Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus

Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus setvii kaupallisen merenkulun ihmeellisyyksien ympärille rakennettua mysteeriä kuin paras jännityskirja konsanaan. Vainoharhaista tunnelmaa tihkuva alkuasetelma osoittautuu lopulta kuitenkin vain johdannoksi yhteen kotimaisen kaunokirjallisuuden viime vuosien jakomielitautisimpaan tuotokseen. Takakantta koristava suuren lamaromaanin titteli on pitkälti muuhun kansitaiteeseen liittyvää sanahelinää, mutta kirjan puoliskoja yhteen sitovat metafiktiiviset juonenkäänteet ovat silti – paitsi vahva kirjallinen taidonnäyte – myös varsin onnistunut kiteytys suomalaisen yhteiskunnan henkisestä tilasta. Erityisesti talouselämän ja median lainalaisuuksia läpivalaistaan virkistävän omaperäisellä tavalla ja silmiinpistävää on myös se, että Raittilan pakkaslukemia kellottava analyysi mielikuvien ruokkimasta todellisuudesta ei muutu lukijoiden sietokyvyn äärirajoja kolkuttelevaksi nihilismiksi. Hyvän kehiä Pamisoksen purkauksesta on turha etsiä, mutta kirjan selkeät moraaliasetelmat sitovat sen luontevasti osaksi suomalaisen yhteiskunnallisen kirjallisuuden perinnettä.

Todellisuuden useampaan kertaan päälaelle kääntävä tarina alkaa, kun toimittajana työskentelevä Laura Vuorela saa haltuunsa äänitteitä Helsingin edustalle syksyllä 1991 salaperäisesti ilmestyneestä Pamisos-laivasta. Lentävää hollantilaista muistuttava alus ajelehti Suomen aluevesille lähes merikelvottomana, lastinaan kaksi miljoonaa kiloa mädäntyvää lampaanlihaa vailla omistajaa sekä muutama eläväisempi eläinyksilö. Merellä tapahtuneen lastin purkuoperaation aikana tehtyjen nauhoitusten tekijäksi paljastuu Lauran entinen avomies Jaska, joka katosi selvitellessään Pamisoksen sotkuista vyyhtiä. Jaskan tarkoituksena oli työstää tapahtumista dokumentti, mutta jäljelle jäi vain kokoelma haastattelunpätkiä ilman tunnistetietoja. Laura näkee neljätoista vuotta vanhoissa nauhoissa silti aineksia puolidokumentaariseen radiokuunnelmaan ja lähtee koostamaan sitä yhdessä yhtiökumppaninsa Pentti Aumaston kanssa. Ensimmäinen tehtävä on selvittää Pamisosta purkaneen sekalaisen seurakunnan henkilöllisyyttä sekä sitä, missä he ovat nyt. Lauran mielessä suunnitelmat laajenevat nopeasti faktaa ja fiktiota sekoittavaksi elokuvakäsikirjoitukseksi ja sen myötä suhde Pamisokseen muuttuu aina vain neuroottisemmaksi. Laura on myös tietämättään pelinappula rikosylikonstaapeli Pajalan Pamisosta koskevissa tutkimuksissa, eikä ole saanut haltuunsa läheskään kaikkia tallenteita.
 
Totuus Pamisoksesta ei kuitenkaan koskaan selviä lukijoille, sillä kirjan toinen osa muuttaa asetelmat täysin. Paljastuu, että Pamisoksen purkaus on keskeneräinen käsikirjoitus, jonka on kirjoittanut mielisairaalaan joutunut naiskirjailija Leena. Hänen sairastumistaan sekä siihen liittyvää jälkipyykkiä puidaan Leenan työttömäksi jääneen insinöörimiehen päiväkirjamerkintöjen kautta. Jaakko etsii käsikirjoituksesta vihjeitä sekä oman että Leenan elämään kytkeytyviin tapahtumiin ja kommentteja laukoo myös kirjailijoiden mielenliikkeitä erityisen hyvin tunteva psykiatri. Leena pääsee sairaalasta ja Jaakkokin saa töitä, mutta tilanne muuttuu vain eriskummallisemmaksi. Jaakko sekoaa työhönsä jätevedenpuhdistuslaitoksella ja Leena puolestaan palkataan kehittelemään kaikkien aikojen käänteentekevintä televisiotuotantoa. Pariskunta ajautuu eron partaalle, Jaakko näkee välähdyksiä kirjan ensimmäisen osan henkilöistä ja kokee matkan kosmoksen halki. Kaikelle saadaan kuitenkin jonkinlainen selitys, sillä Raittila palkitsee lopulta lukijat liittämällä kirjan kaksi osaa toisiinsa. Kikkailun jälkeen loppu on yksinkertaisin mahdollinen, mutta silti kutkuttavan avoin erilaisille tulkinnoille.

Parasta Pamisoksen purkauksessa on se, että kirjaa voi suositella aivan jokaiselle. Sivuilla esiintyvien tyylilajien paletti kattaa niin jännityksen, fantasian kuin ihmissuhdedraaman ja sirpalemaisen juonen vastapainoksi Raittila kirjoittaa erittäin lukijaystävällistä proosatekstiä. Jo pelkkä tarina koukuttaa, mutta toisaalta vaativampi sisältö löytyy heti pinnan alta. Suurin kysymysmerkki on tietenkin se, missä määrin kirjan ensimmäisestä osasta lopulta on lupa nauttia itsenäisenä teoksena. Kokonaisuudessa sillä on paikkansa, mutta moni jää silti kaipaamaan jonkinlaisia vastauksia Pamisoksen arvoitukseen. (Tuomo L)

Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin

Fiktiiviset mittelöt luonnonvoimia vastaan käydään tavallisesti paljon laajemmissa puitteissa kuin päähenkilön kotipihalla. Arjen pienessä mittakaavassa etenevä sveitsiläisen Max Frischin Ihminen ilmestyy holoseeniin -romaani onnistuu kuitenkin tarjoamaan hyytävän tehokkaan tiivistelmän siitä, kuinka vähän maapallon nykyisten olosuhteiden tarvitsee lopulta muuttua, jotta omaan kaikkivoipaisuuteensa luottava ihmiskunta on vaarassa kokea saman kohtalon kuin dinosaurukset noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Pientä alppikylää uhkaava ympäristökatastrofi on ladattu täyteen lopun aikojen symboliikkaa ja omanlaisensa vertauskuva on myös se, että tapahtumia havainnoidaan muistisairaan vanhan miehen näkökulmasta. Herra Geiserin katkonaisista välähdyksistä rakentuva maailmankuva on siirretty sivuille erinomaisen taidokkaasti ja pitkälti sen ansiosta 1970-luvun lopussa julkaistu kirja tuntuu edelleen siltä, kuin se olisi kirjoitettu vasta aivan äskettäin. Nykyaikaiset viestintäyhteydet todennäköisesti toimisivat luotettavammin kuin mitä Frisch kuvaa, mutta vasten tahtoaan eristyksiin ajautuvan ihmisen tuntemukset eivät ole muuttuneet miksikään. Mieli, jonka omistaja ei ole enää täysin kotona on aina ollut maailman yksinäisin paikka.

