sukupuolta määrittävässä testissä rimaa hipoen eloisen-statuksen, vaikka on oikeasti valtion ohjastamille pariutumismarkkinoille kelpaamaton morlokki. Kirjan ensimmäisessä osassa seurataan aikuistuvan Vannan kulissielämää Tampereella sekä palataan kirjeiden muotoon kirjoitettujen takautumien kautta jännitteitä täynnä oleviin lapsuusvuosiin Neulapään tilalla. Koko elämän kestänyt naamioleikki käy ajan myötä hankalammaksi, sillä sisarusten huoltajana toimineen Aulikki-mummon kuolema ja pian sen jälkeen tapahtunut Mannan katoaminen ovat laukaisseet Vannassa pahan masennuksen. Apu siihen on löytynyt Terveysviraston kiellettyjen aineiden listan kärkipäätä pitävästä chilistä. Kääntöpuolena on kuitenkin se, että Vanna joutuu sukupuolensa lisäksi peittelemään kapsaisiiniriippuvuuttaan. Tilannetta helpottaakseen Vanna on lyöttäytynyt yhteen Terveysvirastossa työskentelevän Jaren kanssa ja yhdessä he esittävät tyypillistä eloi/masko-pariskuntaa. Chili kuuluu myös Jaren elämään, mutta vain tuottoisana keino ansaita rahaa maastapakoa varten.

Mannan kohtalon selvittely johtaa lopulta siihen, että Neulapää siirtyy Jaren hallintaan. Jare on chilikauppoja tehdessään tutustunut salaperäiseen gaialaiseen uskonlahkoon ja pariskunta muuttaa Neulapäähän kasvattamaan chiliä siltä saamiensa ohjeiden mukaisesti. Lahko käyttää rituaaleissaan vain kaikkein tulisimpia chililajikkeita ja oppien avulla Jaren laittomat liiketoimet nousevat aivan toiselle tasolle. Myös uusien tuotteiden koemaistajaksi pestattu Vanna pysyy tyytyväisenä ja suhde Jareenkin saa luomuolosuhteissa uusia piirteitä. Gaialaisten uskomuksiin sisältyy kuitenkin totuuden siemen, mikä paljastuu Vannan maistettua salaa supervahvaa Auringon ydin -kasvia. Scovillen asteikon äärirajojen tuolta puolen paljastuvat shamanistiset näyt avaavat ovia toisiin maailmoihin ja johtavat Mannan jäljille, vaikkakin lopulta turhan samankaltaisesti kuin kirjailijan edellisessä Enkelten verta -romaanissa. 

Auringon ydin toimii ennen kaikkea hienovaraisuutensa ansiosta. Sinisalo on jättänyt yhteiskunnan ylätasot tarkoituksellisen hämäriksi ja kuvaa Suomen Eusistokraattisen Tasavallan koneistoja vain sen verran, kun on tarinan kannalta ehdottoman välttämätöntä. Kerronnan lomaan ripotellut herkulliset yksityiskohdat tekevät kuitenkin vaihtoehtoisesta todellisuudesta uskottavan ja kiteyttävät Sinisalon sanoman paljon tehokkaammin kuin läpi koko tarinan harrastettu alleviivaus. Tekstissä vilisee paljon myös huumeisiin liittyvää terminologiaa ja dystopiaklassikoiden lisäksi kirjassa on aistittavissa vaikutteita esimerkiksi Hubert Selbyn Unelmien sielunmessusta. Chili on silti vain chiliä, ei vertauskuvallista korviketta jollekin toisille aineille. Toisaalta tulisesta mausteesta kirjoitetaan tavalla, joka varmasti nostaa hikipisaroita monen kansalaisten terveydestä työkseen huolehtivan otsalle. Tästä huolimatta erityisesti heidän kannattaa lukea Auringon ydin, sillä se tarjoaa jälleen yhden muistutuksen siitä, että hyvät tarkoitukset eivät aina läheskään aina johda ennalta toivottuihin lopputuloksiin.  (Tuomo L)

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön uusimmassa romaanissa liikutaan jälleen Helsingissä, on vuosi 1938. Teoksen tapahtumat sijoittuvat lyhyeen ajanjaksoon maaliskuun 16. päivästä saman vuoden marraskuun 16. päivään, mutta Westö palaa takautumien kautta vuoden 1918 traumaattisiin tapahtumiin, joista kirjan henkilöt vielä muistoissaan ja painajaisissaan kärsivät. Kansalaissodan kauhut eivät ole unohtuneet varsinkaan rouva Wiikiltä, joka tarvitsee kolmijakoisen persoonaansa voidakseen jatkaa elämäänsä rankkojen kokemusten jälkeen.

