Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Keramiikkataiteilija Edmund de Waal perii isoenoltaan arvokkaan netsukekokoelman, 264 japanilaista puista ja norsunluista pienoisveistosta, jotka esittävät lukemattomia eri aiheita, eläimiä, hedelmiä ja ihmishahmoja. Edmund de Waal joutuu näiden merkillisten pikkuesineiden lumoihin ja lähtee selvittämään netsukeiden vaiheita ja omaa juutalaista sukuaan.

Netsukeiden ensimmäinen omistaja oli kirjailijan isoäidin isän sukulainen Charles Ephrussi, joka oli intohimoinen keräilijä. Japanin ihannointi oli muotia 1870-luvun Pariisin hienostopiireissä, ja varakkaana seurapiireihin kuuluvana herrasmiehenä Charles hankki kokoelman ylelliseen pariisilaiskotiinsa. Ephrussi- suku oli yksi tuon ajan Euroopan varakkaista juutalaissuvuista, joka oli rikastunut aluksi viljakaupalla, mutta omisti nyt lukuisia yrityksiä sekä Pariisissa ja Wienissä toimivan pankin. Upporikkaat juutalaissuvut liikkuivat sulavasti Pariisin seurapiireissä, ja he olivat mukautuneet melkein täysin valtaväestöön. Myös Charles Ephrussi oli haluttu vieras sivistyneistön keskuudessa, ja hänellä oli lukuisia ystäviä Pariisin taidepiireissä. Kirjailija Marcel Proust oli usein nähty vieras Charlesin kutsuilla, ja kerrotaan, että kirjailija käytti Charles Ephrussia esikuvanaan luodessaan Charles Swanin kirjasarjaansa Kadonnutta aikaa etsimässä. Charles sai kuitenkin tuntea nousevan juutalaisvihan, kun juutalaisen upseerin Alfred Dreyfusin saama vakoilutuomio jakoi pariisilaisten mielipiteet, ja osa Charlesin ystävistä osoittautui avoimesti juutalaisvastaisiksi. Juutalaisia voitiin nyt julkisesti solvata ja häväistä. Eräs Ephrussien ystävä kertoo kuulleensa, kuinka joku mies oli sanonut lapselleen Ephrussien talon ulkopuolella: ”Kuka tässä asuu? Le sale juif!” –likainen juutalainen. Pariisin ilmapiiri oli muuttunut.

Pariisista netsuket matkaavat 1900-luvun alun Wieniin. Charles Ephrussi lahjoittaa pikkuesineet häälahjaksi veljenpojalleen Viktorille tämän avioituessa nuoren kaunottaren Emmy Schey von Koromlan kanssa. Netsukekokoelma löytää paikkansa Wienin kodissa Emmyn pukeutumishuoneesta, missä perheen neljä lasta, joista yksi on kirjailijan isoäiti Elisabeth, saavat pitää niitä kädessään ja leikkiä niillä. Kun Hitlerin joukot marssivat Itävaltaan maaliskuussa 1938, Viktor Ephrussin ja hänen perheensä elämä mullistuu täysin. Muutamassa viikossa Viktor menettää pankkinsa, kotitalonsa ja taidekokoelmansa, joka takavarikoidaan kerryttämään Kolmannen valtakunnan kassaa. Viktorille ja Emmylle osoitetaan asuttavaksi entisestä 24 huoneen palatsistaan kaksi pientä huonetta. Kaikki tämä tapahtuu avoimesti, julkisesti ja mikä pelottavinta, täysin laillisesti. Saksalaiseen kulttuuriin kasvatetulle ja sitä ihailevalle Viktorille osoitettiin, kuinka hän ei ollut arjalainen. ”Maa, joka Viktorille on ollut das Land der Dichter und Denker, runoilijoiden ja ajattelijoiden maa, on nyt das Land der Richter und Henker, tuomarien ja pyöveleiden maa.”

Joulukuussa 1945 Elisabeth matkustaa Wieniin ja käy katsomassa toimisto- ja asuinhuoneiksi muutettua entistä kotitaloaan. Talossa asuukin vielä perheen vanha palvelija Anna, joka kertoo, että hänellä on Elisabethille jotain annettavaa. Anna antoi Elisabethille 264 japanilaista netsukea, jotka hän oli onnistunut pelastamaan ja säilyttämään ne patjansa alla koko sodan ajan. Ephrussin perhe menetti sodassa melkein koko omaisuutensa, mutta netsuket säästyivät ja kävivät vielä pistäytymässä sodanjälkeisessä Tokiossa.

Edmund de Waalin kirjan luettuani voi viiniasiantuntijoiden kieltä matkien todeta, että tämä kirja on todellinen löytö. Kirjassa kuvataan paljon 1800-luvun lopun ja toista maailmansotaa edeltävän ajan aatehistoriaa ja kulttuuria. Kirjailijalla on myös Japanin tuntemusta, jota hän on saanut oleskeltuaan isoenonsa Ignacen ja tämän kumppanin Jiron vieraana Tokiossa. Teosta lukiessa tuli mieleen, kuinka onnistuttiin vähitellen, melkeinpä huomaamatta, nostattamaan vihaa jotakin kansanryhmää vastaan, ja kuinka tämä sama voi toistua myös nykyaikana. Mutta kiehtovinta kirjassa oli kuitenkin tarina ”kätketystä perinnöstä”, pienistä japanilaisveistoksista, joiden joukossa on jänis jolla on meripihkanväriset silmät. (Sinikka L)

Minna Keinänen & Harri Nyman: Kissojen Suomi : katit historian poluilla

Kissan ja ihmisen välinen yhteiselo on sen verran tuoretta perua, että omin päin tehdyt metsästysretket kuuluvat yhä monen kotikissan päiväohjelmaan. Hyvän kuvan veikeän lemmikin luontaisista taipumuksista antaakin tuore amerikkalaistutkimus, jonka mukaan pelkästään Yhdysvalloissa kattien kynsiin joutuu vuosittain vajaa neljä miljardia lintua sekä noin 21 miljardia pikkunisäkästä. Luvuista vastaavat pääasiassa vapaana liikkuvat kulkukissat, mutta toisaalta juuri saalistusvietti on ollut tärkein syy siihen, miksi niiden villejä esi-isiä on alettu kesyttämään ihmisen palvelukseen. Ylivertaiset hiirikannan säätelijät turvasivat Lähi-idän muinaisten korkeakulttuurien viljavarastoja ja alueelta noin seitsemän tuhatta vuotta sitten alkanut vuorovaikutus on edennyt vähitellen kohti kaikista nykyaikaisen elämän mukavuuksista nautiskelevaa luksuskissaa. Suomeen kissat saapuivat vasta rautakauden lopulla noin tuhat vuotta sitten. Minna Keinäsen ja Harri Nymanin kirjoittaman Kissojen Suomi -kirjan sivuilta käy kuitenkin selväksi se, että kissat ovat täälläkin yhtä lailla jättäneet jälkensä ihmisen historiaan ja kulttuuriin. Moni asia olisi toisin, jos kissat eivät jostain syystä olisi suvainneet kotiutua Pohjolan perukoille.