Ihminen ilmestyy holoseeniin sijoittuu eteläsveitsiläiseen pikkukylään, joka on joutunut keskelle pitkään jatkuneita rankkasateita. Yhteyden muuhun maailmaan ovat katkenneet ja vaikka luonnon arvaamattomuus on asukkaille tuttua, niin epämääräiset uutiset maanvyörymistä ja siltojen sortumista herättävät poikkeuksellista huolta. Oudot sääilmiöt saavat kuitenkin entistä pahaenteisemmältä tuntuvan merkityksen, kun niiden tulkitsijaksi nousee herra Geiser, kylässä asuva 74-vuotias leskimies. Yksinäinen vanha herra luokittelee ja tallentaa huolellisesti muistiin tapahtumien kaikkein pienimmätkin yksityiskohdat, mutta on sairaudestaan johtuen kykenemätön liittämään havaintojaan yhteen mielekkääksi kokonaisuudeksi. Avuksi tulevat oman kirjahyllyn tietokirjojen sivuista leikellyt muistilaput, joita kiinnittämällä herra Geiserin kodin seinille hahmottuu vähitellen elämän koko historia, jota täydentävät vielä eri lähteistä poimitut uskonnollis-filosofiset pohdinnat. Puutarhan pienet sortumat vertautuvat geologisiin maailmankausiin ja ennustavat loppua Homo sapiensin menestystä avittaneelle lempeän ilmaston holoseenille. Ensyklopedioista ei silti löydy ratkaisua tilanteeseen, vaan Frisch käyttää ulkopuolisia tekstejä lähinnä esimerkkinä siitä, kuinka näennäisestä rationaalisuudesta on jo aikoja sitten tullut herra Geiserille aitojen ja merkityksellisten asioiden korvike. Eksyksissä oloa korostaa vielä loppuun sijoitettu yli vuorien vievä harharetki, joka saa traagisen kaksoismerkityksen, kun väkevät muistot lopulta palaavat kuolemaisillaan olevan herra Geiserin mieleen nuoruuden vaarallisen vuoristoseikkailun muodossa.  

Frischin kirja on todellinen luokituksia vastaan pyristelevä outolintu. Se on juuri ja juuri toistasataa sivua pitkä, täynnä kesken katkaistuja lauseita ja kaiken lisäksi iso osa sisällöstä on muualta lainattua. Lukukokemusta tämä ei kuitenkaan haittaa. Tarina on kuin huima hyppy jyrkänteeltä, jonka aikana voi nähdä vilauksen niin ihmiskunnan kuin yksilön romahduksesta. Mitään ei kaunistella, mistä hyvänä esimerkkinä toimii lopun kohtaus, jossa sekaisin oleva herra Geiser paistaa lemmikkikissansa takassa. Kirjailijan huolella hioman kielen täydellisyyteen puolestaan havahtuu viimeistään esseisti Kari Hukkilan jälkisanojen myötä. Taituruus ei silti koskaan muutu liialliseksi vaikeaselkoisuudeksi eikä toisaalta sisällön kokeellisuuskaan ole mitenkään itsetarkoituksellista. Pienestä suureksi kasvava Ihminen ilmestyy holoseeniin on viiltävän ihmisläheinen ja sumuisen kaunis, mutta samalla äärimmäisen pessimistinen teos. (Tuomo L)

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

”Missä se viipyy? Hella paistaa epätasaisesti, reunimmaiset letut jäävät vaaleiksi. Sitä se taas sanoo, tummia pitää olla, mustankirjavia. Pesä on melkein loppuun palanut, mutta klapeja en lisää, hiki on muutenkin.” Tuula-Liisa Variksella on taito kirjoittaa arkista tekstiä vaikka rakkaudesta, josta kerrotaan hänen novellikokoelmassaan Että tuntisin eläväni. Variksen kirja koostuu kahdeksasta novellista, jotka kertovat saman suvun jäsenistä eri aikakausina. Jokainen tarina on oma kokonaisuutensa, mutta jokaisella kertomuksella on myös yhteyttä edellisiin, mikä saa kirjan muistuttamaan romaania. Sukulaisuussuhteet tosin vaativat lukijalta vähän päättelemistä, mutta melko pian kuitenkin selviää, kenen sukulainen on kulloinkin kyseessä.

Ensimmäisen novellin Ester hoitaa syöpää sairastavaa miestään reklaamissa kehutulla Samarin -terveysvedellä. Eletään vuotta 1926, ja pian Ester jää leskeksi huolehtimaan yksin pienestä pojastaan. Sylvi elää rakkauttaan välirauhan aikaan ja solmii pikaisesti avioliiton Aarren kanssa, joka palaa sodasta aivan eri miehenä. Teinityttö Paula ihastuu luokkatoveriinsa vain ihastumisen tunteen vuoksi ja kopio rakkausrunoja vihkoonsa. Ihmiset eroavat, toiset hautaavat puolisonsa, toiset lapsensa, vuosikymmenet vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta kaikki novellien henkilöt rakastavat tai ainakin kuvittelevat rakastavansa. Kirjan ihmisten elämä tuntuu niin tavalliselta, että vastaavia elämänkohtaloita voisi kuvitella löytyvän monen suomalaisen sukuhistoriasta.

Tuula-Liina Varis on parhaimmillaan naisten arkisen elämän kuvauksissa.  Kirjan naiset ovat vahvoja perheen voimahahmoja, jotka jaksavat pettymyksistään huolimatta pitää perheensä ja itsensä koossa. Monessa novellissa miehet ovat taustalla ja tarinaa kertovat naiset, jotka kokevat vahvasti iloa ja surua, katkeruutta ja intohimoa. Mutta kerrotaan kirjassa myös suomalaisen miehen kipupisteistä. Kun novellien naiset kärsivät rakkaudesta tai sen puutteesta, on miesten taakkana ollut sota. Variksen kirjassa sodanjälkeisessä Suomessa ei vietetty laatuaikaa yhdessä perheen kanssa, vaan perheen isä oli yleensä töissään, toinen taas hukuttamassa sodan traumoja viinan avulla tai isä oli kuollut. Lempilapsi -novellin yksinäinen tyttö Paula ihmettelee niitä koulutovereidensa perheitä, joissa molemmat vanhemmat ovat elossa. Kerronta on niin todellista, että jäin itsekin pohtimaan, kuinka paljon ja monen sukupolven ajan sotakokemukset jäivät vaikuttamaan ihmisten elämään.

Novellikokoelmasta saa enemmän irti, jos sen pystyisi lukemaan kerralla kokonaan tai monta novellia samalla kertaa, siten eri vuosikymmenet ja elämäntavan muutokset tulevat parhaiten esiin. Kielen vivahteet ja sanat kertoivat lukijalle hienosti, mitä aikaa novellissa elettiin. Tästä tyylistä todella nautin. Vaikka pidinkin enemmän kokoelman alkupuolen novelleista, täytyy ihailla taitoa ketoa pieniä sukutarinoita, jotka ulottuvat nykypäivään saakka. Tuula-Liina Variksen novellit osoittavat jälleen, etteivät ihmisten tunteet ja tarpeet ole juuri muuttuneet. Lettuja paistava 50-luvun uhrautuva kotiäiti Sylvi tunsi varmaan samaa kaipausta kuin miessuhteita metsästävä Militsa, joka rakastelee, jotta tuntisi elävänsä. (Sinikka L)

Asko Sahlberg: Herodes

Herodes Antipas lienee niitä Uudessa Testamentissa mainittuja henkilöitä, jotka haluaisivat mieluusti nimensä poistettavan koko kirjasta. Evankeliumit langettavat tuomion sekä Johannes Kastajan että Jeesuksen kuolemasta ja kaiken täydentää vielä se, että moni yhdistää hallitsijan nimen virheellisesti hänen isäänsä, tiernapoikien tutuksi tekemään hevosillaan ja ratsuillaan ajaneeseen Herodes Suuren, jonka kontolle luetellaan Matteuksen evankeliumissa myös erittäin vakavia rikoksia. Antipas tuskin oli pyhimys, mutta Asko Sahlbergin Herodes-romaani pakottaa tarkistamaan käsityksiä siitä, millainen ihminen raamatullisten ja historiallisten tekstien takaa oikeasti löytyi. Lähes seitsemänsadan sivun mittaan kurkottavan kirjan keskeisenä teemana on, kuinka lapsesta saakka vallankäyttäjäksi kasvanut Herodes Antipas oli koko elämänsä ajan asemansa sitoma ja tekstissä usein vilahtava koomiselta kalskahtava neljännesruhtinaan arvonimi puolestaan kiteyttää hyvin sen, että hän tuskin erehtyi kuvittelemaan itsestään aivan liikoja. Yhtä lailla olettamusta mainettaan paremmasta tetrarkista tukevat Sahlbergin kuvaukset tehtävistään paljon huonommin suoriutuneista virkaveljistä: samanaikaisesti valtaan noussut Arkhealos-veli oli julma rietastelija ja Roomassa puolestaan ajauduttiin vähitellen kohti mielipuolisen imperaattori Caligulan komentoa.

