Jan Salminen: Äidinmaa

Jan Salmista ei voi syyttää kunnianhimon puutteesta. Synkkää tulevaisuutta maalaileva Äidinmaa sisältää sivuja melkein tuplasti sen, mitä tuoreilta suomalaisilta esikoiskirjoilta on totuttu odottamaan. Lisäksi dystopia-genrestä löytyy monia arvostettuja esikuvia, joihin Salmisen ensimmäinen romaani väistämättä vertautuu. Äidinmaan perusta on kuitenkin rakennettu ajatuksella ja vaikka siinä esitetty skenaario ei ole se kaikkein todennäköisin, on Salminen toimittajan huolellisuudella poiminut nykyhetkestä keskeisimmät kehityskulut, joiden lopputuloksena nyky-Suomi voi muuttua radikaalifeminismillä ja new age -uskonnolla kyllästetyksi Pohjois-Koreaksi. Kirjan kanta sukupuolten konfliktiin on myös oikealla tapaa ambivalentti, jotta se kykenee ainakin periaatteessa puhuttelemaan niin nais- kuin mieslukijoita. Juonen Atwood-mielleyhtymät luovat odotuksia feministisemmästä agendasta, mutta tässä suhteessa Salminen onnistuu yllättämään. Parhaimmillaan Äidinmaa tavoittaakin häivähdyksen Kazuo Ishiguron hienon Ole luonani aina -kirjan ihmisyyttä universaalisti puolustavasta näkökulmasta. Molempien antiutopioissa on lopulta kyse siitä, että parempiosaisen eliitin hyvinvointi revitään kirjaimellisesti vailla ihmisarvoa olevien osattomien selkänahasta. Salminen tosin esittelee vasta keinotekoisesti tuotetun ihmisen prototyyppiä, mutta tekee silti selväksi ihmiselämän sormeilun arveluttavuuden.

Äidinmaan kuvaamassa lähitulevaisuuden yhteiskunnassa vallassa ovat naiset. Alaluokka koostuu testosteronin ikeestä vapautetuista koiras-miehistä, joiden tehtävänä on huolehtia kotiorjien tavoin emäntiensä tarpeista. Heimoyhteiskunnan kollektiivisen sisaruuden pinnan alla kuitenkin kuohuu ja konflikti saa kasvot kirjan kahden kertoja-päähenkilön kautta. Koiraiden valvojana työskentelevä Anna-Liisa on sekä yksityis- että työelämässä törmäyskurssilla vallitsevan ideologian kanssa ja pienet rikkeet kumuloituvat vähitellen yhä avoimemmaksi kapinaksi. Peili ja huulipuna ovat vielä suhteellisen viattomia, mutta vakavampaa niskurointia edustavat halveksittua pariseksuaalisuutta lähestyvä tukahdutettu rakkaus oman perhekommuunin Belinda-matriakkaan, empaattinen suhtautuminen vahdittavaan Benjaminiin sekä pienen koiraspennun ottaminen siipien suojaan. Anna-Liisa on lisäksi tullut aikaisemman työnsä vuoksi tietoiseksi Äidinmaan kielletystä historiasta ja tilanne kärjistyy entisestään, kun julkisivun nurjempi puoli tulee näkyväksi Salmisen tarinaan sommitteleman murhamysteerin kautta.

Koirasnäkökulmasta tapahtumista kertoo Benjamin. Raskas työ on riuduttanut vanhuuden kynnyksellä olevaa miestä ja jäljellä ovat vain kertomukset ja muistikuvat entisistä ajoista. Ne ovat sekoitus paremmista hetkistä ennen naisvaltaa sekä sen jälkeisistä nöyryyttävistä kokemuksista. Benjamin suree omana poikanaan pitämäänsä kadonnutta Railoa ja yrittää selvitä orjuuttavista työpäivistä. Miehenä olemisen suuret kysymykset nousevat kuitenkin jälleen pintaan sitä mukaan, kun Benjaminin ja Anna-Liisan välinen yhteys syvenee. Vahdin on edelleen vaikea nähdä Benjamin täysin inhimillisenä olentona, mutta toisaalta haluaa Benjaminin ottavan osaa Anuel-pojan hoivaamiseen. Levottomien yöllisten vaellusten yhteydessä kaatopaikalta tehty karmaiseva löytö taas johdattaa Benjaminin Railon ja kiellettyjen totuuksien jäljille. Lopun sekasortoisissa tunnelmissa Salminen päästää irti kontrolliyhteiskunnan patoamat pimeyden voimat ja sulauttaa kertojat ja sukupuolet toisiinsa sekä vertauskuvallisesti että aivan konkreettisella tasolla.

Lukukokemuksena Äidinmaa on valitettavan ristiriitainen. Salmisen huolellisuutta ja asialleen omistautuneisuutta on vaikea olla arvostamatta. Riippakivenä on kuitenkin kirjallisen ilmaisun äärimmilleen viety raskassoutuisuus. Koukut ovat harvassa ja hienosti rakenneltu vaihtoehtoinen todellisuus muuttuu liian usein pelkäksi taustaksi kehämäiselle näennäisfilosofoinnille. Etenkin Benjaminin angstin täyttämä sisäinen maailma tuntuu keinotekoiselta ja henkilökuva jää paljon Anna-Liisaa valjummaksi. Kirja olisi kaivannut myös ripauksen huumoria, sillä sen avulla monet uskottavuusongelmista olisi ollut mahdollista kuitata varsin luontevasti. Nyt mukana on vain muutama satiirinen viittaus Kansalliskirjaston vaarallisen historian osaston turvaluokituksiin, mutta muuten tunnelma on haudanvakava. Pienistä yksityiskohdista ärsytyskynnyksen ylittävät tökerö kansikuva sekä Salmisen kirjan luvuille antamat nimet. Suurin osa niistä on muotoiltu uskomattoman kömpelösti. Jälkipuoliskolle siirryttäessä lukeminen käykin jo työstä, joten aiheesta vähemmän kiinnostuneet vaihtavat herkästi johonkin toiseen vaihtoehtoon. (Tuomo L)