Kissojen Suomi vie aluksi kissahistorian kaikkein varhaisimpiin vaiheisiin. Keinäsen ja Nymanin mukaan suomalaisten kissojen sukupuu poikkeaa merkittävästi muista Pohjoismaista, sillä sen juuret johtavat suoraan Arabian ja Persian esikissoihin. Tästä on kiittäminen viikinkejä, joiden itään suuntautuneiden retkien tuomisia ensimmäiset tassunsa maamme kamaralle laskeneet kissat todennäköisesti olivat. Rautakauden kalmistoista löytyneet kissanluut kertovat myös siitä, että kissaa pidettiin alusta saakka muunakin kuin pelkkänä hyötyeläimenä. Kissaa tarkoittava suomen kielen sana on tosin perua arabian kukkaroa tarkoittavasta sanasta, joten mirrien turkeilla on ollut muitakin käyttötarkoituksia kuin pelkkä silittely. Kutsumanimiä kissalla on suomen kielessä useita ja niissä näkyy niin itäisten kuin läntisten kielialueiden vaikutus. Kissoja nimiasiat tuskin kiinnostavat, mutta keskiajan noitavainoihin liittyneeseen kissavihaan niillä olisi varmasti voimakas vastalause esitettävänään. Kirkon masinoiman onnettoman kampanjan seurauksena edesautettiin samalla tunnetuin seurauksin ruttoa levittävien rottakantojen kasvua.

Maatalousvaltaisessa maassa kissoja kohdeltiin kuitenkin pääsääntöisesti hyvin. Kissojen elämää osana talonpoikaiskulttuuria käsittelevässä luvussa päästään sen jäljille, miten kissan ja ihmisen välinen suhde alkoi muovautua nykyiseen muotoonsa. Meidän tuntemamme kissanpidon esiaste syntyi, kun viljavarastoissa saalistavien hiirikissojen seuraksi taloihin ilmestyivät uuninpankoilla makoilevat tupakissat. Niitä pidettiin kuin lemmikkiä, mutta varsinaisen sylikissan esiinmarssin Keinänen ja Nyman ajoittavat 1800-luvun jälkipuoliskon säätyläisperheisiin. Englannissa kuningatar Viktorian hovissa alkanut muoti-ilmiö levisi nopeasti Suomeen, mistä ovat todisteena esimerkiksi lehti-ilmoitukset, joissa huhuiltiin karkumatkalle sännänneiden lemmikkien perään. Ensimmäinen rotukissanäyttely järjestettiin Lontoossa vuonna 1871. Suomalaista vastinetta jouduttiin odottamaan lähes sata vuotta, mutta sen jälkeen harrastuksen suosio on meilläkin ollut vakaata. Toinen merkittävä osa 1800-luvun jälkeistä kissakulttuuria liittyy taiteessa esiintyneisiin kissakuvauksiin. Keinänen ja Nyman ovat omistaneen aiheelle kokonaisen luvun ja siinä käydään läpi kissan roolia kuvataiteissa, kirjallisuudessa, musiikissa sekä elokuvassa. Skaala ulottuu aina runoilija Edith Södergrania syvästi inspiroineesta Totti-kissasta Batman -televisiosarjan camp-henkiseen Kissanaiseen.

Kissojen Suomi on tietokirjaksi poikkeuksellisen kepeä ja hauska. Tämä ei kuitenkaan tee siitä yhtään vähemmän mielenkiintoista ja lopputulos on oiva osoitus siitä, että laadukkaan tietokirjan voi kirjoittaa olematta haudanvakava. Teksti on nautittavalla tavalla yleissivistävää ja sopii erinomaisesti nuoremmille lukijoillekin. Kissojen omistajille sekä kaikista niistä pitäville teos on luonnollisesti pakollista luettavaa. Vaikka kirjassa ei varsinaisia hoito-ohjeita jaeta, auttaa se ymmärtämään paremmin kissan luonteen särmiä. Moni hemmoteltu ja tuunattu näyttelykissa olisikin varmasti paljon onnellisempi, jos historian kelloa siirrettäisiin reilut sata vuotta taaksepäin. Toisaalta näillä leveysasteilla kissa ei ole koskaan tullut toimeen ilman ihmisen huolenpitoa, mikä erityisesti kesäkissoja harrastavien olisi syytä muistaa. (Tuomo L)

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Moldovanvenäläisen kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos Lentävä traktori kertoo fantasian ja absurdin huumorin keinoin ajankohtaisesta aiheesta, laittomasta maahanmuutosta. Rutiköyhän moldovalaisen Largan kylän asukkaat päättävät joukolla muuttaa Italiaan, jota kuvitellaan suorastaan maanpäälliseksi paratiisiksi. Jotkut kylän asukkaat ovat jo tähän ihmemaahan onnistuneet pääsemään ja kuuleman mukaan ansaitsevat jopa siivoojina enemmän kuin Moldovassa ikinä ja pystyvät lähettämään säännöllisesti rahaa sukulaisilleen. Joistakin maahanmuuttajista tosin ei ole kuultu muutamaan vuoteen mitään. Näin selittelevät ne vanhemmat, joille on paljastunut, mihin hommiin heidän tyttärensä ovat Italiassa todellisuudessa joutuneet. Tyttären päätymistä seksiorjaksi ei naapureille kannattanut kehuskella. Mutta Italiaan halutaan joka tapauksessa keinolla millä hyvänsä, ja kekseliäisyyttä ja yritteliäisyyttä ei EU-maahan haikailevilta puutu.

Kaikkein innokkain kyläläisistä on Serafim Botezatu, joka on jopa lainannut kylän kirjastosta italian kielen alkeiskurssin voidakseen toimia tulkkina toisille kyläläisille, jotka myös matkaavat kuorma-autossa laittomana lastina Italiaa kohti. Vaan eipä Serafim päässyt italian taitojaan esittelemään, sillä neljänkymmenen Largan kylän asukkaan yritys päästä Italiaan päättyy köpelösti. Ihmissalakuljettajat pyörittävät kyläläisiä pitkin Moldovan maaseutua ja jättävät heidät lopulta pieneen metsikköön kukkulan laelle, josta avautuu näköala pääkaupunkiin. Kaupunki ei vain ole ikuinen Rooma, vaan Moldovan pääkaupunki, mikä selviää matkalaisille Serafimin huomattua kyltin ”Tervetuloa Chșinăuhun”.  Myöhemmin onnettomalle Serafimille vielä paljastuu, että kirjastosta lainattu kielikurssikin oli norjan alkeiskurssi, jonka Serafimiin rakastunut kirjastonhoitaja oli hänelle tahallaan antanut. Rahattomina ja omaisuutensa salakuljettajille menettäneinä moldovalaiset joutuvat toteamaan, kuinka bella Italia on heille entistä kaukaisempi unelma.

Yritykset muuttaa Italiaan eivät suinkaan loppuneet tähän ensimmäiseen epäonnistumiseen, vaan päämäärän saavuttamiseksi kokeillaan erilaisia tekniikoita kuten Vasile Lungun vanhasta traktorista kyhäämää lentokonetta ja sukellusvenettä, naamioidutaan urheilujoukkueeksi ja intoudutaan jopa ristiretkelle. Vladimir Lortšenkovin Lentävän traktorin teksti on vauhdikasta, pähkähullua ja välillä yliampuvaakin. Jotkut ihmistyypit ja tapahtumat kirjassa tuntuivat turhan väkivaltaisilta ja julmilta, mutta ne kuvasivat hyvin sitä kurjuutta, mihin tässä köyhtyneessä, entisessä Neuvostotasavallassa oltiin ajauduttu.  Italian lähetystön virkamies Buonarrotti, joka ei kuitenkaan ollut sukua kuuluisalle kuvanveistä Michelangelolle, kertoo kuinka heillä on ”....varmoja todisteita siitä, että koko Moldovan presidentin delegaatio, itse presidentti etunenässä, aikoo lähteä Roomassa yöllä hotellista ja hajaantua ympäri Italiaa etsimään töitä. Kuka asfalttimieheksi, kuka paimeneksi maatilalle, kuka kotiapulaiseksi…”

Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori kirja ei ole pelkkää tarinaa, vaikka Lentävä traktori liitelee iloisesti tavanomaisen proosan yläpuolella. Kirjalla on vahvaa todellisuuspohjaa, sillä Italiaan kulkeutuu moni moldovalainen joko laittomaksi siirtolaiseksi tai pahimmillaan ihmiskaupan uhriksi. Määrä vain kasvaa, ja tälle yhä pahenevalle ongelmalle Italia ei ole vielä kyennyt löytämään ratkaisua. (Sinikka L)

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Elämän päätepisteen lähestyminen vasta 47 vuotta nuorena merkitsee vääjäämättä hyvästejä monille sellaisille asioille, joista haluaisi vielä kaikin voimin pitää kiinni. Kirsti Kurosen Ammeiden aika -romaanin parantumatonta syöpää sairastavalle Iirikselle tällaisia ovat oman perheen lisäksi elämäntyöksi muodostunut Ammela-kylpylä sekä paras ystävä Anna Aurinko. Toisaalta mieleen palaa muukin eletty elämä ja sitä läpikäydessä esiin nousee edelleen myös yllätyksiä. Erityisen merkittäviksi kokemuksiksi ovat muodostuneet suhde edesmenneeseen isoäitiin sekä seitsemän vuotta sitten tapahtunut kohtaaminen Ammelan arvoituksellisen miesasiakkaan kanssa. Molempiin muistoihin liittyy menetystä ja surua, mutta toisaalta niiden kautta Iiriksen on vähitellen helpompi hyväksyä oma lähestyvä kuolemansa. Menneisyyden pohdinta jättää sairaskertomuksen välillä taka-alalle ja kirjan katkeransuloiset kommentit oman kehon vähittäisestä haurastumisesta ovat muutoinkin täydellinen vastakohta esimerkiksi Riikka Alaharjan samaa taudinkuvaan paljon kliinisemmin analysoineen Maihinnousun pikkutarkkuudelle.

Kaihonaivistiseksi melodraamaksi osuvasti alaotsikoitu Ammeiden aika soljuu useampaa eri aikatasoa ja Kuronen upottaa lukijat Iiriksen omalaatuiseen maailmaan vailla turhaa hosumista. Ensin tutuksi tulee perhe, johon kuuluvat Iiriksen lisäksi dekkareita tehtaileva kirjailija-aviomies Juhani sekä kouluiässä olevat Kerttu ja Eelis. Sairaana arki sujuu yhä rutiineja noudattaen ja kuuluisuudestaan huolimatta oma aviomies on aina ollut tyyppiä, jolta ei ole kannattanut odottaa syntymäpäivälahjaksi mitään sähkövatkainta uskaliaampaa. Impulsiivinen Iiris taas on laittanut aikoja sitten pisteen orastavalle toimittajanuralleen ja alkanut pitää mielenlaatuaan paremmin vastaavaa Ammelan kylpylää. Kylpyammeiden ja romanttisen tunnelmoinnin kotikutoinen yhdistelmä on ollut menestys, mutta sairauden myötä sille on ollut pakko heittää hyvästit. Iiriksen elämäniloa on tämän jälkeen ylläpitänyt maailmaa kiertänyt lapsuudenystävä Anna, jonka kanssa yhteiset kylpyhetket edelleen jatkuvat. Seitsemän vuotta sitten mielessä pyöri kuitenkin vielä Annaakin kiehtovampi salaperäinen ihailija, joka osoittautui lopulta yhdeksi Ammelan vakioasiakkaista. Iiriksen ja Kielomiehen ainoaksi yhteiseksi hetkeksi jäi lumiluolan rakentaminen, mutta tapaamista seurannut tragedia pitää Kielomiehen yhä Iiriksen ajatuksissa.

Toinen aave menneisyydestä on Iiriksen isoäiti. Iiriksen suhde omiin vanhempiinsa on etäinen, eivätkä he edelleenkään osaa edes tuoda mieluisaa luettavaa sairaalle tyttärelleen. Mumun ja Iiriksen välisen suhteen tiiviydestä kertoo jotain se, että Iiris on Mumun kuoleman jälkeen ottanut vanhempiensa vastustuksesta huolimatta käyttöön isoäitinsä sukunimen, asuu perheineen tämän vanhassa huvilassa sekä nukkuu yönsä sängyssä, jossa Mumu kuoli. Myös Iiriksen viinalle perso isoisä kuoli samassa rakennuksessa ja tapahtumaan liittyvän perhesalaisuuden varjo leijailee edelleen ilmassa Mustaksi nimetyn kummituksen muodossa. Iiris peilaa väistämättä omaa kesken jäänyttä elämäänsä Mumun lähes puolta pitempään, mutta kirjan lopussa haudan takaa saatu viesti pakottaa kysymään, kumpi sai sittenkin paremman? Iiriksen tarinalle ei kirjassa kuitenkaan laiteta lopullista pistettä ja Kurosen kehämäinen päätösluku on ennemminkin alku jollekin uudelle.

Ammeiden aika on pienimuotoisen ja vaatimattoman kerronnan juhlaa. Kuronen on kirjoittanut useita lastenkirjoja ja niille tyypillistä kirkassilmäisyyttä on aistittavissa myös hänen ensimmäisessä aikuisille suunnatussa romaanissaan. Aihe on raskas, mutta sävyt eivät ole ylenpalttisen tummia. Mitään ei kuitenkaan lakaista maton alle, tekstille vain sallitaan siellä täällä ripaus kuulasta sadunomaisuutta. Lopputuloksena on persoonallinen ja raikas romaani, jonka lukemisesta nauttii ensimmäiseltä sivulta lähtien. Tämän kaltaista "liian" omaperäistä kirjaa tuskin nähdään isompien kustantajien rummutusta paremmin huomioivissa loppuvuoden kirjakilpailujen kimarassa, mutta tästä huolimatta Ammeiden aika on yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista. (Tuomo L)

Hanna Kuusela & Matti Ylönen: Konsulttidemokratia : miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton

Miksi teetättää tehtävät vakituisilla työntekijöillä, kun samat asiat voi ulkoistaa puolet kalliimmalla konsulttien hoidettavaksi? Vastaus hölmöltä vaikuttavaan kysymykseen löytyy Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjoittamasta Konsulttidemokratia-kirjasta, jossa luodaan katsaus valtionhallinnon – ja osittain koko julkisen sektorin – työtavoissa viimeisen parin vuosikymmenen aikana tapahtuneisiin muutoksiin. Luottamus organisaatioiden omaan asiantuntemukseen on horjunut sitä mukaa, kun osaavaa väkeä on vähennetty ja jo pelkästään olosuhteiden pakosta virkamiehille kuuluvan työn joutuu yhä useammin tekemään oman talon ulkopuolelta palkattu konsultti. Yhteiskunnan tasolta tarkasteltaessa ilmiö synnyttää vakavaa demokratiavajetta, mutta käytännössä on myös niin, että monia aikaisemmin jouhevasti sujuneita työtehtäviä hoidetaan nyt tyhmemmin ja tehottomammin. Todelliset säästöt jäävät syntymättä, vakituinen henkilökunta turhautuu ja kansalaiset ihmettelevä otsikoissa jatkuvasti pyöriviä uutisia pieleen menneistä hankkeista.

