Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön uusimmassa romaanissa liikutaan jälleen Helsingissä, on vuosi 1938. Teoksen tapahtumat sijoittuvat lyhyeen ajanjaksoon maaliskuun 16. päivästä saman vuoden marraskuun 16. päivään, mutta Westö palaa takautumien kautta vuoden 1918 traumaattisiin tapahtumiin, joista kirjan henkilöt vielä muistoissaan ja painajaisissaan kärsivät. Kansalaissodan kauhut eivät ole unohtuneet varsinkaan rouva Wiikiltä, joka tarvitsee kolmijakoisen persoonaansa voidakseen jatkaa elämäänsä rankkojen kokemusten jälkeen.

Kangastus 38 -kirjan keskushahmo on tämä salaperäinen rouva Wiik, joka elää yksin töölöläisessä kaksiossaan. Rouva Wiik, Matilda, työskentelee konttoristina asianajaja Claes Thunen toimistossa ja vähäisen vapaa-aikansa Matilda viettää elokuvissa sekä seuraa 30-luvun filmitähtien elämää aikakauslehdistä. Rouva Wiik suorittaa tehtävänsä tunnollisesti ja moitteettomasti, mutta hänessä on jotain arvoituksellista ja etäistä. Claes Thune ei tiedä juuri mitään konttorististaan, mutta arvostaa hänen työpanostaan, mikä varmaan riittikin sen ajan esimiehen ja alaisen työsuhteeseen. Lukijalle Kjell Westö paljastaa Matildasta enemmän. Milja Matilda Ahlbäck on vain seitsemäntoista, kun hän joutuu valkoisten vankileirille, ja Matildalle eli hänen toiselle persoonalleen Miljalle jää paljon kostettavaa kansalaissodan ajoilta. Maaliskuisena iltapäivänä tuodessaan ruokatavaroita Thunen toimistoon rouva Wiik tunnistaa Thunen miesvieraiden joukosta äänen, joka on hänen häpäisijänsä Kapteenin ääni.
 
Asianajaja Claes Thune on romaanin toinen tärkeä henkilö. Hän on porvaristaustainen suomenruotsalainen herrasmies, hillitty, poliittisesti maltillinen, sivistynyt ja oikeudenmukainen. Eronnut Thune viettää melko yksinäistä elämää sen jälkeen kun Gabi-vaimo muutti asumaan rakastajansa luo, joka on Thunen hyvä ystävä. Kouluajoilta tuttu kaveriporukka pitää edelleen yhteyttä, ja tämä Keskiviikkokerhoksi nimetty piiri kokoontuu nyt asianajajan toimistossa väittelemässä politiikasta, josta vuonna 1938 keskustelua ja erilaisia mielipiteitä riittikin.

Keskiviikkokerhon jäsenissä Kjell Westö saa hyvin esiin 30-luvun Suomen poliittiset aatteet: maltillisen porvarismin ja äärioikeistolaisuuden. Euroopan jännittynyt tilanne ja suursodan uhka on jo selvästi aistittavissa. Kuitenkin kirjassa eletään toiveikasta aikaa, joka näkyy ihmisten halusta huvitella ja elää keveämmin vaikeiden aikojen jälkeen. Työllään kohtalaisen mukavasti toimeentuleva alempi keskiluokka alkaa vähitellen muodostua. Tosin Rouva Wiikin on täytynyt tehdä todella paljon päästäkseen punikkiorvosta siihen asemaan, missä hän nyt on. Tämä tulee Thunelle selväksi Matildan todetessa hänelle: ”Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus”. Matildalle oikeudenmukaisuus ei ollut missään vaiheessa itsestäänselvyys, kuten varakkaan suvun jälkeläiselle Claes Thunelle. Westön romaani on tarkkaa ajankuvausta, ja kirjassa vilahtelee autenttisia henkilöitä ja tapahtumia. Nousevan juutalaisvastaisuuden Westö nostaa esiin kertomalla vuoden 1938 Helsingin yleisurheilukilpailuista, jossa juoksun voittanut suomenjuutalainen tuomitaan vasta neljänneksi, vaikka yleisö ja maalikamera toisin todistivat. Tämä tapahtui todellisuudessakin, tosin Westön kirjassa juoksijan nimi oli muutettu.

Kirjan nimi Kangastus 38 on arvoituksellinen. ”Kangastuksia maailma täynnä”, sanoo Claes Thune. Kirjassa mainitaan suosittu iskelmä Kangastus, eletään viimeistä sotaa edeltävää rauhan vuotta -38 ja kirjan henkilöillä oli omat kangastuksensa, joista Matildan menneisyyden kangastukset lopulta olivat kaikkein tuhoisimmat. Lukija itse päättäköön, mihin kirjan nimi viittaa. (Sinikka L)

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa : ysiluokan yhteisöllisyys

Apina pulpetissa (2013) -teoksessa valotetaan ysiluokkalaisten arkea ja ryhmädynamiikan muotoutumista yläkoulun aikana. Teos on syntynyt, kun yhteiskuntatieteiden tohtori Petri Paju sekä sosiologi Tommi Hoikkala ovat tehneet osallistuvaa, arkipäivän tutkimusta käytännössä erään eteläsuomalaisen ysiluokan pulpetista käsin.

Jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien paikoin vaikeahkoonkin akateemiseen tekstiin tottunut lukija yllättyy: teksti on maanläheistä eikä pursua alan termistöä. Tutkimus on saatu ansiokkaasti popularisoitua, tuotua kaikkien saataville ja luettavaksi. Tapahtumia luokkahuoneessa konkretisoivat tutkijoiden osin ironisetkin päiväkirjakatkelmat sekä katkelmat keskusteluaineistosta, mitä on siroteltu tekstin joukkoon. Katkelmissa pyyhekumin palaset lentelevät ilmassa ja musiikki soi älypuhelimien kuulokkeissa. Olipa omasta yläkouluajasta vierähtänyt vuosia tai jo vuosikymmeniä, tunnelman teoksen pääosassa olevassa ysiluokassa jokainen voi aistia. Teoksen 9C-luokka alkaa tuntua yhtäkkiä tutulta, ja tutkijoiden havainnoimat ilmiöt näyttäisivät pätevän myös menneiden vuosikymmenien ysiluokkiin. Esimerkiksi 9C-luokassa muodin kärkeä edustava vaatekappale, huppari, on tärkeä osa luokan yhteisöllisyyden luomisessa ja oman aseman ansaitsemisessa luokkakavereiden keskuudessa. Muillakin ulkoisilla merkeillä, kuten älypuhelimella tai vaikkapa rakennekynsillä luodaan omaa statusta luokassa. Vaikka muotitavarat vaihtuvatkin vuosikymmenten aikana, niillä on silti sama funktio koululaiselle: päästä jengiin mukaan ja toisaalta saada itsensä erottumaan joukosta.