Huoratron: Cryptocracy

Huoratron on painanut hommia jo 2000-luvun alkuvuosista saakka, mutta ensimmäistä pitkää levyä jouduttiin odottamaan tämän vuoden kevääseen. Aku Raskin luotsaaman yhden miehen ihmeen suosio on silti ollut kohtuullisen vakaassa nousukiidossa ja Raskin ympäri maailmaa tekemät energiset live-esiintymiset ovat purreet elektrofanien lisäksi sekä rock- että metallipiireihin. Yhtyeen tavaramerkiksi on muodostunut äärimmäisen epäorgaaninen ja konemainen äänimaisema, joka tarjoillaan kuitenkin ihmisjoukot festareiden bailuteltoissa liikkeelle saavan hypnoottisen ja tarttuvan tanssimusiikin muodossa. Biisien melodiaosuudet ovat lähes aina vain yksinkertaisista perusaaltomuodoista rakennettua toistoa, mutta soundien kekseliään muuntelun ansioista meno ei koskaan muutu liian yksitoikkoiseksi. Nykyajalle tyypillisestä efektitykityksestä riisuttujen simppelien sävelkulkujen takaa löytyy Raskin viehtymys kasibittisten tietokoneiden niukkoihin ääniominaisuuksiin. Niiden kiertäminen oli oma taiteenlajinsa ja synnytti kaikessa rajoittuneisuudessaan monia hienoja hengentuotteita. Rytmipuolen ohjelmoinnissa suurena esikuvana on taas toiminut brittiläinen industrial-ikoni Godflesh, jonka sarjatulta muistuttavat tuimat rumpukuviot ovat siirtyneet päivitettyinä versioina tahdittamaan myös Huoratronin biisejä.

Cryptocracy-levy jatkaa saumattomasti Huoratronin muutaman vuoden takaisten $$ Troopers- ja Corporate Occult -pikkulevyjen linjoilla. Musiikkiin on vuosihuollon yhteydessä tarttunut aavistuksen verran enemmän kylmiä industrial-vaikutteita ja tuotanto on muutenkin muuttunut aggressiivisemman oloiseksi. Toisaalta tämä vain lisää levyn toimivuutta kotikuuntelussa. Cryptocracyn avaava tyly nimikkokappale osoittaa heti kättelyssä mistä Huoratronin musiikissa on kyse, mutta vieläkin äärimmäisemmäksi väänneltyjä konerytmejä nakuttaa kolmosraitana kuultava A699F-biisi. Melodisempaa tanssi-Huoratronia taas edustavat onnistuneesti levyn loppupäästä löytyvä Transcendence sekä The Chemical Brothersin mieleen tuova pirtsakka Bug Party. Retrofiiliksiä etsiville mannaa on primitiivisten Commodore 64-arpeggioiden ja efektien värittämä Top 1% ja dubstep-faneillekin levyltä löytyy huojuvan säröäänen varaan vängätty Sea of Meat -biisi.

Old Skool minimalismia moderniin muottiin puristavan kokonaisuuden jokainen yksityiskohta on silti alistettu palvelemaan Huoratronin näkemyksellistä kone-estetiikkaa ja ensilevy toimii ällistyttävän tehokkaasti yhtyeen laajempaa "ekosysteemiä" isommille kuulijajoukoille esittelevänä ohjelmajulistuksena. Musiikilliset eväät riittävät myös enemmän kuin hyvin kansallisiksi ylpeyden aiheiksi nousseiden Lordin tai Nightwishin tasolle, mutta keikoilla mielipuolisesti pomppivan Raskin salonkikelpoisuus tuskin kantaa aivan Euroviisuihin saakka. Taannoinen Corporate Occult -biisin härski K18-video osoitti sen, että kaupalliset näkökohdat eivät ole tekemisissä se kaikkein tärkein motivaation lähde. Maailmalla herännyt kiinnostus sekä tähdille leipätyönä tehdyt remiksaukset pitänevät kuitenkin Huoratronin kotimaassakin suuren yleisön tietoisuudessa. Jos siis Jukka Pojan Siideripissis-renkutus tuntuu jo tässä vaiheessa maistuvan auringossa väljähtyneelle limonadille, niin tästä saattaa löytyä hieman erilainen vaihtoehto uhkaavasti lämpenevän loppukesän viilennykseksi. (Tuomo L)

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani

Yhden kaikkein kliseisimmän parisuhdeongelman pukeminen sadun muotoon vie ajatukset helposti vaaleanpunaisiin viihdeunelmiin. Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani osoittaa kuitenkin, että taitavan tekstinkäyttäjän on edelleen mahdollista kertoa jotain aivan keskeisen oleellista omasta ajastaan tarinalla, jonka juuret kurkottavat jonnekin unen ja valveen väliseen maailmaan. Liiallisen realismin tai ylenmääräisen yhteiskunnallistamisen välttäminen ei silti ole luonut tarvetta turhalle silottelulle, vaan Lähteen käsittelemät teemat kumpuavat yksinäisyyden, masennuksen ja ahdistavien pätkätöiden kaltaisista synkistä pohjavesistä. Jatkuvasti esillä oleviin aiheisiin luodaan kuitenkin hienolla tapaa kepeän unenomainen näkökulma ja poikkeuksellinen omaperäinen kirja pysäyttää lukijan hämmästyttävän tehokkaasti pohtimaan sekä omaa elämää että ihmisiä sen ympärillä.