Kirjan ensimmäinen luku käsittelee sitä, kuinka konsulttivallan aatteellisena kivijalkana toimiva markkinoita ihannoiva uusi julkisjohtaminen rantautui suomalaiselle julkiselle sektorille. Kehitys alkoi 1980-luvun lopulla, mutta todelliseen vauhtiin uusien päästiin seuraavan vuosikymmenen lamatunnelmissa. Virkamieskunnan lukumäärää alettiin karsia rajusti, vaikka työmäärä pysyi ennallaan tai vielä todennäköisemmin kasvoi. Kirjassa haastateltu Stakesin entinen pääjohtaja Vappu Taipale tiivistää hyvin 1990-luvun lopun tunnelmat: lokaa niskaansa saaneet virkamiehet tunsivat itsekin syyllisyyttä, mikä omalta osaltaan teki töiden ulkoistamisen helpommaksi. Palveluitaan julkiselle sektorille kauppaavat konsulttitoimistot aistivat nopeasti ajan hengen, vaikka niiden painoarvo ei Suomessa kasvanut aivan niin rajusti kuin esimerkiksi angloamerikkalaisissa maissa. Kärjistäen voi silti sanoa, että myös meillä uuteen managerialistiseen ajattelutapaan sopi paremmin se, että valmistelutyötä tekee kallispalkkainen win-win-win-puhetta suoltava konsultti kuin byrokratian jäykistämä valtion virkamies.

Konsulttivallan seuraukset eivät Kuuselan ja Ylösen mukaan olekaan olleet kovin ruusuisia. Kirjan toisessa luvussa käydään läpi ulkoistusten vaikutuksia moniin työelämän käytäntöihin. Ääneen pääsevät esimiesten ja työntekijöiden lisäksi itse konsultit ja myös heiltä kuullaan varsin kriittisiä äänenpainoja. Itseoikeutettuna aloituksena toimivat valtion IT-hankkeet, joiden surullisen kuuluisan listan kärkipaikkaa pitävät VR:n lipunmyyntiuudistus sekä nippu erilaisia terveydenhuollon valtakunnallisia tietojärjestelmäpalveluita. Valtio ajoi oman IT-osaamisensa alas 1990-luvun puolivälissä ja tilalle tulivat Tiedon ja Accenturen kaltaiset kaupalliset toimijat. Vastuukysymyksiä onkin sen jälkeen jouduttu setvimään useampaan otteeseen, eikä säästöistäkään oikein voi puhua. Muita kirjoittajien esiin nostamia negatiivisia seuraamuksia ovat esimerkiksi kokeneiden työntekijöiden mukana työpaikoilta katoava hiljainen tieto, etenkin julkista sektoria rassaavat näennäiskilpailutukset sekä moniin konsulttisopimuksiin liittyvä salailun kulttuuri. Huutia saa ansaitusti myös valtion tuottavuusohjelma, joka ei ole tuonut mukanaan muuta kuin väenvähennyksiä sekä niiden paikkaamista kalliimmalla konsulttityövoimalla.

Kirjassa esitettyä kritiikkiä täydentävässä päätösluvussa itsetuntovajeen riivaama pelkurivaltio korvataan jälleen omiin kykyihinsä luottavalla rohkealla valtiolla. Rohkeassa valtiossa virkamiesten asiantuntemukseen voi jälleen luottaa ja sen seurauksena kansalaisyhteiskuntakin voi paremmin. Ylösen ja Kuuselan luonnostelema vaihtoehto painottaa tutun ja turvallisen edustuksellisen demokratian tärkeyttä. Suoraan vaikuttamiseen kyllä kannustetaan, mutta jotta kaikki kansalaiset pysyisivät menossa mukana, tarvitaan lisäksi pitkäjänteisempään toimintaan kykeneviä päättäjiä, joilta löytyy tarvittaessa kykyä kompromisseihin. Julkisen sektorin taas tulee toimia niin, että demokratian tukeminen on sen kaikkein tärkein arvo. Järkeistämistä voi harrastaa, mutta sitä ei saavuteta mekaanisten vähennysautomaattien avulla. Konsulttien asiantuntemukselle on myös tarvetta, mutta heidän ei tule toimia julkista valtaa käyttävien sijaisina.

Konsulttidemokratia on ajankohtainen ja mielenkiintoinen lukukokemus. Kuusela ja Ylönen ovat tarkoituksella välttäneet liiallista teoretisointia ja pitäytyneet suurelle yleisölle helposti avautuvassa kirjoitustyylissä. Tästä johtuen aiheen käsittely muistuttaa monilta osin MOT-televisio-ohjelmaa. Haastatteluja on paljon ja niiden välissä esitetään välillä vähän liiankin uskaliailta vaikuttavia johtopäätöksiä. Taustatyö on silti tehty perusteellisesti, joten teoksessa on aivan riittävästi punnittua sisältöä käynnistämään aiheesta käytävää keskustelua. Kaikki konsulttien tekemä työ ei varmastikaan ole aivan näin kelvotonta, mutta hyvä että epäkohtia nostetaan päivänvaloon. Parasta taustatukea tekijät ovatkin ehdottomasti saaneet myös kirjassa ruoditusta filosofi Pekka Himasen kohututkimuksesta, joka tähänastisen tiedon valossa on kuin malliesimerkki konsulttidemokratian kielteisistä puolista. (Tuomo L)

F.M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus

Dostojevskin laajasta tuotannosta ei monellekaan ensimmäisenä tule mieleen komedia, vaan päinvastoin tämän venäläisen kirjailijan klassikkoromaaneja on yleensä pidetty synkkinä ja raskaslukuisina.  Vanhan ruhtinaan rakkaus  -teos onkin oivallinen esimerkki  kirjailijan  erikoislaatuisesta huumorista, jota ei muissa lukemissani  Dostojevskin kirjoissa  juuri esiinny.  On siis luvassa erilaista Dostojevskia.

Kirjan juoni on varsin yksinkertainen. Vanha, huonomuistinen, puolihöperö ja raihnainen ruhtinas K. joutuu rekionnettomuuteen ja päätyy sukulaispoikansa luotsaamana pieneen syrjäiseen Mordasovin maaseutukaupunkiin. Pikkukaupungissa alkaa suunnaton kuhina, kun kaupungin kaikki seurapiirinaiset alkavat kilpailla saadakseen rikkaan ruhtinaan vieraakseen. Tätä neljästi naimisissa ollutta puolikuuroa ja puolisokeaa ruhtinasta yritetään myös naittaa milloin kellekin vapaana olevalle nuorelle naiselle. Tosin sukulaiset haluaisivat laittaa ruhtinaan holhoukseen, etteivät rahat katoaisi matkusteluun tai mahdolliseen uuteen naimakauppaan. Tarinan päähenkilöksi nousee Marina Aleksandrovna, Mordasovin ”ensimmäinen nainen”, joka haluaa saada ruhtinaan kosimaan jo vanhapiikaiässä (23v.!) olevaa kuvankaunista tytärtään Zinaa. Marina Aleksandrovna ei kaihda mitään keinoja päästäkseen päämääräänsä. Hän juonii, valehtelee, mielistelee, juoruilee ja nokkelaälyisenä hän saa ruhtinaan lopulta pyytämään Zinaa vaimokseen. Zina paralla ei ole juuri vaihtoehtoja. Hän on pari vuotta sitten saattanut perheensä häpeään rakastumalla nuoreen köyhään kotiopettajaan, joka nyt pettyneenä epäsovinnaisen rakkaussuhteen päättymiseen tekee kuolemaa. Tässä olisi jo ainekset nykyaikaiseen tv:n saippuasarjaan.