Tutkimuksessa on erityisen mielenkiintoista, miten selväpiirteisiä ryhmiä myös yläkoululaiset itse nimeävät oman luokkansa sisällä. Ryhmien dynamiikka ja rajat ovat varsin selvät: toiminta, mikä on pahiksille ominaista, ei välttämättä ole sitä kilttien koululaisten ryhmään kuuluville. Näistä ryhmänormeista pidetään outona ja pelottavanakin. Toinen kiintoisa ulottuvuus luokan yhteisöllisyydessä on ysiluokkalaisten itsensä arvioima ryhmän tai luokkahengen kehitys miltei draaman kaaren mukaisesti. Yläkoulun alussa seitsemännellä luokalla yhteisöllisyys on nuorten kokemusten mukaan vielä lapsenkengissä, eikä kukaan oikein uskalla erottautua massasta, mikä johtaa kahdeksannella luokalla kriisivaiheeseen  – tunneilla riehumiseen ja ryhmien muotoutumiseen –  ja lopulta ysiluokan yhteenhioutumiseen sekä omien roolien löytämiseen. Apina pulpetissa antaakin runsaasti tilaa oppilaiden omille kokemuksille luokkahengestä ja yhteisöllisyydestä, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän ja kiinnostavan kaikenikäisille.

On ihailtava tutkijoiden rohkeutta astua sisään teini-ikäisten valtakuntaan. Kirjoittajat ovat onnistuneet sujahtamaan kahdeksi hupparinuoreksi muiden joukkoon – siitä lienevät todisteena heidän saamansa lempinimet Angst B ja Lintsari. (Anna-Mari K)

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Unelmansieppaaja alkaa kolkolla kohtauksella, jossa nuoren kirjallisuudenopiskelijan ohjastama metrojuna jyrää alleen kiskoille heittäytyneen kirjailijan. Asetelmasta ammennetaan kirjan sivuilla hitusen verran symboliikkaa, mutta vaikka kyse on osittain todellisista tapahtumista, niin Pasi Pekkolan esikoisromaani ei ole fiktion muotoon puettua kirjallisuustieteellistä ajatusleikkiä. Alku tosin antaa odottaa jotain vähän sinne päin viittaavaa, mutta loppuun palaneen Ville Siikalan kuvitteellisesta elämästä ja teoksista muodostuu lopulta tirkistysreikä suurempaan yleisöön helpommin uppoavaan kolmiodraamaan. Edesmenneen kirjailijan haamu on kuitenkin pidetty viisaasti mukana aivan tarinan loppumetreille saakka, sillä siihen vetoamalla saadaan kansien väliin mahdutettu aivan liian monen yhteensattuman suma lakaistua maton alle kuin itsestään. Kaikkein vahvimmin kirjaa kannattelee silti Pekkolan hämmästyttävän johdonmukainen pessimismi. Unelmansieppaaja nostaa nimensä mukaisesti keskiöön kirjan kolmen päähenkilön unelmat ja toiveet, mutta keskittyy pelkästään niistä koituviin murheellisiin seurauksiin. Pekkolalle arkipäiväisimmätkin haaveet ovat kaulaan ripustettuja myllynkiviä, jotka eivät tee muuta kuin upottavat kantajansa kohti synkkiä syvyyksiä.

Kaikkein eniten elämän suuntaviivat tuntuvat olevan hukassa Siikalan kuolemaa lähietäisyydeltä todistaneella Roosalla. Nuori nainen on muuttanut suurin odotuksin Kuopiosta Helsinkiin yhdessä lääkäriksi opiskelevan Janin kanssa, mutta pääkaupungin houkutukset ovat nopeasti muuttaneet pariskunnan suhdetta paljon yksipuolisempaan suuntaan. Myös opinnot kangertelevat ja vaivana on vielä syömishäiriökin. Roosan henkinen tyhjiö saa jonkinlaista täytettä kohtalokkaasta metro-onnettomuudesta, kun pyrkimys ymmärtää tapahtunutta sysää hänet pakkomielteen kaltaiseen suhteeseen Ville Siikalan tuotannon kanssa. Kiinnostus ei myöskään jää pelkästään bibliofilian asteelle. Roosa soluttautuu kirjailijan lähipiiriin ja tutustuu sitä kautta Tapaniin, joka on ollut kirjailijan paras ystävä lapsuudesta aina tämän kuolemaan saakka. Tapanin alavireinen polku taas on kulkenut juhlitusta urheilusankarista polvivaivaiseksi tuurijuopoksi. Koko aikuisikää on hallinnut koripallo, eikä sen tilalle ole uran päättymisen jälkeen tullut mitään. Onneton Tapani ihastuu Roosaan ja suhde voisi ehkä toimiakin, ellei Roosan perimmäisenä motiivina olisi vain herättää Janissa mustasukkaisuutta. Roosan tavoite myös onnistuu, mikä liittää kuvioon vielä Akin. Hänen kytköksensä Siikalaan on ammatillinen, sillä Aki työskentelee sairaanhoitajana mielisairaalassa, jossa Siikalaa hoidettiin. Penkkipunnerrukseen hurahtanut Aki haluaa olla kaikkein vahvin, mutta tavoitteeseen pääseminen vaati hämäräperäisten palvelusten tekemistä Roosaa menemisistä uudelleen kiinnostuneelle Janille. Hormonikuurin synnyttämä hirviö haluaa oman kaunottarenkin, mutta epäonnistuu tässä surkeasti.

Moneen suuntaan haarautuva tarina etenee vuoroluvuin Roosan, Tapanin ja Akin kertomana. Pekkola on kyennyt tekemään päähenkilöistä ilahduttavan erilaisia, mikä lieventää kolmikon välille punotuista sotkuisista solmuista syntyvää väkinäistä vaikutelmaa. Täysin se ei silti ongelmaa poista ja lopputuloksesta olisi saanut omaperäisemmän jo pelkästään sillä, että kolmikon tarinat olisi maltettu pitää täysin erillä toisistaan. Hieman kypsyttelyä olisi vaatinut myös Ville Siikalan rooli kirjassa. Roosan näkökulmasta avatut päiväkirjamerkinnät ovat toimivia, mutta pidemmät kirjailijan tuotantoa kuvaavat sepustukset lipsuvat valitettavasti tahattoman komiikan puolelle. Onnistumisiksi taas voidaan laskea erityisesti Tapanista kertovat luvut. Itsekin koripalloa ammatikseen pelannut Pekkola on ladannut ne täyteen lajiin liittyviä yksityiskohtia ja kykenee kirjoittamaan niistä niin, että myös koripallosta vähemmän kiinnostuneet lukijat kykenevät aistimaan sekä menestyksen huuman että tappion karvaan kalkin. Kilpaurheilun varjopuolet kerrataan vielä toistamiseen Akin kohdalla, eivätkä Pekkolan jakamat piikitysohjeet liene kovin kaukana totuudesta.

Unelmansieppaaja on kohtuullisen vahva esikoisromaani, joka tuskin jää tekijänsä ainokaiseksi. Sivuja on ehkä hieman liikaa, mutta toisaalta Pekkolan teksti on sujuvaa ja turhista sivupoluista huolimatta kokonaisuus on eheä. Tässä tyylilajissa kirjoitettuja hyviä kirjoja on kuitenkin pilvin pimein, joten siksi sen olisi toivonut poikkeavan sekä rakenteeltaan että sisällöltään enemmän valtavirrasta, kuten Pekkolan ihaileman Harri Sirolan esikoisteos aikanaan teki. (Tuomo L)

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Helsinkiläisen korjausrakennusfirman nousujen ja laskujen tahdissa edennyt Raksa teki Tuomas Vimmasta kertaheitolla entistä aikuisempaan makuun sopivan kirjailijan. Runsaan suitsutuksen lisäksi teos toi yleiseen keskusteluun rakennusalan päivänvaloa kestämättömiä kipupisteitä ja Vimman oma työhistoria antoi puheille vielä aimo annoksen lisää puhtia. Kohun keskellä kannatti mainita myös se, että kyse oli vasta trilogian avausosasta ja jatkoa on tulossa. Kirjailijan tunnetuksi tehnyt Helsinki-trilogia liitettiin yhteen postmodernin ironian keinoin, mutta nyt käsillä oleva Ruutukymppi jatkaa Raksan tarinaa perinteistäkin perinteisemmin. Mukana on siis sekä paljon tuttua että sopivasti annosteltu määrä uusia juonenkäänteitä. Yleisilme on ykkösosaa kepeämpi, mikä miellyttänee osaa lukijoista, osaa taas ei. Rakennusalalla harjoitettu epämääräinen liiketoiminta ei enää ole keskeisessä roolissa, vaan pilkkakirves on suunnattu fuskaamisesta vielä hienostuneemman taiteenlajin tehneen televisioalan suuntaan.