Neljännesruhtinaan tarinaa avutuu Herodeksen kahteen elämänvaiheen kytketyn näkökulman kautta. Puolet ajasta äänessä on vanha Herodes, joka on jo väsynyt valtaansa sekä suurimpaan osaan ihmisistä ympärillään. Yksinkertainen ja vaatimaton elämä houkuttelee, mutta toisaalta siihen vetäytyminen on täysin poissuljettu vaihtoehto. Sen sijaan riesana on pitkä lista vanhoja vihamiehiä sekä eripurainen kansa, jonka tyytymättömyyttä kasvattaa vielä maassa todellista valtaa käyttävä roomalaishallinto. Suurin uhkaaja on kuitenkin Roomassa imperaattori Caligulan suosiossa paistatteleva Agrippa-lanko. Salaperäiset myrkytystapaukset vähentävät hovin harvalukuista uskottujen miesten joukkoa ja jäljet näyttävät johtavan Agrippaan. Yllättäen eteen tulleen Rooman matkan aikana tapahtuu muitakin salamurhayrityksiä ja niiden lomassa yksinäistä ja onnetonta ruhtinasta surettaa erityisesti uskollisen Joosafatin kuolema. Menneisyydestä nousee vielä vainoamaan profeetta Johanneksen haamu, jonka harkitsematonta mestausta Herodes katuu enemmän kuin mitään muuta onnetonta tekoaan.

Ruhtinaan osa ei viehätä myöskään toisena kertojana toimivaa nuorta Herodesta. Aikuistumisen kynnykselle mahtuu pieni hetki vapautta, kun Herodes ja Arkhealos matkustavat Roomaan yhdessä poikien kaitsijana toimivan opettaja Mausolloksen kanssa. Hilpeä elämänvaihe katkea nopeasti Herodes Suuren kuolemaan ja perinnöksi jää kolmen veljeksen kesken jaettu valtakunta. Riitaisasta perinnönjaosta sekä Arkhealoksen sotkujen selvittelystä muodostuu ensimmäinen elämän monista tulikokeista ja Herodeksen silmät aukeavat sille, että Juudan maan ruhtinaiden kohtaloista määrätään Roomassa. Herodes saa kuitenkin rauhan palaamaan maakuntiinsa ja hallituskauteen mahtuvien hyvien aikojen monumentiksi nousee lopulta kukoistava Tiberiaksen kaupunki. Hallitsijan naissotkut saavat tosin valtakunnan tuhon partaalle, mutta hyvät suhteet roomalaisiin pelastavat tästäkin pinteestä. Oman kansan keskuuteen ilmaantuu silti jatkuvasti kasvava joukko niitä, jotka haluavat ruhtinaan pois päiviltä. Vakavin välirikko alamaisten kanssa tapahtuu Herodeksen pidätettyä maallista esivaltaa uhmaavan profeetta Johanneksen. Herodes tunnistaa Johanneksessa itseään suuremman miehen, mikä tosin selviää lopullisesti vasta, kun hän huomaa vieneensä loppuun profeetan synkeän ennustuksen.

Tiiliskivimäisistä mittasuhteista huolimatta Sahlberg ei tavoittele Herodeksella historiallisten spektaakkelien mahtipontista tunnelmaa, vaan keskittyy piirtämään pikkutarkkaa henkilökuvaa yhdestä ristiriitoja täynnä olevasta ihmisestä. Kirjan sivuille mahtuu toki runsaasti matkoja halki antiikin maailman sekä maanläheistä Raamatun uudelleentulkintaa, mutta siitä huolimatta pääosassa on Herodeksen elämästään tekemä henkilökohtainen tilinpäätös lukuisine saavutuksineen ja epäonnistumisineen. Tapahtunut esitetään vailla liikoja kaunisteluja, vaikka Sahlber liittää mukaan aikakauden moraalikäsityksiä värittämään kerrontaa hieman pehmeämmän sävyiseksi. Yksinään Herodes ei kuitenkaan asemaansa saavuttanut ja kokonaisuuden täydentämiseksi yksi kirjan luvuista on omistettu Herodeksen luottomieheksi kohonneen Joosafatin versiolle ruhtinaansa edesottamuksista. Arvonsa liiankin hyvin tunteva entinen orja on läheistä sukua Sinuhen Kaptahille ja paljastaa hyvin, kuinka vallanhimo tarttuu myös tavallisiin ihmisiin.

Kuten vuoden 2013 Finlandia-ehdokkaista voi päätellä, suomalainen historiallinen romaani voi tällä hetkellä erittäin hyvin. Tarjontaa on monenlaista ja moneen makuun, vaikka harva kirja onkaan yltänyt samalle tasolle kuin Sahlbergin Herodes. Moni odottaakin sille jo nyt jatkoa, mutta kokonaan toinen asia on se, tunteeko Sahlbergin kaltainen kirjailija olonsa kotoisaksi Mika Waltarin viitoittamilla poluilla. (Tuomo L)

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä

Keskiajan tutkija Hannele Klemettilä kertoo kirjassaan Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä, millainen oli ihmisten ja eläinten suhde keskiajalla. Klemettilän kirja on kiehtova matka Euroopan keskiaikaan, jossa eläimiä ei kohdeltukaan niin piittaamattomasti kuin nykyajan ihminen voisi olettaa. Tutkimuksissa eläinten historiasta on pyritty todistelemaan, että vasta uudella ajalla ihmisen asenteet alkoivat muuttua empaattisemmiksi, ja valvonta eläinten oikeuksista lisääntyi. Hannele Klemettilä suhtautuu tähän tulkintaan kriittisesti ja korostaa, että kaikkina aikoina on voinut vallita hyvinkin erilaisia suhtautumistapoja eläimiin. Hän jopa väittää, että keskiajan hyötyeläimet elivät parempaa elämää voidessaan liikuskella vapaina toisin kuin nyt ”vankilamaisissa tehokasvatuslaitoksissa”. Hannele Klemettilän kirja antaa ehkä paikoitellen turhankin ruusuisen kuvan keskiajan ihmisten ja eläinten suhteesta. Mutta varmaan on totta, ettei eläimiä pelkästään potkittu ja hakattu, vaan niistä pidettiin huolta, vaikka siat ja lehmät lopulta ihmisen ruokapöytään päätyivätkin.

Lemmikkieläimillä oli tärkeä merkitys myös keskiajan ihmiselle. Hannele Klemettilä nostaa kirjassa esiin monia keskiajan lähteitä, jotka kertovat koiriin liittyneistä arvostuksista ja kiintymyksestä. Keskiajan ihmisellekään koiran sairaus ja kuolema ei ollut yhdentekevää, vaan koiran menetystä surtiin samalla tavoin kuin nykyaikanakin. Jotkut halusivat saada lemmikkinsä haudatuksi siunattuun maahan, minkä oikeuden kirkko kielsi. Tätä sääntöä kuitenkin rikottiin, ja keskiajan arkeologisten löytöjen mukaan haudan sai eläimistä useimmiten koira. Koira oli ihmisen uskollinen ystävä myös keskiajalla.