Tarinavyyhti lähtee purkautumaan aamusta, jolloin kirjan päähenkilö Rosa havahtuu siihen, että sängyssä hänen vierellään nukkuu täysin outo mies. Taloksi asettuva vieras tuntuu jollakin kummalla tapaa olevan luontevaa jatkoa nelikymppisen naisen sekavalle elämälle ja niinpä ensireaktiona ei ole näyttää ovea uudelle perheenjäsenelle. Tilanne tuntuu silti vähintään kiusalliselta ja sen selvittämiseksi ärtynyt Rosa turvautuu lopulta niin lääkärin, poliisin kuin höpsön yksityisetsivänkin apuun. Asiantuntijoiden ohjeet ja opastukset eivät tunnu osuvan aivan kohdalleen, mutta omat neuvot auttavat niin, että yhteiselo Onniksi esitellyn miehen alkaa vähitellen sujua edes jotenkin. Ensin käydään ulkoiluttamassa yhdessä koiraa ja sitten peuhataankin jo petissä. Yhteys miehen kanssa tuntuu silti jäävän vajaaksi ja Rosan menneisyydestä muhii vielä syvät haavat jättänyt veljen itsemurha sekä traumaattinen suhde dementoituvaan isään.

Onni taas elää alusta saakka Rosan luona kuin kotonaan. Säntillinen TV-meteorologi on tyypillinen puurtajasuorittaja, joka rakastaa selkeitä muotoja ja jonka erinomaisen hyvässä päivässä sekä työ- että kotiasiat sujuvat valmiin esityslistan mukaan. Mukaan kuvioihin tulee myös Laura, jonka oma aviomies puolestaan on kadonnut ensin henkisesti, sitten fyysisesti. Elämään kuuluu myös suhde pelkästään kuvitelmissa telmivään lapseen. Kytköstä kolmen päähenkilön välillä ei ole kovin vaikea arvata, mutta Lähde onnistuu silti pitämään jännitettä yllä niin Rosan ja Lauran välisen peilikuvamaisen suhteen kuin heidän kanssaan aivan toiselta planeetalta olevan Ollin välillä. Yritykset oikuttelevan Rosan lepyttämiseksi vievät Ollin lopulta lähelle kuoleman portteja. Pahimmasta sentään selvitään, mutta kirjan loppu on tästä huolimatta viiltävän surumielinen.

Runoilijataustaisen Lähteen teksti on huikaisevan kaunista luettavaa. Lauseet ovat rakenteeltaan naivistisen funktionaalisia, mutta sanojen rikas polveilu ei lakkaa hämmästyttämästä. Lukukokemus tuntuu kiireettömältä ja ajan kulun unohtamaan saava kirja on sopivaa lääkettä kaikelle sille, mikä nykyhetkessä tuntuu vieraalta. On täysin tulkinnan varaista, löytyykö Lähteen sukupuolten väliin pystyttämän muurin takaa epärealistiset vaatimukset, putkiaivojen riittämättömyys vai onko kyseessä kenties peltimies ilman sydäntä. Tämän kaltaisten kirjojen avulla mikä tahansa vastaus tuntuu kuitenkin paljon inhimillisemmiltä. Kannattaa siis ehdottomasti lukea. (Tuomo L)

Kaarle Aho: Väärän kuninkaan päivä

Väärän kuninkaan päivään mahtuu runsaasti sivuja ja monen moista käännettä. Tavaraa on jopa niin paljon, että kokonaisuus ei oikein millään tahdo pysyä esikoiskirjailija Kaarle Ahon käsissä. Lopputulos on sinällään kunnianhimoiselta vaikuttava yritys tiivistää kahden eri sukupolven kokemusten kautta suomalaisessa yhteiskunnassa ja erityisesti talouselämässä, politiikassa sekä mediassa tapahtuneita muutoksia. Suuren tarinan ainekset lässähtävät kuitenkin kasaan kerronnan päämäärättömän rönsyilyn sekä Ahon täysin väärissä paikoissa puisevaa asiatekstiä lähestyvän tyylin ansioista. Oppimestarimainen paasaaminen häivyttää ihmiset tapahtumien taustalle ja on melko lailla käsittämätöntä, että kirjailija ei ole itse huomannut tekstistä monessa kohtaa syntyvää tahattoman koomista vaikutelmaa. Mukana on silti onneksi muutamia ilahduttavia onnistumisen hetkiä ja ajoittain kirja nousee siivilleen. Parasta antia ovat ehdottomasti joidenkin keskeisten aikalaistapahtumien puolifiktiiviset kuvaukset. Esimerkiksi helmikuussa 1990 masinoidun Helsingin yliopiston hallintorakennuksen kolmipäiväisen valtauksen farssimaiset vaiheet on tuotu esille varsin herkullisesti.

Juonikuvio kiertyy ainakin kahta lähihistorian tunnettua kohupankkiiria muistuttavan Toivo T. Ryynäsen ympärille. Ryynäsen vaiherikkaan uran dokumentointi lankeaa kirjan alussa uskollisen kertojan roolissa toimivan toimittaja-freelancer-yrittäjä Jyrki Nyrkin tehtäväksi. Sohvan pohjalle vajonnut entinen lupaus kokee eteensä tulleesta yllättävästä näytön paikasta jopa hetkellisen hybriksen, joka alkaa kuitenkin osoittaa pikaisia laantumisen merkkejä, kun vaimo lähtee vieraan matkaan ja dokumentin päähenkilö menehtyy salaperäisessä auto-onnettomuudessa sveitsiläisellä maantiellä. Epäilyksiä herättävä toimeksianto pysyy silti voimassa, mutta dokumentin teko jää kirjassa lopulta vain sivujuoneksi. Päähenkilöitä löytyy muitakin ja erityisesti loppua kohden tilaa saa Ryynäsen kakkosmiehenä toimineen Paul "Pupu" Vihannin kujanjuoksu. Monet sivuhenkilöistä läpivalaistaan myös niin perusteellisesti, että tarinan punaista lankaa saa välillä hakea todella tarkkaan.