Kirja alkaa noin viisi vuotta Raksan tapahtumien jälkeen. Alansa kärkinimeksi noussut Hyperborea takoo hyvää tulosta ja pitkää päivää painava Sami keikkuu edelleen firman projektipäälliköiden ykköspallilla. Ohjakset ovat silti yhä tiukasti yksinvaltaisen toimitusjohtaja Danika Stenhammarin käsissä. Parivaljakon suhde on vuosien saatossa tiivistynyt muuksikin kuin pelkäksi työtoveruudeksi ja yhteistyö näyttää jatkuvan saumattomasti, kun Hyperborea nappaa itselleen kaikkien aikojen diilin. Jo urakan alkuvaiheessa Samille iskevät kuitenkin burn out -oireet ja lopullinen märkä rätti mäjähtää naamalle projektin suunnittelijaksi ilmaantuvan arkkitehti Piet van der Dickin muodossa. Hollantilainen hurmuri sulattaa silmänräpäyksessä kivikovan Danikan, eikä maisemien vaihto tunnu mustankipeästä Samista enää laisinkaan huonolta idealta.

Pakotie tukalasta tilanteesta löytyy Hyperboreaa jo aikaisemmin kosiskelleen Selene Median työtarjouksesta. Sami pestataan tuotantoyhtiön Uskomaton urakka -realityn keulakuvaksi ja seuraksi saadaan vielä kuin viimeistä päivää bilettävä Lada-sihteerikkö sekä Hyperborean ex-työntekijöistä kasattu unelmatiimi. Nimet sopimuksessa eivät kuitenkaan ehdi edes kuivua, kun televisiomaailman todelliset pelisäännöt alkavat avautua Samille. Lipevä tuottaja Kaarlo Hellman pyörittää show’ta pitkälti Ilmaiseksi! I'll love it! -periaatteella ja työpariksikin valitaan vanha vihollinen sisustussuunnittelija Hanna Haider-Arkiniuho. Ammattiylpeys joutuu koville, kun tärkeintä on saada ruutuun yleisöön uppoavaa sosiaalipornoa sekä sponsoroitua tuotesijoittelua. Sähläystä ja sekoilua harrastetaan lopulta siihen malliin, että rentoa kesäduunia paiskitaan kuin parhaat stahanovilaiset konsanaan. Valmista tulee, mutta urakan oikea luonne paljastuu tekijöillekin vasta, kun kamerat ovat häipyneet paikalta.

Ruutukymppi ei petä, mutta toisaalta ei myöskään yllätä. Nasevia vertauskuvia vilisevä teksti on parhaimmillaan partaveitsen terävää ja tarinastakin on saatu varsin mukiinmenevä. Raksalle jäädään kuitenkin kakkoseksi muussakin kuin järjestysnumerossa. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Vimma on liian usein turvautunut jatko-osille tyypillisiin kaavamaisiin ratkaisuihin. Erityisesti tunnelmaa haittaavat lukuisat paperinohueksi jäävät henkilöhahmot, joista paras esimerkki on nimensä veroinen arkkitehti van der Dick, joka onneksi katoaa kirjan sivuilta varsin vikkelään. Kirjan naiset taas on jaettu joko bimbohin tai hyviä jätkiin, mutta kukaan tuskin muuta odottikaan. Oudointa on sen sijaan huomata se, että teksti tuntuu monessa kohtaa liian kiltiltä ja sovinnaiselta. Tästä huolimatta liikoja ei sovi valittaa ja trilogian päätösosa ilmestynee aikanaan varmasti jokaisen Tuomas Vimmasta pitävän lukulistalle. (Tuomo L)

Anne Tyler: Jää hyvästi

Eräänä painostavan helteisenä päivänä kolmikymppinen Aaron Woolcott palaa flunssaisena kesken päivän töistä kotiin. Aaronin puolison Dorothyn saapuessa väsyneenä työpäivän jälkeen pariskunnan välille kehkeytyy mitätön riita Dorothyn lempikekseistä, tarkemmin sanoen lempikeksien puutteesta, ja Dorothy häipyy suutuspäissään kuistille omaan rauhaansa. Talon pihalla vuosikausia kasvanut valtava tammi kaatuu talon päälle ja murskaa kuistilla istuvan Dorothyn alleen. Aaron on järkyttynyt ja surusta suunniltaan, eikä aikakaan tunnu lieventävän tuskaa. Aaron ikävöi vaimoaan jopa niin voimakkaasti, että hän näkee Dorothyn kävelevän häntä vastaan kaupungilla.

Jää hyvästi on humoristinen kirja surullisesta aiheesta: puolison kuolemasta ja surutyöstä. Kirjan tarinaa kertoo Aaron, josta lukemisen myötä saa hyvin sympaattisen kuvan. Anne Tyler kuvaa arkipäiväisesti ja välillä huvittavasti Aaronin ja Dorothyn suhteen syntymistä ja lyhyttä avioliittoa. Aaron ja Dorothy eivät olleet mikään täydellinen pari, vaan pikemminkin hyvin epäsuhtainen pari. Dorothy on miestään kahdeksan vuotta vanhempi, lyhyt, pyylevä, hieman tylyntuntuinen nainen,  jolla on ”pandakarhun sosiaaliset taidot”. Aaron puolestaan on pitkä, laiha, käyttää kävelykeppiä ontumisensa vuoksi ja hämilleen mennessään alkaa änkyttää. Eikä heidän avioliittonsakaan ollut täydellinen amerikkalainen unelma, vaan jossakin vaiheessa vaimonsa kuoleman jälkeen Aaron uskaltaa tunnustaa itselleen, että heidän avioliittonsa oli onneton ”tai ainakin se oli hankala.”

Anne Tyler osaa kertoa todentuntuisesti läheisensä menettäneen henkilön tunteista ja ajatuksista itsesäälistä itsesyytöksiin. Surevaan Aaronin oli helppo samaistua ja tuntea samaa avuttomuutta kuoleman edessä, mutta Anne Tylerille ominaiseen tapaan kirjailija osaa esittää myös tapahtumien koomiset piirteet. Reppananoloista Aaronia yritetään väkisin hoivata monin tavoin, joista huvittavimpia ovat etuoven portailla odottavat naapurien ruokalahjat, ja tietenkin soveliaan ajan kuluttua vastahakoiselle Aaronille yritetään myös löytää uusi elämänkumppani, äskettäin leskeksi jäänyt nuorehko nainen tietysti. Tästä vakavuuden ja komiikan vuorottelusta Tylerin kirjassa pidin eniten, eikä Anne Tyler  myöskään sorru imelyyteen kertoessaan Aaronin rakkaudesta Dorothyyn.