Dostojevskin kirja ei kuitenkaan ole pelkkää komediaa ja imelää rakkaustarinaa. Huumorin takaa löytyy terävää satiiria hänen kuvatessaan kaupungin juoruilevaa naisparvea ja varsinkin röyhkeän lipevää Maria Aleksandrovnaa. Rahalla on tässä kirjassa taivaallinen voima. Vanhaa höppänää ruhtinasta imarrellaan ja hänen huomiotaan kalastellaan vain siksi, että hän on aatelinen ja rikas maanomistaja. Dostojevski tuo henkilöissään esille ihmisten ahneuden ja kierouden. Huippuunsa nämä luonteenpiirteet on viety Maria Aleksandrovnan hahmossa, joka hallitsee juonittelun jalon taidon, ja saa selityksillään mustankin näyttämään valkoiselta. Kirjan höpsö ruhtinas on turhamaisuudessaan ja itserakkaudessaan suorastaan säälittävä. Tuntuu kuin hän olisi nuoruudentavoittelussaan menettänyt kaiken arvokkuutena. Jäljellä on vain naurettava vanhus, josta jokainen yrittää hyötyä. Kaunis Zina on kirjassa ainut, joka näkee tilanteen irvokkuuden ja uskaltaa sanoa sen ääneen. Lopulta hän myös peruu koko surkuhupaisan naimakaupan.

Vanhan ruhtinaan rakkaus ei ollut mikään järisyttävä lukuelämys, mutta oli yllättävää, kuinka hyvin kirja sopi myös tähän aikaan. Oltiinpa sitten 1800- luvun lopun tsaarinajan Venäjällä tai 2000-luvun Euroopassa, niin ihminen on toiveineen ja haluineen pysynyt aika lailla samanlaisena. Raha ratkaisee ja valta on seksikästä niin silloin, kun omistettiin satoja ”sieluja” kuin nykyäänkin, kun rikastutaan osakkeilla ja sijoituksilla. Nuoruutta metsästävät myös nykyajan ”vanhat ruhtinaat”, ja rakkauttahan ihminen kaipaa vanhuuteen asti aikakaudesta riippumatta. (Sinikka L)

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri -romaanissa toisistaan mittaa ottavat uuden ja vanhan maailman aatteet. Kiistakumppaneina eivät tällä kertaa hääri valtaapitävät tai mahtavat instituutiot, vaan kasvot 1800-luvun lopun suurelle maailmankuvan mullistukselle antavat pienen englantilaisen Downen kylän asukkaat. Kehitys ei ole jättänyt kylää rauhaan, mutta erityisen polttavaksi tilanteen tekee se, että evoluutioteorian isä Charles Darwin on asettunut paikkakunnalle elämänsä ehtoovuosia viettämään. Kuuluisasta tiedemiehestä ei kuitenkaan ole edes tarinan sivuhenkilöksi, sillä häntäkin enemmän kyläläisten mieliä kuohuttaa kunnianarvoisan herra Darwinin puutarhuri Thomas Davies. Rikkaruohojen kasvatuksesta kiinnostunut työnantaja on tehnyt taitavana pidetystä viherpeukalosta yleisen kummastelun aiheen, mutta vakavampi välirikko on tapahtunut vasta Thomaksen Gwyn-vaimon kuoleman jälkeen. Suruunsa jämähtänyt leskimies on toiminut vastoin useampaa sovinnaisuussääntöä ja kahden ”toistaitoisen” lapsen isästä on tullut paitsi pahennuksen, niin myös pelonsekaisen säälittelyn kohde.

Onneton Thomas Davies käykin lähes kirjan päähenkilöstä, mutta vielä tarkemman suurennuslasin alle joutuu Downen kylä kokonaisuudessaan. Tiiviissä yhteisössä kuhisee kuin lintuparvessa ja Carlson valottaa kyläläisten keskinäistä nokkimisjärjestystä päästämällä ääneen useamman kertojan. Välillä vaikutelma muistuttaa kilpalaulantaa, välillä taas koko kylä sulautetaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Mieliä askarruttavat niin Darwinin kumoukselliset opit kuin uskonasiat, mutta sovinnaisen julkisivun taakse kätkeytyy myös alkoholismia, kylmiä avioliittoja sekä muuta keskinäistä kyräilyä. Carlson pysyttelee tarkastelussaan visusti tavallisten ihmisten arjen tasolla ja rakenne teokselle saadaan luontevasti kytkemällä tapahtumat vuodenaikojen kiertoon. Thomas Daviesin perhe-elämässä on marraskuisen melankolian keskellä pieniä onnen hetkiä, mutta niiden havaitseminen ei ulkopuolisilta onnistu. Yhteisö tuntuu odottavan vain kaikkein pahimman vaihtoehdon toteutumista ja jopa toimii sitä edistäen. Välähdys Downen vielä pimeämmästä puolesta nähdään, kun rötöstelemään haksahtanut kylän entinen suntio palaa eräänä elokuun päivänä rikoksiensa tapahtumapaikalle. Valoa ja lämpöä mahtuu toki mukaan ja kevätmullantuoksuinen lopetus on kirjalle mitä sopivin.

Carlsonin teksti tuntuu aluksi turhan haastavalta ja vaikutelma on jopa hieman luotaantyöntävä. Sanat on ladottu sivuille sekavasti vailla välimerkkejä, eikä punaista lankaa tunnu löytyvän myöskään kertojaäänien kakofonian keskeltä. Kieltä käytetään erittäin säästeliäästi ja yksittäiset tekstikatkelmat ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan kuin pienille tarkoitettuja loruja. Kannattaa kuitenkin sinnitellä hetki, sillä palaset alkavat nopeasti loksahdella kohdalleen. Carlson paljastuu analyyttiseksi ja huolelliseksi kirjoittajaksi, joka kykenee näkemään ihmiselämään kuuluvien sävyjen koko kirjon sekä käymään hienovarausta keskustelua oman aikansa hyvin samankaltaisten ongelmien kanssa. Näkökulman harkittu rajaus vain lisää kirjan ilmaisuvoimaa ja pisteliäs huumori tekee siitä hyvin elävän tuntuisen. Loppulauseen jälkeen huomaakin, että Herra Darwinin puutarhuri olisi maistunut vaikka puolet paksumpana. (Tuomo L)

Katja Kettu: Piippuhylly

Katja Ketun Piippuhylly-novellikokoelma palauttaa lukijat takaisin Kuolleen Miehen vuonon hyisille rannoille. Kyse ei silti ole perinteisestä jatko-osasta megasuosiota nauttineelle Kätilö-romaanille, vaan Pietari "Palonaama" Kutilan haltuunsa saamaan kymmeneen piippuun kietoutuvat tarinat voi hyvin kuvitella tapahtuvaksi erillisessä rinnakkaistodellisuudessa, johon on valunut edeltäjästä tuttuja henkilöitä ja teemoja. Novellimuodossa kertomukset ovat tosin saaneet enemmän ilmaa siipiensä alle ja mukaan on sotkettu paljon unenomaista fantasiaa. Maanläheisempää elementtiä puolestaan edustaa Kätilöstä tuttu kursailematon seksuaalisuus ja Kettu on jalostanut teemaa niin, että herkkänahkaisempien sietokyvyn rajat tulevat varmasti nopeasti vastaan. Vähemmän herkilläkin on paikoin kestämistä, sillä aihe ei ole aivan niin kutkuttava kuin Kettu olettaa.