Toivo T. Ryynäsen loikka entisestä taistolaisesta Harvardin yliopiston kautta penttikourimaiseksi kohuliikemieheksi on nykyisen eurokriisiin valossa varsin viaton. Se olisi silti yksinään riittänyt tarjoamaan ainekset mielenkiintoiselle kirjalle. Aho kirjoittaa kuitenkin sen rinnalla tarinaa oman sukupolvensa ja kenties vielä henkilökohtaisesta lankeemuksestaan. Kirjassa tarjoillut yhtymäkohdat aikakausien välillä tuntuvat valitettavan keinotekoisilta ja vaikutelmaa ei yhtään helpota se, että lopussa nousee esiin katkeralta maistuvia sävyjä, jotka viittaavat vanhojen kalavelkojen makseluun. Väärän kuninkaan päivä ei missään nimessä ole täysin toivoton tapaus, mutta se olisi kannattanut julkaista vähintään kahtena erillisenä kirjana. Senkin uhalla, että tupakkia ja punaviiniä olisi kulunut vielä puolet enemmän. (Tuomo L)

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Lähes scifimäinen loppu on oiva päätös Jennifer Eganin ensimmäiselle suomennetulle teokselle. Kuljettajan käsistä karannutta aikakonetta muistuttava Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad) vie lukijat lopuksi lähitulevaisuuteen, jossa maapallon kallistuskulmaa on korjattu ilmastonmuutoksen aiheuttamien haittojen lievittämiseksi ja mielipiteiden nettimanipuloinnista on tullut vielä nykyistäkin härskimpää liiketoimintaa. Tätä edeltää kuitenkin muutaman sadan sivun verran villejä siirtymisiä 1970-luvun San Franciscon ja nykyhetkeä lähellä olevan New Yorkin välillä. Jossain vaiheessa sekoillaan myös safarilla Afrikassa, leikitään salapoliisia Napolin hämärillä kaduilla sekä tehdään kyseenalaisia PR-temppuja nimeltä mainitsemattomassa kolmannen maailman diktatuurissa. Lineaarisesti etenevä juoni on joutunut romukoppaan, eikä kirjassa muutenkaan ole perinteisessä mielessä päähenkilöitä. Egan koostaa erillisistä kertomuksista rakentuvaa juonta kuin fraktaalikuviota tarkentamalla johonkin pieneen tekstissä esiintyvään yksityiskohtaan, josta aukeaa seuraavassa luvussa uusi tarina. Aika ja paikka vaihtelevat, mutta teemat ja kytkökset pysyvät riittävän samankaltaisina, jotta kirjasta muodostuu yhtenäinen, selkeän alun ja lopun väliin mahtuva kokonaisuus.

Egan polkaisee Aika suuren hämäyksen käyntiin kahdella välähdyksenomaisella henkilökuvalla, joista jo sijainnista johtuen saadaan ainekset kirjan keskushahmoiksi. Aloitustarinassa päästään trendikkään Sashan kyydissä ensitreffeille. Ne saavat kuitenkin painajaismaisia piirteitä ikääntymisestä ahdistuneen naisen hallitsemattoman kleptomanian vuoksi. Kakkostarina taas tekee tutuksi Bennie Salazarin ja seuraa samalla tapaa kadonnutta nuoruuttaan haikailevan menestyneen levy-yhtiön johtajan päivää, johon kuuluu niin laatuaikaa oman yhdeksänvuotiaan pojan kanssa kuin kimuranttia päätöksentekoa entiseksi suuruudeksi muuttuneen tyttöbändin kohtalosta. Kytkös kahden tarinan välillä on Eganin mittapuulla vielä suoraviivainen, sillä Sasha on Bennien assistentti ja eroottisten päiväunien kohde.

Sasha ja Bennie liittyvät jollakin tapaa myös kirjan seuraaviin lukuihin, välillä kiinteämmin, välillä taas löyhemmin. Muita kaksikkoon verkostomaisesti kytköksissä olevia ihmiskohtaloita luotaamalla Egan kuitenkin tarkentaa upeasti parivaljakosta vähitellen muodostuvaa kuvaa. Bennien punk-menneisyydestä tutuiksi tulevat esimerkiksi entisten bändikaverien vaiheet sekä mentorina toimineen levytuottaja Lou Klinen surkuhupaisat naisseikkailut. Kylmiä sävyjä puolestaan hönkää kuvaus Bennien ja tämän Stephanie-vaimon hautautumisesta elävänä Crandalen hienostoalueelle. Sasha elää myös omaa villiä nuoruuttaan, jonka huipentumana on hetki huumehörhöistä elämää Napolin sivukujilla. Tyttöä etsimään saapunut uskollinen Ted-eno onnistuu kuitenkin torjumaan pahimman vaihtoehdon toteutumisen ja löytää siinä sivussa itsekin uudelleen kadonneen elämänilonsa. Keski-ikäisen Sashan seestynyttä perhe-elämää avataan kokeellisen PowerPoint-päiväkirjan avulla, joka aavistuksenomaisesta keinotekoisuudestaan huolimatta onnistuu solmimaan hyvin yhteen monia kokonaisuuden kannalta tärkeitä juonenpätkiä.