Kangastus 38 -kirjan keskushahmo on tämä salaperäinen rouva Wiik, joka elää yksin töölöläisessä kaksiossaan. Rouva Wiik, Matilda, työskentelee konttoristina asianajaja Claes Thunen toimistossa ja vähäisen vapaa-aikansa Matilda viettää elokuvissa sekä seuraa 30-luvun filmitähtien elämää aikakauslehdistä. Rouva Wiik suorittaa tehtävänsä tunnollisesti ja moitteettomasti, mutta hänessä on jotain arvoituksellista ja etäistä. Claes Thune ei tiedä juuri mitään konttorististaan, mutta arvostaa hänen työpanostaan, mikä varmaan riittikin sen ajan esimiehen ja alaisen työsuhteeseen. Lukijalle Kjell Westö paljastaa Matildasta enemmän. Milja Matilda Ahlbäck on vain seitsemäntoista, kun hän joutuu valkoisten vankileirille, ja Matildalle eli hänen toiselle persoonalleen Miljalle jää paljon kostettavaa kansalaissodan ajoilta. Maaliskuisena iltapäivänä tuodessaan ruokatavaroita Thunen toimistoon rouva Wiik tunnistaa Thunen miesvieraiden joukosta äänen, joka on hänen häpäisijänsä Kapteenin ääni.
 
Asianajaja Claes Thune on romaanin toinen tärkeä henkilö. Hän on porvaristaustainen suomenruotsalainen herrasmies, hillitty, poliittisesti maltillinen, sivistynyt ja oikeudenmukainen. Eronnut Thune viettää melko yksinäistä elämää sen jälkeen kun Gabi-vaimo muutti asumaan rakastajansa luo, joka on Thunen hyvä ystävä. Kouluajoilta tuttu kaveriporukka pitää edelleen yhteyttä, ja tämä Keskiviikkokerhoksi nimetty piiri kokoontuu nyt asianajajan toimistossa väittelemässä politiikasta, josta vuonna 1938 keskustelua ja erilaisia mielipiteitä riittikin.

Keskiviikkokerhon jäsenissä Kjell Westö saa hyvin esiin 30-luvun Suomen poliittiset aatteet: maltillisen porvarismin ja äärioikeistolaisuuden. Euroopan jännittynyt tilanne ja suursodan uhka on jo selvästi aistittavissa. Kuitenkin kirjassa eletään toiveikasta aikaa, joka näkyy ihmisten halusta huvitella ja elää keveämmin vaikeiden aikojen jälkeen. Työllään kohtalaisen mukavasti toimeentuleva alempi keskiluokka alkaa vähitellen muodostua. Tosin Rouva Wiikin on täytynyt tehdä todella paljon päästäkseen punikkiorvosta siihen asemaan, missä hän nyt on. Tämä tulee Thunelle selväksi Matildan todetessa hänelle: ”Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus”. Matildalle oikeudenmukaisuus ei ollut missään vaiheessa itsestäänselvyys, kuten varakkaan suvun jälkeläiselle Claes Thunelle. Westön romaani on tarkkaa ajankuvausta, ja kirjassa vilahtelee autenttisia henkilöitä ja tapahtumia. Nousevan juutalaisvastaisuuden Westö nostaa esiin kertomalla vuoden 1938 Helsingin yleisurheilukilpailuista, jossa juoksun voittanut suomenjuutalainen tuomitaan vasta neljänneksi, vaikka yleisö ja maalikamera toisin todistivat. Tämä tapahtui todellisuudessakin, tosin Westön kirjassa juoksijan nimi oli muutettu.

Kirjan nimi Kangastus 38 on arvoituksellinen. ”Kangastuksia maailma täynnä”, sanoo Claes Thune. Kirjassa mainitaan suosittu iskelmä Kangastus, eletään viimeistä sotaa edeltävää rauhan vuotta -38 ja kirjan henkilöillä oli omat kangastuksensa, joista Matildan menneisyyden kangastukset lopulta olivat kaikkein tuhoisimmat. Lukija itse päättäköön, mihin kirjan nimi viittaa. (Sinikka L)

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa : ysiluokan yhteisöllisyys

Apina pulpetissa (2013) -teoksessa valotetaan ysiluokkalaisten arkea ja ryhmädynamiikan muotoutumista yläkoulun aikana. Teos on syntynyt, kun yhteiskuntatieteiden tohtori Petri Paju sekä sosiologi Tommi Hoikkala ovat tehneet osallistuvaa, arkipäivän tutkimusta käytännössä erään eteläsuomalaisen ysiluokan pulpetista käsin.

Jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien paikoin vaikeahkoonkin akateemiseen tekstiin tottunut lukija yllättyy: teksti on maanläheistä eikä pursua alan termistöä. Tutkimus on saatu ansiokkaasti popularisoitua, tuotua kaikkien saataville ja luettavaksi. Tapahtumia luokkahuoneessa konkretisoivat tutkijoiden osin ironisetkin päiväkirjakatkelmat sekä katkelmat keskusteluaineistosta, mitä on siroteltu tekstin joukkoon. Katkelmissa pyyhekumin palaset lentelevät ilmassa ja musiikki soi älypuhelimien kuulokkeissa. Olipa omasta yläkouluajasta vierähtänyt vuosia tai jo vuosikymmeniä, tunnelman teoksen pääosassa olevassa ysiluokassa jokainen voi aistia. Teoksen 9C-luokka alkaa tuntua yhtäkkiä tutulta, ja tutkijoiden havainnoimat ilmiöt näyttäisivät pätevän myös menneiden vuosikymmenien ysiluokkiin. Esimerkiksi 9C-luokassa muodin kärkeä edustava vaatekappale, huppari, on tärkeä osa luokan yhteisöllisyyden luomisessa ja oman aseman ansaitsemisessa luokkakavereiden keskuudessa. Muillakin ulkoisilla merkeillä, kuten älypuhelimella tai vaikkapa rakennekynsillä luodaan omaa statusta luokassa. Vaikka muotitavarat vaihtuvatkin vuosikymmenten aikana, niillä on silti sama funktio koululaiselle: päästä jengiin mukaan ja toisaalta saada itsensä erottumaan joukosta.

Tutkimuksessa on erityisen mielenkiintoista, miten selväpiirteisiä ryhmiä myös yläkoululaiset itse nimeävät oman luokkansa sisällä. Ryhmien dynamiikka ja rajat ovat varsin selvät: toiminta, mikä on pahiksille ominaista, ei välttämättä ole sitä kilttien koululaisten ryhmään kuuluville. Näistä ryhmänormeista pidetään outona ja pelottavanakin. Toinen kiintoisa ulottuvuus luokan yhteisöllisyydessä on ysiluokkalaisten itsensä arvioima ryhmän tai luokkahengen kehitys miltei draaman kaaren mukaisesti. Yläkoulun alussa seitsemännellä luokalla yhteisöllisyys on nuorten kokemusten mukaan vielä lapsenkengissä, eikä kukaan oikein uskalla erottautua massasta, mikä johtaa kahdeksannella luokalla kriisivaiheeseen  – tunneilla riehumiseen ja ryhmien muotoutumiseen –  ja lopulta ysiluokan yhteenhioutumiseen sekä omien roolien löytämiseen. Apina pulpetissa antaakin runsaasti tilaa oppilaiden omille kokemuksille luokkahengestä ja yhteisöllisyydestä, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän ja kiinnostavan kaikenikäisille.

On ihailtava tutkijoiden rohkeutta astua sisään teini-ikäisten valtakuntaan. Kirjoittajat ovat onnistuneet sujahtamaan kahdeksi hupparinuoreksi muiden joukkoon – siitä lienevät todisteena heidän saamansa lempinimet Angst B ja Lintsari. (Anna-Mari K)

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Unelmansieppaaja alkaa kolkolla kohtauksella, jossa nuoren kirjallisuudenopiskelijan ohjastama metrojuna jyrää alleen kiskoille heittäytyneen kirjailijan. Asetelmasta ammennetaan kirjan sivuilla hitusen verran symboliikkaa, mutta vaikka kyse on osittain todellisista tapahtumista, niin Pasi Pekkolan esikoisromaani ei ole fiktion muotoon puettua kirjallisuustieteellistä ajatusleikkiä. Alku tosin antaa odottaa jotain vähän sinne päin viittaavaa, mutta loppuun palaneen Ville Siikalan kuvitteellisesta elämästä ja teoksista muodostuu lopulta tirkistysreikä suurempaan yleisöön helpommin uppoavaan kolmiodraamaan. Edesmenneen kirjailijan haamu on kuitenkin pidetty viisaasti mukana aivan tarinan loppumetreille saakka, sillä siihen vetoamalla saadaan kansien väliin mahdutettu aivan liian monen yhteensattuman suma lakaistua maton alle kuin itsestään. Kaikkein vahvimmin kirjaa kannattelee silti Pekkolan hämmästyttävän johdonmukainen pessimismi. Unelmansieppaaja nostaa nimensä mukaisesti keskiöön kirjan kolmen päähenkilön unelmat ja toiveet, mutta keskittyy pelkästään niistä koituviin murheellisiin seurauksiin. Pekkolalle arkipäiväisimmätkin haaveet ovat kaulaan ripustettuja myllynkiviä, jotka eivät tee muuta kuin upottavat kantajansa kohti synkkiä syvyyksiä.