Arvostavaa suhtautumista nauttivat Klemettilän kirjassa myös monet hyötyeläimet kuten hevoset, aasit sekä metsästykseen tarkoitetut haukat, joita tuotiin myös Suomesta Eurooppaan ritarimetsästäjien koulutettaviksi. Keskiajan pyhimystarinoissa seikkailevat villieläimet, joista susi herätti eniten pelkoa. Tästä susikammosta poikkesi tarina Gubbion sudesta, jossa pyhä Franciscus teki rauhansopimuksen kaupungin asukkaiden ja ihmisiä jahtaavan suden välillä. Klemettilän kirjasta saa paljon tietoa turkisten erilaisista käyttötavoista ja tuona aikana vallinneista monimutkaisista valmistussäännöistä. Oli huvittavaa lukea, kuinka turkisten tehtävänä oli myös ilmaista sosiaalista järjestystä, jota varten säädettiin jopa ylellisyyslakeja.

Erikoismaininnan kirjassa ansaitsee vielä sen runsas ja kaunis kuvitus. Varsinkin Paolo Uccellon maalaus La caccia notturna, jossa on kuvattu öinen hirvijahti tummasävyisessä metsässä,  on aivan upea. Teoksessa kerrotaan myös Leonardo da Vincin kuuluisasta maalauksesta La dama con l’ermellino (Nainen ja kärppä), josta Hannele Klemettilä tuo esiin taiteentutkijoiden erilaisia tulkintoja. Federigon haukka ja muita eläimiä on mielenkiintoinen historiateos, vaikka kirjoittajan näkemys ihmisen suhteesta eläimeen tuntui vähän yksioikoiselta. En ole perehtynyt keskiajan lähteisiin eläinten kohtelusta, mutta on siitä huolimatta vaikea uskoa, että eläimiä kohdeltiin pelkästään hyvin. Olisin kaivannut kirjaan toisenlaisiakin esimerkkejä.

Hannele Klemettilä osaa historian popularisoinnin, ja hän sijoittaa kirjaan välillä omia henkilökohtaisia muistojaan suhteestaan eläimiin. Kirjoitustyyli tuntui aluksi häiritsevältä, mutta lukemisen edetessä huomasi, että kirja on joka tapauksessa kelpo tietopaketti keskiajan eläinten historiasta. Kaiken lisäksi historiateos tarjoaa lukijalleen esteettisen elämyksen. Kirjaa tekee mieli selailla jo pelkän ulkoasun vuoksi. Hannele Klemettilän Federigon haukka valaisee helppolukuisesti keskiaikaa, joka ei ollutkaan niin pimeä kuin olemme uskoneet. (Sinikka L)

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Vaikka Johanna Sinisalo onkin lainannut Auringon ytimen keskeistä nimistöä H.G. Wellsin Aikakoneesta, niin kotimaisen scifin ykkösnimen antiutopiassa ei matkata satojen tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen. Lähimenneisyyteen tehdään pieni piipahdus, mutta suurin osa kirjan tapahtumista on sijoitettu vaihtoehtoiselle 2010-luvulle, jossa Suomi on muuttunut muusta maailmasta eristäytyneeksi orwellilaiseksi hyvinvointivaltioksi. Valtaa pitää kasvoton Terveysvirasto ja kansalaisten parasta toteutetaan lähes kaikille elämänalueille ulottuvien kieltojen ja rajoitusten avulla. Ihmisten valvonnasta huolehtivien valtiollisten urkintakoneistojen lisäksi yhteiskuntarauhaa turvaa vielä kotieläinten jalostuksesta tuttujen menetelmien avulla domestikoitu naissukupuoli. Säyseän tyhmät eloiset haluavat vain miellyttää masko-miehiä ja vastakkaiselle sukupuolelle järjestely on sopinut ilman vastaavanlaista puuttumista perimään.

Dystopioiden perinteiset juonikuviot toistuvat myös siinä, että molemmista sukupuolista löytyy yhä  ei-toivottuja yksilöitä. Yksi heistä on kirjan kertojaäänenä toimiva Vanna. Manna-sisarensa kanssa Espanjasta Suomeen adoptoitu Vanna saa viranomaisten sukupuolta määrittävässä testissä rimaa hipoen eloisen-statuksen, vaikka on oikeasti valtion ohjastamille pariutumismarkkinoille kelpaamaton morlokki. Kirjan ensimmäisessä osassa seurataan aikuistuvan Vannan kulissielämää Tampereella sekä palataan kirjeiden muotoon kirjoitettujen takautumien kautta jännitteitä täynnä oleviin lapsuusvuosiin Neulapään tilalla. Koko elämän kestänyt naamioleikki käy ajan myötä hankalammaksi, sillä sisarusten huoltajana toimineen Aulikki-mummon kuolema ja pian sen jälkeen tapahtunut Mannan katoaminen ovat laukaisseet Vannassa pahan masennuksen. Apu siihen on löytynyt Terveysviraston kiellettyjen aineiden listan kärkipäätä pitävästä chilistä. Kääntöpuolena on kuitenkin se, että Vanna joutuu sukupuolensa lisäksi peittelemään kapsaisiiniriippuvuuttaan. Tilannetta helpottaakseen Vanna on lyöttäytynyt yhteen Terveysvirastossa työskentelevän Jaren kanssa ja yhdessä he esittävät tyypillistä eloi/masko-pariskuntaa. Chili kuuluu myös Jaren elämään, mutta vain tuottoisana keino ansaita rahaa maastapakoa varten.

Mannan kohtalon selvittely johtaa lopulta siihen, että Neulapää siirtyy Jaren hallintaan. Jare on chilikauppoja tehdessään tutustunut salaperäiseen gaialaiseen uskonlahkoon ja pariskunta muuttaa Neulapäähän kasvattamaan chiliä siltä saamiensa ohjeiden mukaisesti. Lahko käyttää rituaaleissaan vain kaikkein tulisimpia chililajikkeita ja oppien avulla Jaren laittomat liiketoimet nousevat aivan toiselle tasolle. Myös uusien tuotteiden koemaistajaksi pestattu Vanna pysyy tyytyväisenä ja suhde Jareenkin saa luomuolosuhteissa uusia piirteitä. Gaialaisten uskomuksiin sisältyy kuitenkin totuuden siemen, mikä paljastuu Vannan maistettua salaa supervahvaa Auringon ydin -kasvia. Scovillen asteikon äärirajojen tuolta puolen paljastuvat shamanistiset näyt avaavat ovia toisiin maailmoihin ja johtavat Mannan jäljille, vaikkakin lopulta turhan samankaltaisesti kuin kirjailijan edellisessä Enkelten verta -romaanissa. 

Auringon ydin toimii ennen kaikkea hienovaraisuutensa ansiosta. Sinisalo on jättänyt yhteiskunnan ylätasot tarkoituksellisen hämäriksi ja kuvaa Suomen Eusistokraattisen Tasavallan koneistoja vain sen verran, kun on tarinan kannalta ehdottoman välttämätöntä. Kerronnan lomaan ripotellut herkulliset yksityiskohdat tekevät kuitenkin vaihtoehtoisesta todellisuudesta uskottavan ja kiteyttävät Sinisalon sanoman paljon tehokkaammin kuin läpi koko tarinan harrastettu alleviivaus. Tekstissä vilisee paljon myös huumeisiin liittyvää terminologiaa ja dystopiaklassikoiden lisäksi kirjassa on aistittavissa vaikutteita esimerkiksi Hubert Selbyn Unelmien sielunmessusta. Chili on silti vain chiliä, ei vertauskuvallista korviketta jollekin toisille aineille. Toisaalta tulisesta mausteesta kirjoitetaan tavalla, joka varmasti nostaa hikipisaroita monen kansalaisten terveydestä työkseen huolehtivan otsalle. Tästä huolimatta erityisesti heidän kannattaa lukea Auringon ydin, sillä se tarjoaa jälleen yhden muistutuksen siitä, että hyvät tarkoitukset eivät aina läheskään aina johda ennalta toivottuihin lopputuloksiin.  (Tuomo L)

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön uusimmassa romaanissa liikutaan jälleen Helsingissä, on vuosi 1938. Teoksen tapahtumat sijoittuvat lyhyeen ajanjaksoon maaliskuun 16. päivästä saman vuoden marraskuun 16. päivään, mutta Westö palaa takautumien kautta vuoden 1918 traumaattisiin tapahtumiin, joista kirjan henkilöt vielä muistoissaan ja painajaisissaan kärsivät. Kansalaissodan kauhut eivät ole unohtuneet varsinkaan rouva Wiikiltä, joka tarvitsee kolmijakoisen persoonaansa voidakseen jatkaa elämäänsä rankkojen kokemusten jälkeen.