Kirjan kansikuva voi olla monesti harhaanjohtava, ja näin se on Jää hyvästi -kirjassakin. Eteerisen näköinen vaalea nainen sifonkimekossaan ei juuri muistuta kirjan järkevää Dorothyä, eikä kansikuvan romantiikkaa henkivä tunnelma vastaa Tylerin kirjan sisältöä ja tyyliä. Jää hyvästi ei ollut mielestäni ihan parasta Anne Tyleria verrattuna vaikkapa omaan suosikkiini Pyhimys sattuman oikusta, mutta kirjaa oli kuitenkin mukava lukea, ja antoi se myös ajattelemisen aihetta. Jää hyvästi -kirjan ajatuksen voisi tiivistää lauseeseen, jonka Aaronin ystävä sanoo Aaronin kysyessä, tulevatko vainajat joskus käymään: ”…eivät ne tule käymään. Mutta minusta tuntuu, että jos ne tuntee tarpeeksi hyvin, jos niitä on kuunnellut tarkasti silloin kun ne vielä olivat hengissä, silloin ehkä pystyy kuvittelemaan, mitä ne sanoisivat vaikka nyt. Eli viisainta on kiinnittää ihmisiin huomiota niin kauan kuin he elävät.” (Sinikka L)

Susan Cain: Hiljaiset : introverttien manifesti

Susan Cainin Hiljaiset-kirjassa Suomi mainitaan esimerkkinä maasta, jonka väestöstä poikkeuksellisen suuri osuus on introvertteja. Silti meilläkin normikansalaisuuteen on viime vuosina ympätty ominaisuuksia, jotka sopivat huomattavasti paremmin itsestään enemmän ääntä tottumaan pitäneiden ekstroverttien luonteenpiirteisiin. Ulkopuolelle jää kuitenkin tällöin suuri joukko kaikin puolin tunnollisia kansalaisia, sillä jos Cainin arviot osuvat oikeaan, niin hillitymmästä elämästä nauttivien introverttien lukumäärä maassamme liikkuu jossain kahden miljoonan hujakoilla. Ristiriita aiheuttaa valtavan määrän henkilökohtaista mielipahaa, mutta hukkaa myös osaamista, joka aavistuksen verran avarakatseisemmassa yhteiskunnassa olisi paremmassa käytössä. Vielä leimallisemmin ekstroverttisuutta korostetaan Cainin kotimaassa Yhdysvalloissa. Epäkohtaa vastustamaan suunnatun manifestin muotoon puettu Hiljaiset yhdistelee tyypillisimpiä olettamuksia introverteista eri tieteenalojen tutkimustietoon ja pyrkii osoittamaan ne yksi kerrallaan vääriksi. Kirja ei kuitenkaan ole ekstroverteille esitetty avoin sodanjulistus, vaan itse introvertiksi tunnustautuva Cain käyttää erityisen paljon aikaa sen pohtimiseen, kuinka introvertit ja ekstrovertit voivat elää keskenään sopuisasti. Introverttiutta ei myöskään määritellä kovin yksiselitteisesti ja Cain muistuttaa lukijoita siitä, että kumpaakaan luonteenpiirrettä ei esiinny täysin puhtaana, vaan jokaisen ihmisen persoonallisuus on sekoitus molempia.

Räikeintä introverttien syrjintä lienee työelämässä ja Cain ottaa tulilinjalle kiitettävän määrän tällä elämänalueella vallalla olevia harhaluuloja. Introvertit ja ekstrovertit toki eroavat toisistaan johtamistyylin, oppimistekniikoiden sekä luovuuden suhteen, mutta kummankaan ei voi automaattisesti sanoa suoriutuvan toista paremmin. Tilanteet sekä ympäristö ratkaisevat ja toimivasta työyhteisöstä löytyy sopivassa suhteessa molempia ihmistyyppejä. Alaisiaan tarkkasilmäisesti havainnoiva introvertti esimies on esimerkiksi omiaan aloitteellisessa työyhteisössä. Samoin toimialat, joissa liiallinen voittojen tavoittelu kasvattaa merkittävästi toimintaan liittyviä riskejä, kaipaavat ohjaksiin eri vaihtoehtoja pitkäjänteisemmin pohtivia introvertteja. Cain kyseenalaistaa myös nykyään muodissa olevaa työtilojen muokkaamista ainoastaan ryhmätyötä suosiviksi. Mahdollisuus vetäytyä omaan rauhaan tukee tavoiteharjoitteluksi kutsuttua ilmiötä, joka oikeastaan on ainoa tehokas tapa oppia uusia asioita. Tiimityötä ei täysin tyrmätä, mutta Cainin esittelemät tutkimustulokset tuovat silti useamman kerran mieleen joukossa tyhmyys tiivistyy -lausahdukseen sisältyvän viisauden.

Syitä introverttiudelle haetaan erityisesti biologisista selitysmalleista. Tärkeimmäksi yksittäiseksi selittäväksi tekijäksi nousee aivojen limbiseen järjestelmään kuuluvan mantelitumakkeen toiminta. Aivojen tunnekeskus on joillakin ihmisillä virittynyt reagoimaan herkemmin ulkoisiin ärsykkeisiin ja tästä on seurauksena, paitsi keskimääräistä tarkempi havainnointikyky, niin pohdiskelevampi ja alhaisemmasta ärsyketasosta pitävä mielenlaatu. Cain vetää yhtäläisyyksiä introverttien ja erittäin herkkien ihmisten kokemusten välille, mutta huomauttaa, että sensitiivisten joukossa on myös suuri joukko ekstroverttejä. Mantelitumake ei kuitenkaan yksinään selitä luonteenpiirteiden eroja, eivätkä sitä tee edes geenit. Kirjassa korostetaankin hyvin sitä, että persoonallisuutemme saa lopullisen muotonsa vasta niiden ja ympäristön monimutkaisen yhteispelin tuloksena. Introverttien kohdalla kriittisiä ympäristötekijöitä ovat varhaislapsuuden kokemukset, minkä Cain kiteyttää David Dobbsin kehittämän orkideahypoteesin avulla. Siinä voimakkaasti reagoivia lapsia verrataan orkideoihin, joista oikeanlaisissa ympäristöissä kasvaa vahvoja ja suurenmoisia, mutta vääränlaisessa kohtalona on nopea lakastuminen.

Kirjan loppuun on periamerikkalaiseen tapaan sisällytetty introverteille tarkoitettu self help -osuus. Cain opastaa, kuinka introvertti voi tilanteen niin vaatiessa esiintyä ekstroverttinä. Tämä luonnistuu, kun tavoitteena on edistää itselle tärkeitä asioita. Pitkäaikainen oman luonteen vastainen toiminta ei silti kannata ja Cain painottaa naamioleikin ajaksi laadittujen palautumisenjärjestelyiden merkitystä. Parisuhdeneuvot on tarkoitettu ainoastaan introvertti-ekstroverttipariskunnille, mistä saa helposti käsityksen, että kahden introvertin yhteiselo sujuu luonnostaan sopuisasti. Vinkeiksi tarjotut kumppanin erityispiirteiden huomioiminen ja kompromissien taito sopivat kuitenkin melko varmasti jokaiseen suhteeseen. Kasvatusohjeissa toteutetaan orkideahypoteesia käytännössä ja painotetaan läsnäoloa sekä sitä, että introverttia lasta tulee valmentaa aktiivisesti kohtaamaan uusia asioita. Liika suojelu on pahasta, mutta lapsen rajat on syytä ottaa huomioon.