Kirjan keskeisenä teemana olevan suuren hämäyksen pukee sanoiksi jäntevästä rokkarista tunnistamattomaksi plösöksi paisunut Bosco: ajalla on kiusallinen tapa olla poikkeuksellisen armoton niille, jotka palavat siinä tavallista kirkkaammin. Itsemurhakiertuetta suunnittelevan entisen tähden kohtalo ei silti onneksi edes Eganin mielestä ole koko totuus. Tyhjyyttä kumisevan elämän täydellinen välttäminen on ehkä mahdotonta, mutta siitä huolimatta vuosikaudet hobo-elämää viettänyt pappaikäinen slidekitaristi Scotty Hausmann onnistuu nousemaan suurena tähtenä futuristisen maailman esiintymislavalle ikinuoren Bennien, tämän uuden Lulu-assistentin sekä ensimmäisessä luvussa tutuksi tulleen Alexin suosiollisella avustuksella. Vanhoista hyvistä ajoista saadaan nauttia vielä ainakin kerran!

Huikaisevan hienoksi lukukokemukseksi paljastuva Aika suuri hämäys ei ole rakenteeltaan aivan niin vallankumouksellinen kuin alku antaisi olettaa. Siirtymät tarinoiden välillä ovat monessa kohtaa varsin loogisia ja lukija pystyy viimeistään puolivälin jälkeen arvaamaan, mitä seuraava luku todennäköisesti pitää sisällään. Toisaalta tämä on toisarvoista, koska kirjaa ei ole rakennettu pelkästään teknisen kikkailun varaan. Sen parasta antia on ehdottomasti upea henkilö- ja aikalaiskuvaus sekä Eganin selkeän monipuolinen kielenkäyttö. Tämän ansiosta tapahtumien lukuisat yksityiskohdat jäävät hyvin mieleen ja yhtymäkohdat kertomusten välillä syntyvät sivuja käännellessä kuin itsestään. Tällaiseen taituruuteen törmää valitettavan harvoin, joten kirjaa ei voi muuta kun suositella lämpimästi ja varauksetta. (Tuomo L)

Suvi Koivu: Matkalla uuteen kaupunkiin

Hämeenlinnalaissyntyisen Suvi Koivun sävykkäässä äänessä on herkkyyden lisäksi aimo annos vahvaa rock-särmää. Onkin erinomaisen hienoa, että nuoren naislaulajan molemmat puolet pääsevät tasapuolisesti esiin Matkalla uuteen kaupunkiin -debyyttilevyllä. Tarjolla ei siis onneksi ole bulkki-iskelmää tai kertakäyttöisiä kesähittejä, vaan perusasioihin luottavaa kaihoisaa kitarapoppia. Naisten esittämää laadukasta kotimaista poprokkia löytyy toki nykyään enemmän kuin tarpeeksi, mutta Koivun pirteys ja tuoreus saavat hänet silti erottumaan edukseen monesta asemansa jo vakiinnuttaneesta nimestä. Levyn samalla aikaa sekä raikas että perinnetietoinen soundi kuulostaa itse asiassa varsin epäsuomalaiselta ja tämän kaltaista jälkeä on totuttu odottamaan enemmän rakkaasta länsinaapuristamme.

Lähin vertailukohta Koivun debyytille löytyy silti entisen kotikaupungin toiseksi tunnetuimmasta yhtyeestä. Yhdistävien verisiteiden lisäksi levyn tekoon on Ultramariinista osallistunut myös kitaristi Ville Aalto ja taitavan muusikon kädenjälki kuuluu levyllä. Eroja isoveljen luotsaaman yhtyeen tuotantoon on kuitenkin riittävästi, sillä Suvi Koivu pysyttelee paljon etäämmällä taiderokkiin kallellaan olevasta ilmaisusta ja keskittyy enemmän muodikkaamman retrotunnelman luomiseen. Päätöksen ansiosta musiikki saavuttanee suuremman kuulijakunnan kuin hieman turhaankin pelkästään älykköpiirien kosiskeluun panostaneen Ultramariinin kohdalla on käynyt. Liian innokkaasti uutta Ultramariinia odottaville levy on silti pieni pettymys, sillä ansioistaan huolimatta Matkalla uuteen kaupunkiin ei sisällä esimerkiksi Elohopeaa-biisin kaltaisia täysin aseista riisuvia hetkiä.

Muut musiikilliset vaikutteet tuntuvat paikantuneen erityisesti 80-luvun Britanniaan. The Cure tulee mieleen enemmän kuin kerran ja Kun lähdin pois -biisi käynnistyy Olli Sillanpään bassokitaran kuljettamana parhaaseen Bauhaus-tyyliin. Parempaa aikaa on juuri sopiva valinta tarttuvaksi aloitusbiisiksi ja myös muut suurimman hittipotentiaalin omaavat kappaleet on sijoitettu viisaasti levyn alkupuolelle. Koivu on uskaltanut antanut yhtyeelleen tilaa soittaa taitojensa mukaisesti ja hoitaa oman osuutensa enemmän bändin keulakuvan asenteella kuin sooloilevana diivana. Levyltä löytyy kuitenkin valitettavasi yksi isompi moka. Viimeiseksi sijoitettu nimikkobiisi olisi tarjonnut eväitä huikeisiin sfääreihin nouseville loppufiilistelyille, mutta niistä saadaan vain pienet maistiaiset, sillä yhtyeen soitto katkeaa kolmen minuutin kohdalla kuin kanan lento. Tyrmistykseltä ei voi välttyä useamman kuuntelukerran jälkeenkään. (Tuomo L)

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

Etenkin fantasiakirjailijana kunnostautuneen Philip Pullmanin Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus (The Good Man Jesus and the Scoundrel Christ) -teoksen ensimmäiset sivut luovat odotusta Uuden testamentin evankeliumien räävittömästä parodioinnista Monty Pythonin Brianin elämä -elokuvan tyyliin. Jatko paljastuu kuitenkin yllättävän vakavamieliseksi ja pikkutarkaksi yritykseksi tarjota vaihtoehtoinen versio kristinuskon kakkosmiehen syntymästä, elämästä ja kuolemasta. Pullmanin tarinassa on tosin kyse kakkos- ja kolmosmiehistä, sillä Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä täydentää kirjassa vielä Jeesuksen Kristus-veli. Ratkaisu ei kuitenkaan ole missään nimessä rienaava, vaan Pullman on sillä pikemminkin pyrkinyt paikkaamaan lukuisia Raamatun kertomusten aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Kirja- tai peräti kirjailijarovioita viritteleville fundamentalisteille pelkästään tämä on ollut liikaa ja heitä on tuskin lohduttanut edes se, että monien ateistien fanittama Pullman on saanut yhden jos toisen jumalankieltäjän pohtimaan jälleen Uuden testamentin tarinoiden syntyä ja sanomaa.

Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus mukailee varsin tarkasti neljän evankeliumin keskeisiä kohtia. Temppelissä kasvanut nuori Maria-tyttö naitetaan huomattavasti vanhemmalle puuseppä Joosefille. Kauhistunut Joosef karttaa häpeillen nuorta vaimoaan, mutta Marian onneksi eräänä yönä tuttua nuorukaista muistuttava pelastava enkeli saapuu kuiskuttelemaan ikkunan taakse. Maria tulee raskaaksi ja synnyttää betlehemiläisessä tallissa kaksospojat. Kyseessä ei kuitenkaan ole aivan tavallinen syntymä, sillä samana yönä enkeli ilmestyy paimenille läheisellä kukkulalla ja ilmoittaa heille profeetoiden ennustaman Messiaan syntyneen.

Aluksi näyttää siltä, että vapahtajan viitta on puettava jälkimmäisenä syntyneelle lapselle, joka nimetään enteellisesti Kristukseksi. Ruumiiltaan hento Kristus on hengessä vahva ja kykenee jo nuorena poikana väittelemään temppelin pappien kanssa sekä tekemään ihmetekoja. Vanttera ja kuriton Jeesus-veli sen sijaan keskittyy tekemään kolttosia, mutta päättää lopulta seurata isäkseen kuvittelemaansa Joosefia puusepän ammatissa.

Johannes Kastajan kohtaaminen kääntää kuitenkin veljesten elämän suunnan. Johannes julistaa Jeesuksen ennustusten Messiaaksi ja Jeesus vakuuttuu kuulemastaan niin, että päättää itsekin omistaa elämänsä Jumalan sanan levittämiseen. Kristuksen osaksi jää seurata tapahtumia taustalla, mutta veljestään huolehtimaan tottuneena Kristus on edelleen sidottu Jeesukseen. Yhdessä kirjan nerokkaimmassa kohdassa Kristus matkaa erämaahan rukoilemaan vetäytyneen Jeesuksen luo ja maalaa tämän eteen vision organisaatiosta, jonka avulla taivasten valtakunnan olemus saataisiin kirkastumaan tavallisille kuolevaisille hieman helpommin. Jeesus kuitenkin torjuu ehdotuksen ja kavahtaa ajatuksesta hallita uskovaisia maallisen vallan keinoilla. Kiusauksesta selvittyään Jeesus aloittaa saarnaajan uransa vaatimattomasti paikasta toiseen kiertelemällä.

Radikaalia oppia julistava Jeesus saa nopeasti seuraajia ja myös Kristus kulkee edelleen tämän matkassa. Jeesuksen suosion kasvaessa salaperäinen muukalainen antaa Kristukselle tehtäväksi kirjata muistiin Jeesuksen opetuksia ja toimittaa tekstit hänelle. Samalla muukalainen painottaa, että historiallisia faktoja tärkeämpää on kuvata tapahtumat sen kaltaisena totuutena, joka helpottaa myöhemmin Kristuksen visioiman järjestelmällisemmän opin levittämistä. Kristus pääseekin todistamaan Jeesuksen tärkeimmät puheet ja teot sellaisena kuin ne oikeasti tapahtuivat, mutta tallentaa ne jälkipolville muunneltuina. Joitakin kertoja Jeesuksen sanat tekevät silti myös Kristukseen niin suuren vaikutuksen, että tämä ei tohdi niitä muuttaa. Muukalaisen ote Kristukseen vahvistuu jatkuvasti ja tämä saa lopulta Kristuksen pettämään pääsiäistä opetuslapsiensa kanssa Jerusalemiin viettämään saapuneen Jeesuksen. Omassakin uskossaan horjuva Jeesus alistuu kohtaloonsa, ja jotta petos olisi mahdollisimman täydellinen, on Kristukselle varattu muukalaisen suunnitelmissa rooli vielä Jeesuksen kuoleman jälkeen.

Pullman on hakenut tekstiinsä raamatullista rytmiä ja jo lyhyissä katkelmissa voi tapahtua paljon. Muutamassa kohdassa yksittäiset ilmaisut vaikuttavat tosin liian moderneilta, mikä rikkoo illuusiota ajanlaskun alkuun sijoittuvasta kertomuksesta. Poikkeamien syyt selittynevät Pullmanin kritiikin kohteella, mutta lipsahdukset ovat toki voineet syntyä myös suomentajan näppäimistöltä. Kirja on kuitenkin niin täydellisen mukaansa tempaava, että pieniin virheisiin ei välttämättä edes kiinnitä huomiota. Jeesuksen ja Kristuksen välisen konfliktin avulla Pullman onnistuu kirkastamaan hyvin kristinuskon yksinkertaisen perussanoman sekä sen ympärille kasattujen prameiden puitteiden välisen epäsuhdan: Oikeamielisen Jeesuksen oppi ei ulkoista loistoa tai hiuksia halkovia opinkappaleita kaipaa ja merkityksettömiä rituaaleja toistellessaan kristityt kumartavat vain sovinnaisuutensa tähden ikuiseksi keskinkertaisuudeksi jääneen Kristuksen sekä tätä ohjaksissaan pitäneen nimettömän muukalaisen luomalle koneistolle. Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus jää toki jälkeen Kazantzakisin Viimeisen kiusauksen tai Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumin kaunokirjallisista ansioista, mutta on silti antoisaa luettavaa älyllistä viihdettä kaipaaville. (Tuomo L)