Kangastus 38 -kirjan keskushahmo on tämä salaperäinen rouva Wiik, joka elää yksin töölöläisessä kaksiossaan. Rouva Wiik, Matilda, työskentelee konttoristina asianajaja Claes Thunen toimistossa ja vähäisen vapaa-aikansa Matilda viettää elokuvissa sekä seuraa 30-luvun filmitähtien elämää aikakauslehdistä. Rouva Wiik suorittaa tehtävänsä tunnollisesti ja moitteettomasti, mutta hänessä on jotain arvoituksellista ja etäistä. Claes Thune ei tiedä juuri mitään konttorististaan, mutta arvostaa hänen työpanostaan, mikä varmaan riittikin sen ajan esimiehen ja alaisen työsuhteeseen. Lukijalle Kjell Westö paljastaa Matildasta enemmän. Milja Matilda Ahlbäck on vain seitsemäntoista, kun hän joutuu valkoisten vankileirille, ja Matildalle eli hänen toiselle persoonalleen Miljalle jää paljon kostettavaa kansalaissodan ajoilta. Maaliskuisena iltapäivänä tuodessaan ruokatavaroita Thunen toimistoon rouva Wiik tunnistaa Thunen miesvieraiden joukosta äänen, joka on hänen häpäisijänsä Kapteenin ääni.
 
Asianajaja Claes Thune on romaanin toinen tärkeä henkilö. Hän on porvaristaustainen suomenruotsalainen herrasmies, hillitty, poliittisesti maltillinen, sivistynyt ja oikeudenmukainen. Eronnut Thune viettää melko yksinäistä elämää sen jälkeen kun Gabi-vaimo muutti asumaan rakastajansa luo, joka on Thunen hyvä ystävä. Kouluajoilta tuttu kaveriporukka pitää edelleen yhteyttä, ja tämä Keskiviikkokerhoksi nimetty piiri kokoontuu nyt asianajajan toimistossa väittelemässä politiikasta, josta vuonna 1938 keskustelua ja erilaisia mielipiteitä riittikin.

Keskiviikkokerhon jäsenissä Kjell Westö saa hyvin esiin 30-luvun Suomen poliittiset aatteet: maltillisen porvarismin ja äärioikeistolaisuuden. Euroopan jännittynyt tilanne ja suursodan uhka on jo selvästi aistittavissa. Kuitenkin kirjassa eletään toiveikasta aikaa, joka näkyy ihmisten halusta huvitella ja elää keveämmin vaikeiden aikojen jälkeen. Työllään kohtalaisen mukavasti toimeentuleva alempi keskiluokka alkaa vähitellen muodostua. Tosin Rouva Wiikin on täytynyt tehdä todella paljon päästäkseen punikkiorvosta siihen asemaan, missä hän nyt on. Tämä tulee Thunelle selväksi Matildan todetessa hänelle: ”Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus”. Matildalle oikeudenmukaisuus ei ollut missään vaiheessa itsestäänselvyys, kuten varakkaan suvun jälkeläiselle Claes Thunelle. Westön romaani on tarkkaa ajankuvausta, ja kirjassa vilahtelee autenttisia henkilöitä ja tapahtumia. Nousevan juutalaisvastaisuuden Westö nostaa esiin kertomalla vuoden 1938 Helsingin yleisurheilukilpailuista, jossa juoksun voittanut suomenjuutalainen tuomitaan vasta neljänneksi, vaikka yleisö ja maalikamera toisin todistivat. Tämä tapahtui todellisuudessakin, tosin Westön kirjassa juoksijan nimi oli muutettu.

Kirjan nimi Kangastus 38 on arvoituksellinen. ”Kangastuksia maailma täynnä”, sanoo Claes Thune. Kirjassa mainitaan suosittu iskelmä Kangastus, eletään viimeistä sotaa edeltävää rauhan vuotta -38 ja kirjan henkilöillä oli omat kangastuksensa, joista Matildan menneisyyden kangastukset lopulta olivat kaikkein tuhoisimmat. Lukija itse päättäköön, mihin kirjan nimi viittaa. (Sinikka L)

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa : ysiluokan yhteisöllisyys

Apina pulpetissa (2013) -teoksessa valotetaan ysiluokkalaisten arkea ja ryhmädynamiikan muotoutumista yläkoulun aikana. Teos on syntynyt, kun yhteiskuntatieteiden tohtori Petri Paju sekä sosiologi Tommi Hoikkala ovat tehneet osallistuvaa, arkipäivän tutkimusta käytännössä erään eteläsuomalaisen ysiluokan pulpetista käsin.

Jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien paikoin vaikeahkoonkin akateemiseen tekstiin tottunut lukija yllättyy: teksti on maanläheistä eikä pursua alan termistöä. Tutkimus on saatu ansiokkaasti popularisoitua, tuotua kaikkien saataville ja luettavaksi. Tapahtumia luokkahuoneessa konkretisoivat tutkijoiden osin ironisetkin päiväkirjakatkelmat sekä katkelmat keskusteluaineistosta, mitä on siroteltu tekstin joukkoon. Katkelmissa pyyhekumin palaset lentelevät ilmassa ja musiikki soi älypuhelimien kuulokkeissa. Olipa omasta yläkouluajasta vierähtänyt vuosia tai jo vuosikymmeniä, tunnelman teoksen pääosassa olevassa ysiluokassa jokainen voi aistia. Teoksen 9C-luokka alkaa tuntua yhtäkkiä tutulta, ja tutkijoiden havainnoimat ilmiöt näyttäisivät pätevän myös menneiden vuosikymmenien ysiluokkiin. Esimerkiksi 9C-luokassa muodin kärkeä edustava vaatekappale, huppari, on tärkeä osa luokan yhteisöllisyyden luomisessa ja oman aseman ansaitsemisessa luokkakavereiden keskuudessa. Muillakin ulkoisilla merkeillä, kuten älypuhelimella tai vaikkapa rakennekynsillä luodaan omaa statusta luokassa. Vaikka muotitavarat vaihtuvatkin vuosikymmenten aikana, niillä on silti sama funktio koululaiselle: päästä jengiin mukaan ja toisaalta saada itsensä erottumaan joukosta.

Tutkimuksessa on erityisen mielenkiintoista, miten selväpiirteisiä ryhmiä myös yläkoululaiset itse nimeävät oman luokkansa sisällä. Ryhmien dynamiikka ja rajat ovat varsin selvät: toiminta, mikä on pahiksille ominaista, ei välttämättä ole sitä kilttien koululaisten ryhmään kuuluville. Näistä ryhmänormeista pidetään outona ja pelottavanakin. Toinen kiintoisa ulottuvuus luokan yhteisöllisyydessä on ysiluokkalaisten itsensä arvioima ryhmän tai luokkahengen kehitys miltei draaman kaaren mukaisesti. Yläkoulun alussa seitsemännellä luokalla yhteisöllisyys on nuorten kokemusten mukaan vielä lapsenkengissä, eikä kukaan oikein uskalla erottautua massasta, mikä johtaa kahdeksannella luokalla kriisivaiheeseen  – tunneilla riehumiseen ja ryhmien muotoutumiseen –  ja lopulta ysiluokan yhteenhioutumiseen sekä omien roolien löytämiseen. Apina pulpetissa antaakin runsaasti tilaa oppilaiden omille kokemuksille luokkahengestä ja yhteisöllisyydestä, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän ja kiinnostavan kaikenikäisille.