Cain tekee kirjassaan pääsääntöisesti ansiokasta työtä. Introverttia käytöstä on helppoa tulkita väärin, joten sen taustojen avaaminen suurelle yleisölle osittain myös populaaripsykologian keinoin on perusteltua. Asiantuntijoiden kirjo on kirjassa laaja, mutta eniten Cain tukeutuu omiin ja asiakkaidensa kokemuksiin. Täydellistä kuvaa introverttiudesta kirja ei silti tarjoa. Siitä pitää huolen jo se, että lähes jokainen kirjassa esiintyvä esimerkkitapaus edustaa amerikkalaista ylempää keskiluokkaa. Vastaväitteille ei myöskään ole annettu kovin paljon tilaa, mutta ainakaan toistaiseksi kirjan keskeisiä väittämiä ei ole onnistuttu kumoamaan. Olisikin hyvä, jos esimerkiksi koulujen ryhmäkokojen kasvattamista suunnittelevat päättäjät lukisivat Cainin kirjan. Toimenpiteiden kielteisiä seurauksia osaa sen jälkeen arvioida paljon paremmin. (Tuomo L)

Riikka Ala-Harja: Reikä

Riikka Ala-Harjan ensimmäinen novellikokoelma on vaatinut pitkän kypsyttelyn. Lopputulos on kuitenkin varsin mallikelpoinen lukupaketti, joka pitää sisällään kahdentoista tarinan verran sulavalinjaista suomalaista lyhytproosaa. Kertomusten yhdistäväksi tekijäksi on ympätty reikä muodossa tai toisessa ja sen lisäksi tekstejä on jaoteltu neljän laajemman teemaluvun alle. Ratkaisu on toimiva, sillä valtaosa novelleista on vain muutaman sivun mittaisia ja näin sirpalemaisesta rakenteesta on saatu muodostettua paljon yhtenäisempi kokonaisuus. Reikä tuntuukin kiitettävän tasapainoiselta lukukokemukselta huolimatta siitä, että kokoelmasta löytyy yksi pitempi novelli, joka rohmuaa lähes puolet kirjan sivuista.

Tarinat etenevät lukuisissa novellikokoelmissa hyväksi havaittuja kaavoja käyttäen. Tunnelma on intensiivinen, vaikka aiheet ovat yllättävän tavanomaisia. Tapahtumista ja henkilöistä kerrotaan pääsääntöisesti sopivan säästeliäästi ja lataukset purkautuvat välähdyksenomaisissa hetkissä, joissa todellisuus hehkuu aavistuksen verran normaalia arkea kirkkaammin. Reikäisyys tunkee sivuille, paitsi haudan, avannon ja maan tasalle hakatun metsäaukean tapaisten miljöiden muodossa, niin myös rikkinäisissä ihmissuhteissa sekä novellien päähenkilöiden aukkoja täynnä olevissa mielenmaisemissa. Ala-Harja kirjoittaa pääsääntöisesti raskaista aiheista, mutta osaa keventää tunnelmaa piikikkäällä huumorilla. Sävypaletti onkin riittävän laaja, mistä hyvänä esimerkkinä toimii kirjan avaava Me olemme lumoava ihmispari -teemaluku. Ahdistava Hauta-novelli tilittää kuopan pohjalta kolmekymppisen pariskunnan hajoamispisteessä olevaa suhdetta, vainoharhainen Kaatopaikka puolestaan vie eron jälkeiseen tilanteeseen. Hän viikunapuuhun kiipesi -novellin lumoava pariskunta taas on nousukiidossa oleva nuoripari, jonka unelmissa siintävä pikkuporvariston hillitty charmi kestää juuri ja juuri parin sivun verran, kunnes lehmuksen ylimmälle oksalle kiivenneelle naiselle avautuu näkymä nuoren miehen aluillaan olevaan pälvikaljuun sekä muihin fyysisiin vajavaisuuksiin. Luvun päättää railakas Suomenlinna / Sveaborg, joka on maaotteluhengellä ladattu irrottelu, jossa suomalainen naispuolinen tykistö puolustautuu renttuilevaa ruotsalaismiestä vastaan. Tosin Hauta-novellin itsemurhateema on läsnä myös siinä.

Aivan oma lukunsa on lähes seitsemänkymmentäsivuinen Tarmo-novelli. Viisikymppisen kirjastovirkailijan olematon syntymäpäivä on melko tyypillistä tragikoomista suomalaista mieskuvaa, jossa reikä pyörii mielessä vähintään joka toisessa lauseessa. Siitä huolimatta Ala-Harja valottaa suorastaan äidillisen kärsivällisesti myös päähenkilön hellyttävän ritarillisia luonteenpiirteitä ja sallii äksyilystä kumpuavan jotain hyvääkin. Ikääntyvän miehen kipuilua käsitellään vielä toistamiseen Pehko-novellissa ja edelleen tunnelin päässä pilkottaa valoa. Kokoelman parhaissa novelleissa äänessä ovat kuitenkin onnettomat naiset. Jonain päivänä jäät lähtevät -teeman alta löytyvän Saari-novellin tarina nivoutuu petollisten jäiden ylityksen ympärille ja sen eristyneisyyttä huokuva miljöö tuo välittömästi mieleen Ulla-Lena Lundbergin Jään. Samaan osuuteen kuuluvan Avannon avioeron viilentämät tunteet taas ovat tuttuja Ala-Harjan omasta Maihinnousu-romaanista.

Reikä on tyylipuhdas nappisuoritus, josta on vaikea hakea muita heikkouksia kuin se, että se suhahtaa lävitse yhdellä lukukerralla. Tarinat on valittu mukaan ajatuksella ja pitäen huolta siitä, että kattoteeman alle koottu sisältö pysyy riittävän vaihtelevana. Joihinkin kohtiin ehkä kaipaisi muutaman lisäsivun, mutta toisaalta novellien ystävät ovat ennenkin tottuneet jatkamaan omatoimisesti kertomusten irrallisia juonenpätkiä. Riikka Ala-Harjan aikaisemmasta tuotannosta pitävien kannattaa siis katsastaa myös novellikokoelmadebyytti, sillä se kipuaa kirjailijan parhaiden romaanien tasolle, ellei jopa ylitä niitä.  (Tuomo L)

Blogi lomailee!

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Neuvostoliiton alkuajoista on kirjoitettu kasapäin romaaneja, ja samaa aihetta käsittelee myös Riikka Pelo koskettavassa romaanissaan Jokapäiväinen elämämme, joka on myös kertomus venäläisestä runoilijasta Maria Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista. Marina, hänen puolisonsa Sergei Efron ja pieni Alja-tytär joutuvat pakenemaan Neuvostoliiton sekasortoisia oloja heti vallankumouksen jälkeen eri puolille Eurooppaa. Perhe siirtyy 1925 Pariisiin, jossa isä ja tytär ryhtyvät Neuvostoliiton salaisen poliisin tiedustelijoiksi ja raportoivat neuvostovastaisista asenteista emigrantteja kotiuttavan järjestön piirissä. Palkinnoksi tunnollisuudestaan Alja saa luvan palata Neuvostoliittoon 1930-luvun lopulla ja vähän myöhemmin Moskovaan voivat palata myös Sergei ja Marina perheen pojan Grigorin kanssa. Samaan aikaan Stalin aloittaa kansanvihollisten metsästämisen, ja monet kirjailijat sekä suuri joukko älymystöä joutuu vankileireille tai pahimmassa tapauksessa teloitetuksi. Stalinin terrorin kohteeksi joutuu myös Marinan perhe. Runoilija Marinaa eivät kiinnosta aatteet ja politiikka, eikä hän kiinnosta valtaapitäviä, mutta Sergei Efron entisenä valkoisen armeijan upseerina on tietysti jatkuvan epäilyksen alaisena. Varsinaisen vainon kohteeksi joutuu kuitenkin Alja-tytär.