Pohjoisen jyrkkää mielenlaatua luotaavien tarinoiden kertomisen Kettu silti hallitsee ja tallella on myös taito sommitella kokonaisuuksia sinne tänne ripotelluista pienistä yksityiskohdista. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii avausnovelli Kristalliyö, joka vaikuttaa aluksi tavanomaiselta kurkistukselta Kätilöä edeltäneisiin tapahtumiin. Juutalaisen kauppiaspariskunnan tragedian alkujuuret löytyvät kuitenkin niin vallankumousajan Venäjältä kuin orjakaupan riivaamasta Länsi-Afrikasta. Kollovien petollisen palvelustytön motiiveihin päästäänkin käsiksi jo seuraavassa Grisha-novellissa. Grigorj Rasputinin pauloihin joutuneen tyttökaksikon kertomuksesta taas käynnistyy vyyhti, joka tuo myöhemmin kuvioihin yhden Kätilön herkullisimmista henkilöhahmoista. Kettu tosin raottaa tämän menneisyyttä tavalla, joka jättää edelleen ilmaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Piippuhyllyn tarinoissa matkataan lopulta aina Kuun pimeälle puolelle saakka, mutta outoutta on ripoteltu myös lukijoille entuudestaan tuttuihin ympäristöihin. Hiekkanaisessa etelän ja pohjoisen mystiikka kohtaavat Salmijärven Shanghaissa. Oppaana toimii Suuri Kummajaisten Kirija, johon löytyy viittaus myös paheellisessa Rio-novellissa. Mulukukka-novelli on kaikkein lähimpänä Kätilöä ja vie kuolemaa tekevän Aune Näkkälän viimeiseen uneen, joka on kuin vaihtoehtoinen loppu Kätilölle. Stalingradin valkea lilja taas tarjoilee sisarteoksen kolmiodraaman Homo Sovieticus -sovituksena. Suurinta osaa lukijoista viehättänee kuitenkin kaikkein eniten Lapinkoira-novelli. Pohjoisen koirarodun kiintymyssuhde isäntäänsä ja sitä ympäröivät dramaattiset tapahtumat ovat kaikin puolin osuva kiteytys Villisilmän ja Johanneksen rakkaustarinasta.

Piippuhylly ei tuo juuri mitään uutta Kätilön tarinaan, mutta toisaalta sen lukeminen on mahdotonta, jos aikaisempi kirja ei ole tuttu. Uutukaisesta tuskin silti tulee samalla tapaa massoja sykähdyttävää kirjallista ilmiötä. Se on kokeellisempi ja monella tapaa uskaliaampi, mutta valitettavasti myös pykälää heikompi teos. Ketun novelleissa on liikaa tyhjäkäyntiä ja taitavalta kirjailijalta toivoisi parempaa kykyä keskittyä olennaiseen. Höpsön piippusymboliikan olisi senkin voinut jättää vähemmälle, erityisesti kun sen esittelevä kehyskertomus tuntuu hätäisesti kyhätyltä. Parhaimmillaan tarinoissa päästään silti aivan Kätilön tasolle, mikä varmasti riittää suurimmalle osalle lukijoista (Tuomo L)

Antti Tuuri: Rauta-antura

Rauta-antura on kertomus Lapin sodasta. Nuori panssarintorjuntamies Heikki Ojala joutuu kesällä 1944 Kannaksen suurtaisteluihin, eikä yhdeksäntoistavuotias sotilas vielä taisteluista heti kotikonnuilleen pääse. Syksyllä Neuvostoliiton kanssa solmitun erillisrauhan ehtoihin kuului saksalaisten joukkojen ajaminen pois maasta, ja tähän operaatioon komennetaan myös Ojalan joukko-osasto. Samaan tehtävään on määrätty myös Heikin lapsuudenystävä Pauli ja hänen vanhempi veljensä Arvo, joka oli tuotu komentopaikalle Sukevalta. Vankilaan Arvo oli joutunut syksyllä 1941 rintamalla esittämistään tappiomieltä ruokkivista puheistaan.  Näistä asetelmista alkaa Tuurille ominaiseen tapaan nuoren Heikki Ojalan silmin kuvattu sotaretki, jossa on monenlaista vaihetta ja tapahtumaa.

Ensin mennään junalla pohjoista kohti määränpäänä Oulu, josta jatketaan laivalla Tornion suuntaan. Marssitaan surkeassa syyskelissä märissä kamppeissa kohti Tornion kaupunkia, jossa jo taistellaankin entistä aseveljeä vastaan.  Maahan saapuneet venäläiset, uudet aseveljet, tarkkailevat soditaanko tosissaan saksalaisia vastaan, ja tämän vuoksi tienvarsille on jätetty saksalaisten ruumiita näytille. Sota on rumaa ja raakaa.  Komppanian mukana marssivan sotilaspapin pyynnöstä Heikki Ojala kuitenkin kuljettaa salaa saksalaisia haavoittuneita Haaparannan puolelle hoitoon, vaikka venäläiset olivat vaatineet kaikki saksalaiset luovutettavaksi Neuvosliittoon.  Suomalaisjoukot seuraavat Lappia miinoittavia saksalaisia pohjoiseen. Sataa räntää, lunta, muonitus ei toimi, miehet ovat sotimiseen väsyneitä.

Heikki Ojalan sotareissu saa yhä omituisempia piirteitä, kun Muoniossa joukkueelle annetaan tehtäväksi kuljettaa saksalaisten sotilaiden hylkäämät suomalaisnaiset Ouluun sotaoikeuteen.  Alkaa ”saksalaismorsiamien” ja suomalaissotilaiden yhteinen marssi kohti etelää. Marssitaan välillä jalkaisin, välillä saadaan järjestettyä kyyti ruumiita kuljettavan auton lavalle. Rintamalla taistelleiden miesten kieli on kovaa, eikä saksalaisten jättämille naisille sympatiaa löydy. Saksalaisen kanssa veljeillyt nainen on huora, vaikka sotilaspappi kuinka yrittäisi saarnata inhimillisyyttä. Pappia naisten kohtalo koskettaakin varsin läheltä, sillä papin oma vaimo löytyy saksalaismorsiamien joukosta.

Rauta-antura on Tuuria parhaimmillaan. Hänen muista kirjoistaan tuttu kuiva huumori ja lakoninen tyyli osuvat jälleen kohdalleen. Tuuri osaa erinomaisesti kuvata sotaa yksittäisen ihmisen kokemana, ja  tässä kirjassa nimenomaan nuoren rivisotamiehen kokemuksina. Kirjasta jäi erityisesti mieleeni kuvaus kylmästä syysaamusta, jolloin joukkueen nuorimmat Heikki ja Pauli lähtiessään marssimaan eteenpäin  hyppivät rikkomassa yön aikana jäätyneitä vesilammikoita. Samat nuoret miehet olivat edellisenä päivänä kantaneet ruumiita ja vaikeasti haavoittuneita tovereitaan. Jos Antti Tuurin vähäsanaisesta tyylistä tykkää, niin Rauta-antura on kirja, johon kannattaa tarttua, vaikkei varsinaisia sotakirjoja lukisikaan. Kirjan karusta aiheesta huolimatta siitä ei jää lukijalle ahdistavaa tunnelmaa.  Ojalan Heikki saa lopulta luovuttaa sotakamppeensa ja palata kotiin aloittelemaan rauhan ajan elämää.