Turkka Hautala: Salo

Lähes uppoamattomana pidetyn Nokia-Suomen äkkinäinen ja dramaattinen ulosliputus teki kertaheitolla Turkka Hautalan vuonna 2009 julkaistusta Salo-esikoisromaanista yhden kesän ajankohtaisimmista kirjoista. Julkaisuhetkenä vielä fiktiolta vaikuttanut varsinaissuomalaisen pikkukaupungin 2000-luvun menestystarinan synnyttäneen tuotantolaitoksen täydellinen alasajo onkin esillä jo kirjan aloitusluvussa. Tästä huolimatta Salo ei peilaa ihmiselämän ja talouden kylmien realiteettien välistä ristiriitaa samanlaisella intensiteetillä kuin esimerkiksi Miikka Nousiaisen Metsäjätti. Sulkemispäätöksen uhka leijuu vielä epämääräisesti tapahtumien taustalla ja pahaenteisen tunnelman aistii parhaiten siitä jo varmuuden saaneen tehtaan ylempään johtoon kuuluvan Riston lisäksi enneunille altis grillivaunun pitäjä.

Odotettavissa oleva tragedia tuo silti erityisesti nykytiedon valossa oman lisänsä Hautalan kuvaamiin jo itsestään synkeämmän puoleisiin ihmiskohtaloihin ja yhteiskunnallista tarkkanäköisyyttä teoksessa on muutenkin. Kultaiselle vasikalle ei kumarreta ja kritiikin säilä heiluu, varsinkin kun on kyse tehtaalla suorittavaa työtä tekevien ihmisten työoloista. Kirjan yksitoista novellimaista ja toisiinsa kytköksissä olevaa tarinaa kumpuavat kuitenkin jo menestysvuosien julkisivun alla muhineesta pahoinvoinnista sekä siitä täysin osattomaksi jääneen ihmisjoukon tunnoista. Muutama onneton avaintapahtuma ketjuttaa kertomusten päähenkilöt toisiinsa ja hauraissa kohtaamisissa vuorottelevat sekä äärimmäisen traagiset että pientä valoa tunnelin päähän tarjoavat juonenkäänteet. Salo on myös Hautalan häpeilemätön rakkaudentunnustus synnyinkaupungilleen. Kaupungin kuin omat taskunsa tunteva kirjailija kuljettaa lukijoita määrätietoisesti episodista toiseen sekä samalla myötäelää ja havainnoi tarkkasilmäisesti ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia. Joissain kohdissa päähenkilöiden puhe tosin kääntyy valitettavan keinotekoisen tuntuiseksi julistamiseksi ja henkilökuvauksessa on liian usein mustavalkoista kaavamaisuutta. Kokonaisuus on silti moniääninen ja juonen sommittelu kestää hyvin vertailun etenkin elokuvamaailmaan sijoittuvien esikuvien kanssa.

Erityisen osuvasti Hautala onnistuu nuorten miesten ahdingon kuvauksessa. Sisätiloihin päiväkausiksi sulkeutuneet salolaisveijarit käyvät roskaruualla, pornolla ja erilaisilla mieltä turruttavilla aineilla. Yksinäisyys on välillä totaalisen ahdistavaa ja uppoutuminen harhaiseen nettimaailmaan tuskin lupaa sen toiveikkaampaa tulevaisuutta. Ovi lyödään tylysti kiinni myös asiansa mallikelpoisesti hoitaneelta maahanmuuttajanuorukaiselta ja toiveet paremmasta onnistuvat luomaan vain lisää ahdistusta. Naisilla on myös omat heikot hetkensä, mutta samalla voimia ottaa itseään niskasta kiinni tai ainakin haaveilla siitä. Vahvimmille on suotu jopa maagiselta tuntuvaa kykyä kannatella harteillaan koko kaupungin kohtaloa ja Salon sykkeen sanoiksi pukevan Hattuleidin kipeästi odottama kädenpuristus voisi hyvin olla uusi alku kovia kokeneelle kaupungille.

Saloa voi pitää poikkeuksellisen synkkänä kirjana jopa suomalaisen nuoren miehen kirjoittamaksi ja ilman viimeaikaisia tapahtumia sitä olisi vaikea suositella kesän kepeisiin lukuhetkiin. On silti aina hienoa löytää kirja, joka tuntuu muutaman vuoden jälkeen ajankohtaisemmalta kuin julkaisuhetkenään. Aika on muutenkin tehnyt sille hyvää, sillä Hautalan myöhempien onnistumisien ansiosta monista ensimmäisellä lukukerralla häirinneistä puutteista on paljon helpompi olla välittämättä. (Tuomo L)

Paradise Lost: Tragic Idol

Vuosituhannen vaihteessa pahimmanlaatuisesta identiteettikriisistä kärsinyt Paradise Lost on tehnyt onnistunutta paluuta musiikillisille juurilleen kohta kymmenen vuoden ajan. Brittiyhtyeen kaikkein kirkkaimmat loiston päivät ovat melko varmasti historiaa, mutta viimeistään uuden Tragic Idol-levyn myötä bändiin edelleen kyynisesti suhtautuvat voivat unohtaa Host ja Believe in Nothing -floppien aiheuttamat traumat. Biisinikkarina toimiva Gregor Mackintosh käväisi hiljattain Vallenfyre-sivuprojektinsa kanssa siellä, mistä kaikki alkoi, mutta emoyhtyeen kohdalla matka on nousun uudelleen käynnistäneen Paradise Lost -levyn myötä vienyt kohti vuoden 1993 Icon- sekä sitä pari vuotta myöhemmin seurannutta Draconian Times -levyä. Ratkaisu on ymmärrettävä, koska juuri niiden aikoihin Paradise Lost oli ehdoton edelläkävijä, joka yhdisti onnistuneesti ensilevyjensä death/doom-jyräykseen sävyjä melodisemmasta Sisters of Mercy -tyylisestä goottirockista.