Riika Pelo kuvaa kirjassaan välillä äidin ja tyttären kaksistaan Prahan maaseudulla viettämää aikaa 1920-luvulla, jolloin Alja on vielä lapsi, välillä ollaan jo 1939 - 1941-lukujen Neuvostoliitossa, jossa kertojana on aikuinen Alja. Varsinkin Prahan aika kertoo hienosti herkän Aljan ja vaativan Marinan suhteesta. Marina Tsvetajevasta on sanottu, että hän oli 1900-luvun intohimoisin runoilija. Tämän piirteen Riikka Pelo tuo kirjassaan selvästi esiin. Marina halusi olla ennen kaikkea taiteilija, ja samaa hän odotti tyttäreltään jo tämän lapsuudessa. Runoilija ei voinut sietää keskinkertaisuutta, joten Aljastakin äiti yritti kasvattaa kirjailijan vaikka väkisin. ”Minä tahdon olla tavallinen lapsi”, sanoo kouluun menevä Alja äidin kysyessä tyttären kirjallisuusharjoituksista. Kirjaa lukiessa tuntui välillä kuin Alja ja aviomies olisivat olleet runoilijalle välttämätön paha, este hänen halulleen olla rakastettu ja rakastua, sekä miehiin että naisiin. Tavallinen lapsi ei kelpaa Marinalle, joten äidin ja tyttären välit muuttuvat etäisiksi, eivätkä he pääse enää koskaan lähelle toisiaan. Olisivatko äiti ja tytär voineet vielä korjata suhteensa, jos aika olisi ollut toinen? Siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta, sillä elokuussa 1939 toveri Ariadna Efron pidätetään ja viedään kuulusteltavaksi Lubjankan kellareihin, joissa häneltä kiristetään tunnustus isänmaanpetturuudesta. Aljan kohtalon määräsi Stalinin terrori, joka lopulta tuhosi myös koko perheen.

Jokapäiväinen elämämme on erinomaisesti kirjoitettu elämäkertaromaani, jossa Riikka Pelo on käyttänyt lähteinä päiväkirjoja ja kuulustelupöytäkirjoja. Ariadna Efronin kuulustelut ja päätyminen ”kukkaishuoneeseen” kidutettavaksi ja raiskattavaksi tuntuivat jo inhorealismilta, mutta miten muuten voisi kirjoittaa näistä teoista ja tuosta kauhun ajasta. Toisaalta Pelon kirjoitustyyli on runollisen kaunista, mikä tietysti sopi hyvin runoilijasta kertovaan kirjaan. Isän ja Alja-tyttären välistä rakkautta ja yhteisymmärrystä Riikka Pelo osaa kuvata liikuttavasti. Pieni Alja odottaa joka aamu kirjettä isältään Prahan maaseudulla ja kastelee isältään saamaa pelakuuta uskollisesti. Ja vuosia myöhemmin elokuussa 1939, viimeisenä yhdessäolon päivänä, isä puristaa tytärtään hartioista sanoen ”…mutta onneksi minulla on sinut, Hipposeni…”. Teoksesta nousevat esiin monien tunnettujen Tsvetajevan aikalaisten nimet kuten Anna Ahmatova, Osip Mandelstam ja Boris Pasternak, johon Marina oli eräässä vaiheessa rakastunut.

En pysty sanomaan, mikä romaanissa oli totta ja mikä mielikuvitusta, eikä se tuntunut lukiessa haittaavan. Jokapäiväinen elämämme on joka tapauksessa hieno ja mieleenpainuva kirja elämän kauneudesta kauheuksien keskellä, kirja kirjoittamisen välttämättömyydestä. (Sinikka L)

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Jo käsikirjoitusvaiheessa napattu Pentti Saarikoski -kilpailun ykkössija tuskin jää Tua Harnon Ne jotka jäävät -romaanin kohdalla ainoaksi palkintoseremoniaksi ja kolmekymppinen esikoiskirjailija lienee vahvoilla, kun aletaan veikata syksyn Finlandia-ehdokkaiden nimiä. Kirjaa ympäröivä hype on silti ansaittua, sillä vaikka Harno käyttää moneen kertaan hyväksi havaittua sukuromaanien kaava, niin lopputulos on ihastuttavan persoonallinen ja ammattitaidolla kirjoitettu lukupaketti, joka monisärmäisestä rakenteestaan huolimatta kykenee puhuttelemaan laajaa lukijakuntaa. Teoksen viehätysvoimaa selittää pitkälti se, että Harno kirjoittaa ajan henkeen hyvin sopivasta sitoutumiskammosta nautittavan ihmisläheisesti. Teksti on suoraviivaista ja vie liikoja sievistelemättä perimmäisten kysymysten äärelle. Sivuja rikastaa sopiva määrä draamaa ja päähenkilöiden elämä on muutenkin kuin särkyvästä materiaalista rakennettua. Hernkilien suvussa verenperinnön lailla siirtyvä levottomuus on vaivannut kirjojen päähenkiöitä aikaisemminkin, mutta se että neljä sukupolvea toistaa samaa hyvien tarkoitusten ja vähemmän hyvien lopputulosten kehää, tuo tarinaan juuri niitä kohtalonomaisia sävyjä, joita suurta suosiota nauttivalta kaunokirjalta vaaditaan.

Kirjassa Harnoa itseään muistuttava Frida-Henrietta Hernkil tilittää samanaikaisesti sekä henkilökohtaista elämäntilannettaan että sukunsa noin sadan vuoden ajanjakson kattavaa lähihistoriaa. Aihe on tullut Fridalle ajankohtaiseksi, kun oma opiskelijaromanssista alkanut parisuhde vaatii suuria päätöksiä. Frida pelkää kulkevansa esivanhempiensa epäkelpoja polkuja, sillä Hernkilien avioliitot ovat olleet poikkeuksellisen onnettomia ja etenkin miesten kohtalona on ollut ajautua etäälle perheestään. Näin on käynyt, vaikka etukäteen on suunniteltu tehtäväksi jotain täysin päinvastaista. Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Frida tunnistaa itsessään vaaran merkit, mutta haluaa toisaalta ripustautua Emil-rakkaaseensa. Valinta jäämisen ja lähtemisen välillä on kuitenkin vaikeaa, koska niin lähtemisestä taiteenlajin tehnyt isoisä kuin paikalleen jäänyt isä rikkoivat suhteissaan paitsi itsensä, myös suuren joukoin läheisiä ihmisiä. Elämännälkäisellä isoisä Pojulla oli kuusi vaimoa kolmella eri mantereella, mieleltään hauraalla Raimo-isällä puolestaan yksi. Onnea kumpainenkaan ei silti löytänyt.