On ihailtava tutkijoiden rohkeutta astua sisään teini-ikäisten valtakuntaan. Kirjoittajat ovat onnistuneet sujahtamaan kahdeksi hupparinuoreksi muiden joukkoon – siitä lienevät todisteena heidän saamansa lempinimet Angst B ja Lintsari. (Anna-Mari K)

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Unelmansieppaaja alkaa kolkolla kohtauksella, jossa nuoren kirjallisuudenopiskelijan ohjastama metrojuna jyrää alleen kiskoille heittäytyneen kirjailijan. Asetelmasta ammennetaan kirjan sivuilla hitusen verran symboliikkaa, mutta vaikka kyse on osittain todellisista tapahtumista, niin Pasi Pekkolan esikoisromaani ei ole fiktion muotoon puettua kirjallisuustieteellistä ajatusleikkiä. Alku tosin antaa odottaa jotain vähän sinne päin viittaavaa, mutta loppuun palaneen Ville Siikalan kuvitteellisesta elämästä ja teoksista muodostuu lopulta tirkistysreikä suurempaan yleisöön helpommin uppoavaan kolmiodraamaan. Edesmenneen kirjailijan haamu on kuitenkin pidetty viisaasti mukana aivan tarinan loppumetreille saakka, sillä siihen vetoamalla saadaan kansien väliin mahdutettu aivan liian monen yhteensattuman suma lakaistua maton alle kuin itsestään. Kaikkein vahvimmin kirjaa kannattelee silti Pekkolan hämmästyttävän johdonmukainen pessimismi. Unelmansieppaaja nostaa nimensä mukaisesti keskiöön kirjan kolmen päähenkilön unelmat ja toiveet, mutta keskittyy pelkästään niistä koituviin murheellisiin seurauksiin. Pekkolalle arkipäiväisimmätkin haaveet ovat kaulaan ripustettuja myllynkiviä, jotka eivät tee muuta kuin upottavat kantajansa kohti synkkiä syvyyksiä.

Kaikkein eniten elämän suuntaviivat tuntuvat olevan hukassa Siikalan kuolemaa lähietäisyydeltä todistaneella Roosalla. Nuori nainen on muuttanut suurin odotuksin Kuopiosta Helsinkiin yhdessä lääkäriksi opiskelevan Janin kanssa, mutta pääkaupungin houkutukset ovat nopeasti muuttaneet pariskunnan suhdetta paljon yksipuolisempaan suuntaan. Myös opinnot kangertelevat ja vaivana on vielä syömishäiriökin. Roosan henkinen tyhjiö saa jonkinlaista täytettä kohtalokkaasta metro-onnettomuudesta, kun pyrkimys ymmärtää tapahtunutta sysää hänet pakkomielteen kaltaiseen suhteeseen Ville Siikalan tuotannon kanssa. Kiinnostus ei myöskään jää pelkästään bibliofilian asteelle. Roosa soluttautuu kirjailijan lähipiiriin ja tutustuu sitä kautta Tapaniin, joka on ollut kirjailijan paras ystävä lapsuudesta aina tämän kuolemaan saakka. Tapanin alavireinen polku taas on kulkenut juhlitusta urheilusankarista polvivaivaiseksi tuurijuopoksi. Koko aikuisikää on hallinnut koripallo, eikä sen tilalle ole uran päättymisen jälkeen tullut mitään. Onneton Tapani ihastuu Roosaan ja suhde voisi ehkä toimiakin, ellei Roosan perimmäisenä motiivina olisi vain herättää Janissa mustasukkaisuutta. Roosan tavoite myös onnistuu, mikä liittää kuvioon vielä Akin. Hänen kytköksensä Siikalaan on ammatillinen, sillä Aki työskentelee sairaanhoitajana mielisairaalassa, jossa Siikalaa hoidettiin. Penkkipunnerrukseen hurahtanut Aki haluaa olla kaikkein vahvin, mutta tavoitteeseen pääseminen vaati hämäräperäisten palvelusten tekemistä Roosaa menemisistä uudelleen kiinnostuneelle Janille. Hormonikuurin synnyttämä hirviö haluaa oman kaunottarenkin, mutta epäonnistuu tässä surkeasti.

Moneen suuntaan haarautuva tarina etenee vuoroluvuin Roosan, Tapanin ja Akin kertomana. Pekkola on kyennyt tekemään päähenkilöistä ilahduttavan erilaisia, mikä lieventää kolmikon välille punotuista sotkuisista solmuista syntyvää väkinäistä vaikutelmaa. Täysin se ei silti ongelmaa poista ja lopputuloksesta olisi saanut omaperäisemmän jo pelkästään sillä, että kolmikon tarinat olisi maltettu pitää täysin erillä toisistaan. Hieman kypsyttelyä olisi vaatinut myös Ville Siikalan rooli kirjassa. Roosan näkökulmasta avatut päiväkirjamerkinnät ovat toimivia, mutta pidemmät kirjailijan tuotantoa kuvaavat sepustukset lipsuvat valitettavasti tahattoman komiikan puolelle. Onnistumisiksi taas voidaan laskea erityisesti Tapanista kertovat luvut. Itsekin koripalloa ammatikseen pelannut Pekkola on ladannut ne täyteen lajiin liittyviä yksityiskohtia ja kykenee kirjoittamaan niistä niin, että myös koripallosta vähemmän kiinnostuneet lukijat kykenevät aistimaan sekä menestyksen huuman että tappion karvaan kalkin. Kilpaurheilun varjopuolet kerrataan vielä toistamiseen Akin kohdalla, eivätkä Pekkolan jakamat piikitysohjeet liene kovin kaukana totuudesta.

Unelmansieppaaja on kohtuullisen vahva esikoisromaani, joka tuskin jää tekijänsä ainokaiseksi. Sivuja on ehkä hieman liikaa, mutta toisaalta Pekkolan teksti on sujuvaa ja turhista sivupoluista huolimatta kokonaisuus on eheä. Tässä tyylilajissa kirjoitettuja hyviä kirjoja on kuitenkin pilvin pimein, joten siksi sen olisi toivonut poikkeavan sekä rakenteeltaan että sisällöltään enemmän valtavirrasta, kuten Pekkolan ihaileman Harri Sirolan esikoisteos aikanaan teki. (Tuomo L)

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Helsinkiläisen korjausrakennusfirman nousujen ja laskujen tahdissa edennyt Raksa teki Tuomas Vimmasta kertaheitolla entistä aikuisempaan makuun sopivan kirjailijan. Runsaan suitsutuksen lisäksi teos toi yleiseen keskusteluun rakennusalan päivänvaloa kestämättömiä kipupisteitä ja Vimman oma työhistoria antoi puheille vielä aimo annoksen lisää puhtia. Kohun keskellä kannatti mainita myös se, että kyse oli vasta trilogian avausosasta ja jatkoa on tulossa. Kirjailijan tunnetuksi tehnyt Helsinki-trilogia liitettiin yhteen postmodernin ironian keinoin, mutta nyt käsillä oleva Ruutukymppi jatkaa Raksan tarinaa perinteistäkin perinteisemmin. Mukana on siis sekä paljon tuttua että sopivasti annosteltu määrä uusia juonenkäänteitä. Yleisilme on ykkösosaa kepeämpi, mikä miellyttänee osaa lukijoista, osaa taas ei. Rakennusalalla harjoitettu epämääräinen liiketoiminta ei enää ole keskeisessä roolissa, vaan pilkkakirves on suunnattu fuskaamisesta vielä hienostuneemman taiteenlajin tehneen televisioalan suuntaan.