”Sitten pesin itseni lämpimällä vedellä, jota otin saunapadasta. Menin koskeen huuhtelemaan. Kosken vesi oli kylmää niin kuin rauta, mutta seisoin ison kiven alapuolella; vesi syöksyi kiven yli ja peitti minut ryöpyillään. Kosken pauhussa ja ryöppyävän veden sisällä ajattelin, että koski veisi minusta kaiken sen, mitä olin joutunut kokemaan viimeisen puolen vuoden aikana, mutta on siitä muistiin jotakin jäänyt.” (Sinikka L)

CMX: Seitsentahokas

Edellisellä levyllään popin ja iskelmän kanssa leikitellyt CMX palaa Seitsentahokas-levyllään jälleen haastavamman materiaalin pariin. Yhtyeen laajasta repertuaarista löytyy kaksi massiivista progressiivisen rockin merkkiteosta sekä liuta muuten vain vaikeina pidettyjä levyjä, mutta uutukaisen asemoiminen niiden jatkeeksi tuntuu aluksi hankalalta. CMX on monipuolistanut ilmaisuaan vuosien varrella siinä määrin, että Seitsentahokkaan raakaa betonia kuulijalle syöttävä tuotanto tuntuu aluksi pettymykseltä. Parempi silti, että bändi ei tee samaa levyä uudelleen ja turhan sliipatun edeltäjän toistaminen olisi ollut selvä virhe. Seitsentahokkaalle mahtuu toki myös Dinosaurus Stereophonicus- sekä Talvikuningas-levyiltä tuttua hämyistä progeilua. Soitinarsenaalia sen synnyttämiseen on tällä kertaa vain käytetty hämmästyttävän säästeliäästi.

AAA-luokan aloitus tekee kuitenkin ensivaikutelmista erittäin positiivisia. Heti kärkeen kuultavat Valoruumis, Etuvartio sekä En tahdo nähdä enää yhtään alastonta antavat vaikuttavan näytön myös sessiorumpaliksi värvätyn Olli-Matti Wahlströmin kyvyistä ja lopputulos on vertailukelpoinen Tuomas Peipon hurjalle ensiesiintymiselle Vainajala-levyllä. Yrjänän ärjymässä Valoruumissa ei liikoja herkistellä, vaan se asettuu linjaan Pirunnyrkin tai Iskusävelmän kaltaisten vahvojen alkurutistusten kanssa. Kakkosraitana kuultava Etuvartio on niin raivokasta paahtoa kuin keski-ikäistyneeltä CMX:ltä voi nolostumatta odottaa, ja kun melodinen En tahdo nähdä enää yhtään alastonta vielä putsaa pöydän, niin odotukset nousevat väkisin kattoon ja soittimessa voi helposti olettaa pyörivän CMX:n parhaan tuotoksen sitten vuoden 2003 legendaarisen Aion-levyn.

Hurjin nousukiito katkeaa valitettavasti nelosraitana kuultavaan Luotisuoraan. Kirkasotsaisella uholla ratsastava biisi ei istu kaikkein luontevimmin CMX:n käsittelyyn. Seuraava Nrsisti on parempi, mutta ei alun kaltainen täysosuma. Molemmat raidat ovatkin lähinnä pakollista odottelua ennen levyn merkkipaaluksi nousevaa Kusimyrskyä. Ensimmäiseksi singlejulkaisuksi valittu kahdeksanminuuttinen tarjoaa Seitsentahokkaan vaikuttavimmat hetket, vaikka täyteen vauhtiin päästään vasta utuisen väliosan ja sitä seuraavan loppunousun aikana. Rutiinilla vetäisty Rikkisuudeltu on Kusimyrskyä tyypillisempi singletäky. Auringon kultaisen kaupungin varjoista ei vain löydy tarpeeksi sisältöä Arkangelin tai Ruosteen kaltaisten CMX-balladien rinnalle. Jatko on myös epätasaista: Me tulemme kaikkialta jää jonnekin Nrsistin ja Luotisuoran välimaastoon. Jyrsijä taas on turhan kuuloista täytemateriaalia. Seitsentahokas päättyy Seitsentahokkaaseen, jonka intro on tehty kuin kiusaksi niille, jotka odottivat leijuvansa CMX:n kanssa kosmisten ulottuvuuksien tuolle puolen. Tyylikkäänä lopetuksena se kuitenkin ajaa asiansa.

Seitsentahokkaan voin tiivistää sanoilla hyvää, mutta ei parasta. Pitkän linjan yhtye haluaa olla ennalta arvaamaton, mutta samalla se on menneisyytensä vanki. Särmät ovat silti tallella ja CMX on edelleen omalla tasollaan suomalaisessa rock-universumissa. Kilpailu itsensä kanssa käy kuitenkin kokoa ajan vaikeammaksi ja monelle fanille yhtyeen kulta-aika alkaa huolestuttavasti ajoittua pääasiassa 1990-luvulle sekä 2000-luvun alkuun. Liikoja ei onneksi nytkään tarvitse pettyä ja paras levy voi yhä olla tekemättä. Ja saadaan Seitsentahokkaalla sentään nauttia CMX:n kaikkien aikojen hienoimmasta levynkannesta. (Tuomo L)

Ari Turunen: Ettekö te tiedä, kuka minä olen : ylimielisyyden historiaa

Ari Turusen Ettekö te tiedä, kuka minä olen on kirja, johon jokaisen soisi tarttuvan ennen seuraavaa henkilökohtaista hybriksen hetkeään. Vaikka meistä harva on asemassa, jossa ylimielinen tuittuilu aiheuttaa Turusen esimerkkitapausten kaltaisia katastrofeja, niin seuraukset ovat todennäköisesti yhtä lailla negatiivisia, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Terapiaa ylimielisyyden riivaamille ei teoksessa silti liiemmin tarjoilla, vaan ilmiötä tarkastellaan rakentamalla nokkelia aasinsiltoja aikakausien ja ylimielisyyden eri ominaispiirteiden välille. Muinaisten hirmuhallitsijoiden hoveista pompataan sujuvasti ennakkoluuloilla kyllästettyyn siirtomaa-aikaan tai kauhistelemaan 2000-luvun kilpailuhenkisen liike-elämän sekopäisiä toimitusjohtajia. Ylimielisyydestä eroon pääseminen tuntuu mahdottomalta ja sen kaapua sovitellaan jopa Immanuel Kantin, David Humen tai Ludwig Wittgensteinin kaltaisten ihailtujen filosofien ylle. Monille puhtainta henkisyyttä edustava hindulaisuus pyhine kirjoineen jakelee sekin kyseenalaisia elämänohjeita pappissäädylle. Ne puolestaan muistuttavat kummasti Silja Symphonylla vuonna 2006 riehuneen Tallink-yhtiön ylimmän johdon humalaista öykkäröintiä.

Kuuteen lukuun jaettu kirja lähtee loogisesti liikkeelle ylimielisyyden taustalta löytyvistä biologisista syistä. Voitonhuuma vapauttaa ihmisen aivoissa runsaasti serotoniinia ja dopamiinia, joiden seurauksena itsevarmuus lisääntyy ja estot vähenevät. Menestys kihahtaa päähän humalan lailla ja hetken päästä oma nimi rimmaa korvien välissä kuten Vivendi-pomo Jean-Marie ”J6M” Messierillä uuden vuosituhannen kynnyksellä: Jean-Marie Messier, Minä, Maailman valtias. Korkeimman tason suuruudenhulluudessa siirrytään myös vaivatta pelaamaan kokonaisten kansakuntien kohtaloilla sotien, pörssiromahdusten tai etnisten puhdistusten muodossa. Henkilökohtaisen aivokemiallisen häiriön käsittelyn lisäksi Turunen laajentaa aihetta ottamalla mukaan suuria joukkoja liikuttavia etnosentrismin ja ulkonäkörasismin kaltaisia ilmiöitä. Nöyryydelle omistettu päätösluku kääntää asetelmat ympäri ja tutkailee suvaitsevaisuudesta ja avoimuudesta kumpuavia menestystarinoita.