Hyökyaallon lailla etenevästä Pojun tarinasta tulee Fridalle keino peilata omia ja isänsä kokemuksia. Poju on Juha Itkosen Hetken hohtava valo -romaanin Esko Vuoren sukulaissielu, mutta toimissaan vielä äärimmäisempi. Amerikka ei jää pelkäksi haaveeksi, vaan houkuttelee vastustamattomasti eteenpäin pyrkivää miestä luokseen. Vaimo ja lapset jäävät Suomeen ja lupaukset huolenpidosta haihtuvat nopeasti mielestä. Pojun rakkaudenkaipuuseen sisältyy kuitenkin myös aimo annos sotien jälkeistä naivia optimismia. Tarjolla on aina vain parempaa, vaikka jo ensimmäisen Amerikassa mönkään menneen avioliiton pitäisi soittaa varoituskelloja. Suomessa isättömänä kasvanut Raimokin pääsee nauttimaan menestyksestä työelämässä. Käytännönläheisestä Kerstistä löytyy vielä oiva vaimo ja Raimo vannoo uskollisuuden ja pysyvyyden nimeen. Vakaa perheidylli kuitenkin murtuu, kun Raimon mielenterveys alkaa järkkyä. Fridan ja hänen sisarensa nuoruuteen kuuluvat isän vainoharhaiset sekoilut sekä paheneva itsetuhoinen käytös. Fridalle lankeaa ensin perheen aviomiehen rooli ja kotoa muuton jälkeen matka kohti aikuisuutta jatkuu neuroottisena ja hikipinkona opiskelijatyttönä. Sitten kuvioihin tulee umpi-ihastunut Emil, jolle Frida on aluksi vain Leonard Cohenin haikean rakkauslaulun arvoituksellinen Suzanne.

Ne jotka jäävät välttää pahimmat kaavamaisuuden karikot ja tarina maistuu loppuun saakka kirpeältä ja elämänmakuiselta. Harno painottaa sitä, että kohtalo ei ole läheskään aina reilu niille jotka jäävät ja heidän taakkansa on lähes poikkeuksetta raskaampi kuin lähtijöillä. Toisaalta vielä hienompi oivallus kirjassa on se, että lähtijätkään eivät pääse täysin irti niistä jotka jäävät. Hyvä esimerkki tästä on, miten Raimon ja Pojun välille kertyy vähitellen yhteistä historiaa siinä määrin, että Raimo on lopulta ihminen, joka saattaa Pojun haudan lepoon ja tuo hänen tuhkansa takaisin Suomeen. Pojun seikkailujen rinnalla Fridan ja Emilin tarina tuntuu osittain vain jälleen yhdeltä nuorten menestyvien kaupunkilaisten ihmissuhdesopalta, mutta siihenkin saadaan lopulta puhallettua tarpeeksi jännitteitä. Loppu on sopiva yhdistelmä haikeutta ja Hernkilien uuden sukupolven myötä viriävää toiveikkuutta paremmasta. (Tuomo L)

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Valkoinen valo jatkaa Hanna-Riikka Kuisman tummansävyisten misery lit -romaanien sarjaa. Porilainen kirjailija on profiloitunut ansiokkaana synkistelijänä ja uutukainen ei tästä linjasta poikkea. Kuismalle valkoinen valo onkin kivun symboli ja kirja on tarkoitettu paitsi päähenkilöidensä, niin osittain myös koko suomalaisen yhteiskunnan sairaskertomukseksi. Sivuilla esitellään monenlaisten oireiden kirjo ja lääkkeet vaivoihin ovat enemmän tai vähemmän kyseenalaisia. Kirjan rakenne on tuttu jo Kuisman aikaisemmista romaaneista eli ristiin rastiin hyppivää tarinaa kerrotaan useamman päähenkilön näkökulmasta käsin. Valkoisessa valossa toisiinsa liittyvistä palasista koottu mosaiikki on rakennettu jo niin todennäköisyyden lakeja uhmaten, että tapahtumia ei edes kannata yrittää laittaa sattuman piikkiin. Mukaan ei kuitenkaan ole sotkettu yliluonnolliselta maistuvia elementtejä samalla tapaa kuin Kuisman esikoisteoksessa. Muutoin teksti on aikaisempaa henkevämpää ja ylenpalttinen kärsimyksellä hehkutus tuo useammankin kerran mieleen Riikka Pulkkisen Vieras-romaanin.

Verkkomaisen ihmissuhdedraaman seitinkutojaksi on valittu erakoitunut runoilija Maria. Krooniseksi muuttunut kipusairaus on sulkenut Marian neljän seinän sisälle äidiltä perittyyn asuntoon ja henkisenä suojamuurina toimii vielä julkisuutta varten luotu alter ego Magda Leenantytär. Muuhun maailmaan yhteyttä pidetään bloggaamalla ja ainoan fyysisen ihmiskontaktin virkaa on pitkään hoitanut kipulääkityksen turvin ylläpidetty salasuhde Luukakseen. Paniikkihäiriöstä kärsivä mainosmies on ollut Marian nuoruuden ihastus ja pari löysi jälleen toisensa Luukkaan Lyydia-vaimon hurahdettua Marian runouteen. Lyydian ja Luukkaan lapseton suhde taas hohkaa keskiluokkaisen kalseaa kylmyyttä ja Lyydian päivissä vuorottelevat alkoholi sekä juopottelun jälkeiset new age -rituaaleilla kyllästetyt katumusharjoitukset. Lisäksi Lyydiaa kiusaa paha polvivamma, mikä yhdessä ylipainon kanssa rajoittaa hänenkin liikkumistaan.

Lyydialla on ollut myös oma kaihoisa nuoruuden rakkautensa. Johannes saapuu mukaan tarinaan, mutta entisestä hurmurista on jäljellä enää haudan partaalla hoippuva rappioalkoholisti. Elämässä pitävät kiinni ainoastaan kaksi naista, joista kumpainenkaan ei ole Lyydia. Menneisyydessä elävä dementoitunut Elisabet-äiti paapoo poikaansa yhä kuin pikkulasta, mutta vankimmin Johannesta kannattelee Maria. Marian ja Johanneksen välillä ei ole suojamuureja, vaikkakaan kaksikkoa yhdistävä side ei ole rakkaussuhde. Tympääntynyt Luukas viettää yhä enemmän aikaa poissa kotoa ja hänen lisäkseen paikkaa Marian hämyisessä asunnossa kärkkyy kuolemaa tekevä Johannes. Myös Magdaa ihaileva Lyydia hakeutuu Marian seuraan ja joutuu kissa ja hiiri -leikkiä muistuttavaan peliin, jossa käydään kauppaa Johannekseen liittyvillä tiedonmurusilla. Pelin käynnistänyt Maria ei kuitenkaan itsekään tiedä lopullista totuutta Johanneksen taustoista.

Raflaavasti raotettujen salaisuuksien rinnalla Kuisma keskittyy kuvaamaan kunkin päähenkilön kamppailua kipujensa kanssa. Marian kokonaisvaltaisille kipukokemuksille ei löydy syytä, mutta niiden kurissa pitäminen onnistuu vain mittavan lääkecocktailin avulla. Työelämässä oleva Luukas koettaa peitellä oireitaan viimeiseen saakka ja hieman samanlaista tosiasioiden kieltämistä harrastaa Lyydia. Johanneksen lääkkeet ovat kuin suoraan vanhan juopon päiväkirjasta ja höperö Elisabet tanssii tokkurassa kuviteltuja muistojaan todeksi. Loppu on odotettua rankkaa välienselvittelyä ja Kuisma onnistuu vielä aivan kalkkiviivoilla palkitsemaan lukijansa varsin kekseliäällä yllätyksellä.