Kirja alkaa noin viisi vuotta Raksan tapahtumien jälkeen. Alansa kärkinimeksi noussut Hyperborea takoo hyvää tulosta ja pitkää päivää painava Sami keikkuu edelleen firman projektipäälliköiden ykköspallilla. Ohjakset ovat silti yhä tiukasti yksinvaltaisen toimitusjohtaja Danika Stenhammarin käsissä. Parivaljakon suhde on vuosien saatossa tiivistynyt muuksikin kuin pelkäksi työtoveruudeksi ja yhteistyö näyttää jatkuvan saumattomasti, kun Hyperborea nappaa itselleen kaikkien aikojen diilin. Jo urakan alkuvaiheessa Samille iskevät kuitenkin burn out -oireet ja lopullinen märkä rätti mäjähtää naamalle projektin suunnittelijaksi ilmaantuvan arkkitehti Piet van der Dickin muodossa. Hollantilainen hurmuri sulattaa silmänräpäyksessä kivikovan Danikan, eikä maisemien vaihto tunnu mustankipeästä Samista enää laisinkaan huonolta idealta.

Pakotie tukalasta tilanteesta löytyy Hyperboreaa jo aikaisemmin kosiskelleen Selene Median työtarjouksesta. Sami pestataan tuotantoyhtiön Uskomaton urakka -realityn keulakuvaksi ja seuraksi saadaan vielä kuin viimeistä päivää bilettävä Lada-sihteerikkö sekä Hyperborean ex-työntekijöistä kasattu unelmatiimi. Nimet sopimuksessa eivät kuitenkaan ehdi edes kuivua, kun televisiomaailman todelliset pelisäännöt alkavat avautua Samille. Lipevä tuottaja Kaarlo Hellman pyörittää show’ta pitkälti Ilmaiseksi! I'll love it! -periaatteella ja työpariksikin valitaan vanha vihollinen sisustussuunnittelija Hanna Haider-Arkiniuho. Ammattiylpeys joutuu koville, kun tärkeintä on saada ruutuun yleisöön uppoavaa sosiaalipornoa sekä sponsoroitua tuotesijoittelua. Sähläystä ja sekoilua harrastetaan lopulta siihen malliin, että rentoa kesäduunia paiskitaan kuin parhaat stahanovilaiset konsanaan. Valmista tulee, mutta urakan oikea luonne paljastuu tekijöillekin vasta, kun kamerat ovat häipyneet paikalta.

Ruutukymppi ei petä, mutta toisaalta ei myöskään yllätä. Nasevia vertauskuvia vilisevä teksti on parhaimmillaan partaveitsen terävää ja tarinastakin on saatu varsin mukiinmenevä. Raksalle jäädään kuitenkin kakkoseksi muussakin kuin järjestysnumerossa. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Vimma on liian usein turvautunut jatko-osille tyypillisiin kaavamaisiin ratkaisuihin. Erityisesti tunnelmaa haittaavat lukuisat paperinohueksi jäävät henkilöhahmot, joista paras esimerkki on nimensä veroinen arkkitehti van der Dick, joka onneksi katoaa kirjan sivuilta varsin vikkelään. Kirjan naiset taas on jaettu joko bimbohin tai hyviä jätkiin, mutta kukaan tuskin muuta odottikaan. Oudointa on sen sijaan huomata se, että teksti tuntuu monessa kohtaa liian kiltiltä ja sovinnaiselta. Tästä huolimatta liikoja ei sovi valittaa ja trilogian päätösosa ilmestynee aikanaan varmasti jokaisen Tuomas Vimmasta pitävän lukulistalle. (Tuomo L)

Anne Tyler: Jää hyvästi

Eräänä painostavan helteisenä päivänä kolmikymppinen Aaron Woolcott palaa flunssaisena kesken päivän töistä kotiin. Aaronin puolison Dorothyn saapuessa väsyneenä työpäivän jälkeen pariskunnan välille kehkeytyy mitätön riita Dorothyn lempikekseistä, tarkemmin sanoen lempikeksien puutteesta, ja Dorothy häipyy suutuspäissään kuistille omaan rauhaansa. Talon pihalla vuosikausia kasvanut valtava tammi kaatuu talon päälle ja murskaa kuistilla istuvan Dorothyn alleen. Aaron on järkyttynyt ja surusta suunniltaan, eikä aikakaan tunnu lieventävän tuskaa. Aaron ikävöi vaimoaan jopa niin voimakkaasti, että hän näkee Dorothyn kävelevän häntä vastaan kaupungilla.

Jää hyvästi on humoristinen kirja surullisesta aiheesta: puolison kuolemasta ja surutyöstä. Kirjan tarinaa kertoo Aaron, josta lukemisen myötä saa hyvin sympaattisen kuvan. Anne Tyler kuvaa arkipäiväisesti ja välillä huvittavasti Aaronin ja Dorothyn suhteen syntymistä ja lyhyttä avioliittoa. Aaron ja Dorothy eivät olleet mikään täydellinen pari, vaan pikemminkin hyvin epäsuhtainen pari. Dorothy on miestään kahdeksan vuotta vanhempi, lyhyt, pyylevä, hieman tylyntuntuinen nainen,  jolla on ”pandakarhun sosiaaliset taidot”. Aaron puolestaan on pitkä, laiha, käyttää kävelykeppiä ontumisensa vuoksi ja hämilleen mennessään alkaa änkyttää. Eikä heidän avioliittonsakaan ollut täydellinen amerikkalainen unelma, vaan jossakin vaiheessa vaimonsa kuoleman jälkeen Aaron uskaltaa tunnustaa itselleen, että heidän avioliittonsa oli onneton ”tai ainakin se oli hankala.”

Anne Tyler osaa kertoa todentuntuisesti läheisensä menettäneen henkilön tunteista ja ajatuksista itsesäälistä itsesyytöksiin. Surevaan Aaronin oli helppo samaistua ja tuntea samaa avuttomuutta kuoleman edessä, mutta Anne Tylerille ominaiseen tapaan kirjailija osaa esittää myös tapahtumien koomiset piirteet. Reppananoloista Aaronia yritetään väkisin hoivata monin tavoin, joista huvittavimpia ovat etuoven portailla odottavat naapurien ruokalahjat, ja tietenkin soveliaan ajan kuluttua vastahakoiselle Aaronille yritetään myös löytää uusi elämänkumppani, äskettäin leskeksi jäänyt nuorehko nainen tietysti. Tästä vakavuuden ja komiikan vuorottelusta Tylerin kirjassa pidin eniten, eikä Anne Tyler  myöskään sorru imelyyteen kertoessaan Aaronin rakkaudesta Dorothyyn.