Kaikkein eniten elämän suuntaviivat tuntuvat olevan hukassa Siikalan kuolemaa lähietäisyydeltä todistaneella Roosalla. Nuori nainen on muuttanut suurin odotuksin Kuopiosta Helsinkiin yhdessä lääkäriksi opiskelevan Janin kanssa, mutta pääkaupungin houkutukset ovat nopeasti muuttaneet pariskunnan suhdetta paljon yksipuolisempaan suuntaan. Myös opinnot kangertelevat ja vaivana on vielä syömishäiriökin. Roosan henkinen tyhjiö saa jonkinlaista täytettä kohtalokkaasta metro-onnettomuudesta, kun pyrkimys ymmärtää tapahtunutta sysää hänet pakkomielteen kaltaiseen suhteeseen Ville Siikalan tuotannon kanssa. Kiinnostus ei myöskään jää pelkästään bibliofilian asteelle. Roosa soluttautuu kirjailijan lähipiiriin ja tutustuu sitä kautta Tapaniin, joka on ollut kirjailijan paras ystävä lapsuudesta aina tämän kuolemaan saakka. Tapanin alavireinen polku taas on kulkenut juhlitusta urheilusankarista polvivaivaiseksi tuurijuopoksi. Koko aikuisikää on hallinnut koripallo, eikä sen tilalle ole uran päättymisen jälkeen tullut mitään. Onneton Tapani ihastuu Roosaan ja suhde voisi ehkä toimiakin, ellei Roosan perimmäisenä motiivina olisi vain herättää Janissa mustasukkaisuutta. Roosan tavoite myös onnistuu, mikä liittää kuvioon vielä Akin. Hänen kytköksensä Siikalaan on ammatillinen, sillä Aki työskentelee sairaanhoitajana mielisairaalassa, jossa Siikalaa hoidettiin. Penkkipunnerrukseen hurahtanut Aki haluaa olla kaikkein vahvin, mutta tavoitteeseen pääseminen vaati hämäräperäisten palvelusten tekemistä Roosaa menemisistä uudelleen kiinnostuneelle Janille. Hormonikuurin synnyttämä hirviö haluaa oman kaunottarenkin, mutta epäonnistuu tässä surkeasti.

Moneen suuntaan haarautuva tarina etenee vuoroluvuin Roosan, Tapanin ja Akin kertomana. Pekkola on kyennyt tekemään päähenkilöistä ilahduttavan erilaisia, mikä lieventää kolmikon välille punotuista sotkuisista solmuista syntyvää väkinäistä vaikutelmaa. Täysin se ei silti ongelmaa poista ja lopputuloksesta olisi saanut omaperäisemmän jo pelkästään sillä, että kolmikon tarinat olisi maltettu pitää täysin erillä toisistaan. Hieman kypsyttelyä olisi vaatinut myös Ville Siikalan rooli kirjassa. Roosan näkökulmasta avatut päiväkirjamerkinnät ovat toimivia, mutta pidemmät kirjailijan tuotantoa kuvaavat sepustukset lipsuvat valitettavasti tahattoman komiikan puolelle. Onnistumisiksi taas voidaan laskea erityisesti Tapanista kertovat luvut. Itsekin koripalloa ammatikseen pelannut Pekkola on ladannut ne täyteen lajiin liittyviä yksityiskohtia ja kykenee kirjoittamaan niistä niin, että myös koripallosta vähemmän kiinnostuneet lukijat kykenevät aistimaan sekä menestyksen huuman että tappion karvaan kalkin. Kilpaurheilun varjopuolet kerrataan vielä toistamiseen Akin kohdalla, eivätkä Pekkolan jakamat piikitysohjeet liene kovin kaukana totuudesta.

Unelmansieppaaja on kohtuullisen vahva esikoisromaani, joka tuskin jää tekijänsä ainokaiseksi. Sivuja on ehkä hieman liikaa, mutta toisaalta Pekkolan teksti on sujuvaa ja turhista sivupoluista huolimatta kokonaisuus on eheä. Tässä tyylilajissa kirjoitettuja hyviä kirjoja on kuitenkin pilvin pimein, joten siksi sen olisi toivonut poikkeavan sekä rakenteeltaan että sisällöltään enemmän valtavirrasta, kuten Pekkolan ihaileman Harri Sirolan esikoisteos aikanaan teki. (Tuomo L)