Valkoinen valo ei ole aivan parasta Hanna-Riikka Kuismaa. Kirjailijan ystävien kaipaamaa tunnelmallista ahdistusta on sivuilla riittämiin, mutta ikävä tulee etenkin upean Sydänvarjon askeettisempaa tyyliä, joka teki kirjan tapahtumista paljon uskottavampia. Valkoisen valon juonenkäänteistä monet taas tuntuvat joko useampaan kertaan käytetyiltä tai sitten muuten vain liian itsestään selviltä ja ovat kirjassa enemmänkin pelkästään viihdyttämistarkoituksessa. Yhtään ei myöskään auta se, että tekstille on haettu syvyyttä käyttämällä kornia Raamatusta johdettua nimistöä, vaikka kirja olisi toiminut hyvin ilman Johannes Kastanjoita. Pääsääntöisesti lukukokemus tuntuu kuitenkin nautinnolta. Erityisen elävästi on kuvattu Lyydian ja Luukkaan hajoavaa avioliittoa ja Kuismalle tyypillinen tapa pitää aina tietynlaista emotionaalista etäisyyttä kirjojensa henkilöhahmoihin tuo pariskunnan väliset jännitteet esiin poikkeuksellisen moniulotteisina. (Tuomo L)

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Mooses Mentulan kirjailijauran käynnistänyt napakka novellikokoelma Musta timantti käsitteli useampaan kertaan aikuisten ihmissuhdeongelmia lapsen näkökulmasta käsin. Äärimmilleen aihe vietiin lapsista perheitä kannattelevia pikkuaikuisia tehneissä Huoltaja- ja Leiri-novelleissa. Molemmat tulevatkin väistämättä mieleen, kun alkaa lukea Mentulan samaan aihepiiriin pureutuvaa ensimmäistä pitkää romaania. Isän kanssa kahden on tiiviisti kirjoitettu episodimainen kertomus, jonka pääosassa on pohjoisessa asuva hajoamispisteessä oleva kolmehenkinen perhe ja erityisesti sen kymmenvuotias Lenne-poika. Vanhempien keskinäisessä ristivedossa isäänsä ja äitiään kaipaavan lapsen osa ei ole helppo ja Mentula tuo jälleen poikkeuksellisen hyvin esiin seuraukset, joista perheen sisällä puolensa valitsemaan pakotettu lapsi joutuu kärsimään. Kirjan aikuiset taas ovat jopa kärjistetyn keskenkasvuisia. Omia mielihaluja ja toiveita toteutetaan sumeilematta ja hieman yllättävää on se, että Mentulaa paljon muistuttava Jyri on henkilöhahmoista oikeastaan kaikkein häilyvin. Aluksi suoraselkäiseltä vaikuttavasta opettajasta on tehty kohtuullisen luihu tyyppi, joka tietää koko ajan tekevänsä väärin, mutta ei kuitenkaan kykene laittamaan pistettä toiminnalleen.

Kirja alkaa varsin suoraviivaisesti. Tuusulasta Sodankylään juuri muuttanut Jyri kohtaa heti ensisivuilla humalaisen poroisäntä Jounin, joka muun öykkäröinnin lisäksi syyttää etelän asukkia naisvarkaaksi. Purkauksen taustalta löytyvät Jounin oman avioliiton ongelmat. Kirkkonummelta kotoisin oleva Marianne-vaimo suunnittelee paluumuuttoa ja pariskunnan avio-onni on pienempien ja suurempien vastoinkäymisten suosiollisella avustuksella muuttunut vähitellen pelkäksi riitelyksi. Erityisen surkuhupaisaksi miesten ensitapaamisen tekee se, että Jyri on Jounin ja Mariannen Lenne-pojan opettaja. Lenne tasapainottelee kotona kummankin vanhemman oikkujen välillä, vaikka tulevaa poroisäntää pidetään enemmän isänsä poikana. Kodin ongelmat näkyvät kahnauksina koulussa ja niiden kautta Jyri joutuu henkilökohtaisesti tekemisiin Mariannen kanssa. Kaksikon kohtaaminen on kuin Jounin pahimmista painajaisista ja pari pomppaa sänkyyn ilman sen syvällisempää alkulämmittelyä. Pienessä yhteisössä Jyri ei silti voi välttää Jounin seuraa ja miesten välille alkaa vähitellen syntyä ystävyyssuhde. Tämän lisäksi Jyrillä on omat henkilökohtaiset ongelmansa. Etelä-Suomessa asuva äiti on kuolemansairas ja Jyri on tullut Lappiin etsimään jälkiä kadonneesta isästään. Johtolankana Jyrillä on ainoastaan muistoksi saatu halpa lapinkoru.

Isän kanssa kahden ei kuitenkaan ole pelkkää perhedraamaa, sillä Mentula on täydentänyt kirjaa värikkäillä kuvauksilla pohjoisen elämänmenosta. Ote on melkeinpä dokumentaarinen ja esimerkiksi ammattimaisen poronhoidon niksit tulevat Jounin ja Lennen kautta tutuksi. Yhtä lailla syvennytään Jyrin vähittäin etenevään sopeutumiseen uuteen asuinympäristöön. Erityisen tärkeää uudelle asukille on saada etunimeä täydentävä liikanimi ja sellainen Jyrille lopulta annetaan pienten kommellusten jälkeen. Kaikkein huolellisimmin Mentula tilittää silti Lennen tuntoja. Kaikki keinot ovat sallittuja, kun poika yrittää pitää perhettään koossa ja lopulta apuun otetaan myös mielikuvitus. Jokaiselle kirjan päähenkilölle on suotu myös sopivasti päivänpaistetta, joten tarina ei etene pelkästään Murheellisten laulujen maan tahdittamana. Jyriä ja Mariannea ei kuitenkaan päästetä pälkähästä. Hätäiset tapaamiset sekä yhteinen Ruotsin matka korostavat parin ulkopuolisuutta ja kipeämpien ratkaisujen aika tulee lopulta. Niitä ei kuitenkaan kirjan viimeisillä sivuilla enää ruodita, vaan Isän kanssa kahden päättyy hienosti aivan nimensä mukaisiin tunnelmiin.

Mentulan on kirjoittanut esikoisromaaninsa taidolla, joten sen pienet heikkoudet jäävät melkeinpä huomaamatta. Monessa muussa yhteydessä liian kaavamaiselta tuntuvat juonenkäänteet eivät kuitenkaan tässä kirjassa haittaa laisinkaan. Lisäksi sivuilta puuttuu rasittava paatos ja tarinan annetaan kulkea eteenpäin omalla painollaan. Kirjailijan sanoma on selkeä, mutta sen esiintuomiseksi ei käytetä turhaa moralisointia. Kiitosta saa myös kirjan pitäminen mahdollisimman virtaviivaisena. Juoni tempaa nopeasti mukaansa ja sen jälkeen sivut kääntyilevät kiivaaseen tahtiin. Tekstiä tulee silti luettua huolella, sillä elävä kieli tekee sekä päähenkilöistä että tapahtumapaikoista kiitettävän todentuntuisia. Etelän ja pohjoisen välisen kuilun ylenpalttinen korostaminen tuntuu ehkä hieman liialliselta, mutta molemmissa ilmansuunnissa asunut Mentula lienee perustanut havaintonsa pitkälti omiin kokemuksiinsa. Pohjoisen eksotiikkaa hehkutetaan kuitenkin tyylikkään hillitysti arkisemman sisällön lomassa. (Tuomo L)