Kirjan kansikuva voi olla monesti harhaanjohtava, ja näin se on Jää hyvästi -kirjassakin. Eteerisen näköinen vaalea nainen sifonkimekossaan ei juuri muistuta kirjan järkevää Dorothyä, eikä kansikuvan romantiikkaa henkivä tunnelma vastaa Tylerin kirjan sisältöä ja tyyliä. Jää hyvästi ei ollut mielestäni ihan parasta Anne Tyleria verrattuna vaikkapa omaan suosikkiini Pyhimys sattuman oikusta, mutta kirjaa oli kuitenkin mukava lukea, ja antoi se myös ajattelemisen aihetta. Jää hyvästi -kirjan ajatuksen voisi tiivistää lauseeseen, jonka Aaronin ystävä sanoo Aaronin kysyessä, tulevatko vainajat joskus käymään: ”…eivät ne tule käymään. Mutta minusta tuntuu, että jos ne tuntee tarpeeksi hyvin, jos niitä on kuunnellut tarkasti silloin kun ne vielä olivat hengissä, silloin ehkä pystyy kuvittelemaan, mitä ne sanoisivat vaikka nyt. Eli viisainta on kiinnittää ihmisiin huomiota niin kauan kuin he elävät.” (Sinikka L)

Susan Cain: Hiljaiset : introverttien manifesti

Susan Cainin Hiljaiset-kirjassa Suomi mainitaan esimerkkinä maasta, jonka väestöstä poikkeuksellisen suuri osuus on introvertteja. Silti meilläkin normikansalaisuuteen on viime vuosina ympätty ominaisuuksia, jotka sopivat huomattavasti paremmin itsestään enemmän ääntä tottumaan pitäneiden ekstroverttien luonteenpiirteisiin. Ulkopuolelle jää kuitenkin tällöin suuri joukko kaikin puolin tunnollisia kansalaisia, sillä jos Cainin arviot osuvat oikeaan, niin hillitymmästä elämästä nauttivien introverttien lukumäärä maassamme liikkuu jossain kahden miljoonan hujakoilla. Ristiriita aiheuttaa valtavan määrän henkilökohtaista mielipahaa, mutta hukkaa myös osaamista, joka aavistuksen verran avarakatseisemmassa yhteiskunnassa olisi paremmassa käytössä. Vielä leimallisemmin ekstroverttisuutta korostetaan Cainin kotimaassa Yhdysvalloissa. Epäkohtaa vastustamaan suunnatun manifestin muotoon puettu Hiljaiset yhdistelee tyypillisimpiä olettamuksia introverteista eri tieteenalojen tutkimustietoon ja pyrkii osoittamaan ne yksi kerrallaan vääriksi. Kirja ei kuitenkaan ole ekstroverteille esitetty avoin sodanjulistus, vaan itse introvertiksi tunnustautuva Cain käyttää erityisen paljon aikaa sen pohtimiseen, kuinka introvertit ja ekstrovertit voivat elää keskenään sopuisasti. Introverttiutta ei myöskään määritellä kovin yksiselitteisesti ja Cain muistuttaa lukijoita siitä, että kumpaakaan luonteenpiirrettä ei esiinny täysin puhtaana, vaan jokaisen ihmisen persoonallisuus on sekoitus molempia.

Räikeintä introverttien syrjintä lienee työelämässä ja Cain ottaa tulilinjalle kiitettävän määrän tällä elämänalueella vallalla olevia harhaluuloja. Introvertit ja ekstrovertit toki eroavat toisistaan johtamistyylin, oppimistekniikoiden sekä luovuuden suhteen, mutta kummankaan ei voi automaattisesti sanoa suoriutuvan toista paremmin. Tilanteet sekä ympäristö ratkaisevat ja toimivasta työyhteisöstä löytyy sopivassa suhteessa molempia ihmistyyppejä. Alaisiaan tarkkasilmäisesti havainnoiva introvertti esimies on esimerkiksi omiaan aloitteellisessa työyhteisössä. Samoin toimialat, joissa liiallinen voittojen tavoittelu kasvattaa merkittävästi toimintaan liittyviä riskejä, kaipaavat ohjaksiin eri vaihtoehtoja pitkäjänteisemmin pohtivia introvertteja. Cain kyseenalaistaa myös nykyään muodissa olevaa työtilojen muokkaamista ainoastaan ryhmätyötä suosiviksi. Mahdollisuus vetäytyä omaan rauhaan tukee tavoiteharjoitteluksi kutsuttua ilmiötä, joka oikeastaan on ainoa tehokas tapa oppia uusia asioita. Tiimityötä ei täysin tyrmätä, mutta Cainin esittelemät tutkimustulokset tuovat silti useamman kerran mieleen joukossa tyhmyys tiivistyy -lausahdukseen sisältyvän viisauden.

Syitä introverttiudelle haetaan erityisesti biologisista selitysmalleista. Tärkeimmäksi yksittäiseksi selittäväksi tekijäksi nousee aivojen limbiseen järjestelmään kuuluvan mantelitumakkeen toiminta. Aivojen tunnekeskus on joillakin ihmisillä virittynyt reagoimaan herkemmin ulkoisiin ärsykkeisiin ja tästä on seurauksena, paitsi keskimääräistä tarkempi havainnointikyky, niin pohdiskelevampi ja alhaisemmasta ärsyketasosta pitävä mielenlaatu. Cain vetää yhtäläisyyksiä introverttien ja erittäin herkkien ihmisten kokemusten välille, mutta huomauttaa, että sensitiivisten joukossa on myös suuri joukko ekstroverttejä. Mantelitumake ei kuitenkaan yksinään selitä luonteenpiirteiden eroja, eivätkä sitä tee edes geenit. Kirjassa korostetaankin hyvin sitä, että persoonallisuutemme saa lopullisen muotonsa vasta niiden ja ympäristön monimutkaisen yhteispelin tuloksena. Introverttien kohdalla kriittisiä ympäristötekijöitä ovat varhaislapsuuden kokemukset, minkä Cain kiteyttää David Dobbsin kehittämän orkideahypoteesin avulla. Siinä voimakkaasti reagoivia lapsia verrataan orkideoihin, joista oikeanlaisissa ympäristöissä kasvaa vahvoja ja suurenmoisia, mutta vääränlaisessa kohtalona on nopea lakastuminen.

Kirjan loppuun on periamerikkalaiseen tapaan sisällytetty introverteille tarkoitettu self help -osuus. Cain opastaa, kuinka introvertti voi tilanteen niin vaatiessa esiintyä ekstroverttinä. Tämä luonnistuu, kun tavoitteena on edistää itselle tärkeitä asioita. Pitkäaikainen oman luonteen vastainen toiminta ei silti kannata ja Cain painottaa naamioleikin ajaksi laadittujen palautumisenjärjestelyiden merkitystä. Parisuhdeneuvot on tarkoitettu ainoastaan introvertti-ekstroverttipariskunnille, mistä saa helposti käsityksen, että kahden introvertin yhteiselo sujuu luonnostaan sopuisasti. Vinkeiksi tarjotut kumppanin erityispiirteiden huomioiminen ja kompromissien taito sopivat kuitenkin melko varmasti jokaiseen suhteeseen. Kasvatusohjeissa toteutetaan orkideahypoteesia käytännössä ja painotetaan läsnäoloa sekä sitä, että introverttia lasta tulee valmentaa aktiivisesti kohtaamaan uusia asioita. Liika suojelu on pahasta, mutta lapsen rajat on syytä ottaa huomioon.

Cain tekee kirjassaan pääsääntöisesti ansiokasta työtä. Introverttia käytöstä on helppoa tulkita väärin, joten sen taustojen avaaminen suurelle yleisölle osittain myös populaaripsykologian keinoin on perusteltua. Asiantuntijoiden kirjo on kirjassa laaja, mutta eniten Cain tukeutuu omiin ja asiakkaidensa kokemuksiin. Täydellistä kuvaa introverttiudesta kirja ei silti tarjoa. Siitä pitää huolen jo se, että lähes jokainen kirjassa esiintyvä esimerkkitapaus edustaa amerikkalaista ylempää keskiluokkaa. Vastaväitteille ei myöskään ole annettu kovin paljon tilaa, mutta ainakaan toistaiseksi kirjan keskeisiä väittämiä ei ole onnistuttu kumoamaan. Olisikin hyvä, jos esimerkiksi koulujen ryhmäkokojen kasvattamista suunnittelevat päättäjät lukisivat Cainin kirjan. Toimenpiteiden kielteisiä seurauksia osaa sen jälkeen arvioida paljon paremmin. (Tuomo L)