Turunen kirjoittaa vetävästi ja osaa tarvittaessa hauskuttaa. Vakavaa aihetta ei kuitenkaan latisteta pelkäksi pilailuksi. Anekdoottien tahti on välillä turhankin kiivasta, mutta ylimielisyydestä saa erittäin perusteellisen kuvan. Ominaisuus paljastuu olevan vahvasti kytköksissä miessukupuolen edustajiin ja maantieteellisesti ajatellen Ranska tuntuu olevan yksi sen tärkeimmistä keskittymistä. Vaikutelma voi tosin olla seurausta tyypillisestä suomalaiskansallisesta ylimielisyydestä. Esityksen pääpaino on lähes pelkästään mahtavissa valtaapitävissä, mutta on joukkoon eksynyt piristykseksi sentään muutama tavis. Hieman ohueksi jää näkemys siitä, miten yhteiskunta ja lähipiirit ovat etenkin nykyaikana kestäneet luonnehäiriöiset despootit ja sallineet kaikkein käsittämättömimmätkin oikut. (Tuomo L)

Cormac McCarthy: Veren ääriin eli Lännen punainen ilta

Maapallolla on vuosimiljoonien aikana ehtinyt tallustelemaan jos jonkinlaista petoa, mutta joukosta tuskin on löytynyt ihmistä julmempaa. Surullisena muistutuksena tästä toimii Cormac McCarthyn Veren ääriin eli Lännen punainen ilta -romaani, jonka hurmeisten sivujen takana kummittelevat todelliset tapahtumat Yhdysvaltain ja Meksikon välisellä sekasortoisella rajaseudulla 1800-luvun puolivälissä. Faktoja käsitellään kuitenkin taiteellisella vapaudella niin, että vuonna 1985 ilmestyneessä kirjassa voi monien muiden merkitysten lisäksi aistia kaikuja amerikkalaisten 1900-luvun jälkipuoliskon epäonnisista sotaretkistä. Kirjan väkivallan, pahuuden ja kärsimyksen teemat ovat silti vieläkin universaalimpia ja kyseessä on teos, joka tuskin koskaan menettää ajankohtaisuuttaan.

Kolmeen näytökseen jaksotettu tarina alkaa riipaisevalla kuvauksella kirjan pelkäksi pojaksi nimetyn päähenkilön syntymästä ja lapsuudesta. Neljätoista vuotta tiivistetään pariin sivuun, mutta epäselväksi ei jää, miksi poika pakenee kotoaan ja valitsee väkivallan. Siitä tulee mieron tietä kiertävälle pojalle nopeasti väylä päästä eteenpäin elämässä ja McCarthy pukee tämän osuvasti sanoiksi kohdassa, jossa puilla paljailla oleva poika värvätään ensimmäiselle sotaretkelleen kapteeni Whiten yksityisarmeijaan. Epäviralliset operaatiot Meksikossa loppuvat kuitenkin heti alkuunsa, kun ryhmä kahakoi huonolla menestyksellä komanssi-intiaanien kanssa. Poika selviää tilanteesta, mutta joutuu meksikolaisten vangiksi.

Toinen näytös käynnistyy vankisellissä, jossa poika tapaa jo entuudestaan tutun Toadvine nimisen hevosvarkaan. Heidät molemmat pestataan John Glantonin johtamaan joukkioon, joka ainakin muodollisesti toimii meksikolaisten viranomaisten alaisuudessa. Ryhmän tehtävänä on puhdistaa rajaseutua rettelöivistä apasseista ja palkkio maksetaan kuolleilta intiaaneilta leikattujen päänahkojen perusteella. Glantonin koplan vaiheille on uhrattu suurin osa kirjan sivuista ja niiden aikana McCarthy sulauttaa pojan niin tiiviiksi osaksi joukkiota, että tuntuu kuin kirjan päähenkilö katoaisi kesken kaiken. Uudeksi keskushahmoksi nousee Glantonin koplassa ratsastava yli-ihmistä muistuttava tuomari Holden. McCarthy esittelee Holdenin jo kirjan alussa, mutta tekee vasta nyt selväksi tuomarin poikkeuksellisuuden niin henkisten kuin ruumiillisten ominaisuuksien suhteen.

Häikäilemätön Glanton usuttaa pian miehensä siviiliväestön kimppuun ja päättömästi riehuva kopla joutuu itse meksikolaisten jahtaamaksi. McCarthyn verilöylyistä maalailemat kuvat ovat järkyttäviä, mutta hävityksen keskellä renessanssi-ihmisen lailla patsasteleva Holden tekee niistä kuin pahoja unia. Järkälemäinen tuomari taitaa tieteet sekä taiteet ja kieltäytyy omaksumasta muun joukkion raakalaismaisia tapoja. Samanaikaisesti Holden ylittää iljettävyydessään joukkion paatuneimmatkin tappajat ja McCarthy jopa nostaa hetkeksi rikoksiensa merkkejä kasvoissaan kantavan Toadvinen kirjan omatunnon ääneksi tämän noustessa tuomarin toimia vastaan. Meksikon armeijaa pakoileva joukkio kärsii mieshukasta ja siirtyy lopulta takaisin Yhdysvaltain puolelle. Siellä he ottavat petoksella haltuunsa Coloradojoen ylittävän lautan ja muuttavat sen kammottavaksi murhien ja rosvouksen tyyssijaksi. Petos saa kuitenkin lopulta palkkansa, Glanton kuolee ja kopla hajoaa.

Viimeinen näytös seuraa pojan kasvua mieheksi. McCarthyn kerronta muuttuu jälleen tiiviiksi, mutta toisaalta osuus alkaa kirjan kaikkein pysäyttävimmällä kohtauksella. Uudelleen vangituksi joutunut poika kohtaa tuomari Holdenin, joka syyttää sellissä viruvaa poikaa kaikesta Glantonin rosvojoukon aikaansaamasta hävityksestä. Hyvinvoivan tuomarin ulkoasusta voi päätellä, että tämä on myös ulkopuolisten mielipide ja hän yrittää nyt saada vielä pojan vakuuttuneeksi syyllisyydestään. Poika kuitenkin torjuu tuomarin väitteet ja onnistuu vapautumaan. Seuraa joukko vaellusvuosia, joiden jälkeen poika ja tuomari kohtaavat toisensa vielä kerran. Kaksikon ensitapaaminen, Coloradojoen takaa-ajo sekä vankilassa käyty keskustelu viedään nyt lopullisen päätöksen. Lopun hirvittävyydeltä ummistetaan silmät, mutta McCarthy ei piilota pessimismiään lukijalta.

Veren ääriin iskee hurjan pyörremyrskyn lailla. McCarthyn viljelemät menneen maailman sanat ja lauseenparret vaikuttavat pikaisella silmäilyllä kuivilta kuin vanha perheraamattu, mutta jo pienen katkelman lukeminen tekee selväksi kirjan kielen hypnoottisuuden. Jokainen sivu on taideteos, josta aukeaa portteja niin huimiin filosofisiin pohdintoihin kuin ihon alla kihelmöiviin tuntemuksiin luonnonvoimien armoilla olevasta ihmisparasta. Teoksen raju väkivalta on etäännytettyä ja poikkeaa täysin siitä, mihin viihdekirjallisuudessa on totuttu. Lopussa kokeekin lukeneensa jotain sellaista, jota kenenkään toisen on mahdoton yrittää toistaa. Onnistuneen kokonaisuuden täydentää käännöstyö, jossa on käytetty sekä luovia ratkaisuja että kunnioitettu suurella hartaudella Cormac McCarthyn kryptistä alkuperäistekstiä. (Tuomo L)