Ensikosketus uutukaiseen herättää silti hieman ristiriitaisia tuntemuksia, sillä erot edeltäneeseen Faith Divides Us – Death Unites Us -levyyn tuntuvat aluksi korkeintaan kosmeettisilta. Tarkempi kuuntelu paljastaa kuitenkin sen, että tarkoituksena ei ole ollut pelkästään toistaa toimivaksi havaittua reseptiä. Tragic Idol on kasattu vielä pelkistetyn raskaasti soinutta edeltäjäänsäkin niukemmista eväistä ja esimerkiksi elektrosävyjä yhtyeen soundiin pitkään tuoneet koskettimet on riisuttu lähes täysin sen äänimaailmasta. Biiseissä ei edes yritetä poiketa klassisesta Paradise Lost -peruskaavasta ja varsinkin Mackintoshin melankolinen kitarajuoksutus saa lukuisia kertoja aikaa olen kuullut tämän joskus ennenkin -tuntemuksia. Vanhakantaisella konseptilla olisi siis voinut hyvin mennä täysin metsään, mutta lopputuloksesta paistaa tästä huolimatta läpi tuoreus ja täysillä mukana oleminen. Kohta neljännesvuosisadan kasassa ollut yhtye soittaa tiukasti yhteen, biisit ovat täynnä tarttuvia kertosäkeitä ja erityisen liekeissä tuntuu olevan jälleen tuimempaan äänirekisteriinsä luottava laulaja Nick Holmes. Rumpalin paikalle kiinnitetty ruotsalaislegenda Adrian Erlandsson hoitaa myös osuutensa kunnialla ja pestin jatkuminen on enemmän kuin toivottavaa.

Perinteitä kunnioittavaan materiaaliin on myös osattu hakea riittävästi vaihtelua ja jo pienillä sävyeroilla on saatu aikaan paljon. Esimerkiksi rauhallisempia lauluosuuksia sisältävä Fear of Impending Hell tuntuu olevan juuri oikeassa paikassa alun kahden ärhäkämmän biisin jälkeen.  Metallimaisempaa Paradise Lostia esittelevän Theories from Another World -rynttäyksen vastapainoksi taas soi hetkeä myöhemmin letkeän goottipoljennon tahdissa etenevä nimibiisi. Täytemateriaalia mukana ei ole laisinkaan ja juuri tasaisuus saa Tragic Idolin tuntumaan vähintään paremmanpuoleiselta työvoitolta. Etsivä toki löytää helposti trendikkäämpää musiikkia, mutta yhtyeen kanssa samaa ikäluokkaa olevat fanit kuuntelevat todennäköisesti mieluummin tätä kuin puolta nuorempien siloposkien tuotoksia. Seuraavalla levyllä bändin soisi silti jälleen kokeilevan jotain uutta, sillä etsikkovuodet käynnistänyt monumentaalinen One Second on edelleen sen paras levy. (Tuomo L)

Tiia Aarnipuu & Petja Aarnipuu: Kondomikirja

Harvalla esineellä on kykyä parantaa maailmaa yhtä paljon kuin kondomilla. Siksi on erittäin valitettavaa, että yksinkertaisen kumiesineen käytön tiellä on yhä edelleen tietämättömyyttä, ennakkoluuloja ja jopa suoranaista taikauskoa. Tilanteeseen selvästi turhautuneen hattulalaisen tietokirjailijapariskunnan Tiia ja Petja Aarnipuun Kondomikirja onkin hatunnoston arvoinen yritys häivyttää aiheeseen liittyvää turhaa häveliäisyyttä ja tehdä kondomin käytöstä mahdollisimman arkipäiväistä. Viihteelliseen muotoon puettu tiivis tietopaketti tarjoaa perustietoutta niin kondomin historiasta kuin nykypäivästä sekä luonnollisesti runsaasti vinkkejä ja käyttöohjeita. Aarnipuut kannustavat myös välttämään turhaa ryppyotsaisuutta ja kokeilemaan ja leikkimään mahdollisimman paljon kortsujen kanssa, eikä tilanteessa välttämättä edes tarvitse olla mukana kumppania.

Kirjan aloittava historiaosuus sivuuttaa nopeasti sinällään mielenkiintoiset esihistoriallisissa luolamaalauksissa esiintyvät kondomiaiheet sekä antiikin penissuojat. Varsinainen eurooppalainen kondomihistoria alkaa 1600-luvun puolivälin tienoilla, jolloin ensimmäiset nykyisen kaltaiset kondomit tulivat käyttöön. Alkeellisemmille penistä suojaaville ehkäisyvälineille oli ollut tarvetta jo aikaisemmin, sillä sukupuolitaudit olivat yltyneet 1400-luvun lopulla pahaksi epidemiaksi. Eläinten suolesta valmistetut ensimmäiset teolliset kondomit olivat vielä nekin kalliita ja hankalakäyttöisiä. Lisäksi ne oli tarkoitettu useampaa käyttökertaa varten, mikä vähensi niiden kykyä torjua sukupuolitauteja. Kestävämpi kumi tuli mukaan kuvioihin 1800-luvun alkupuolella, mutta käytettävyys oli edelleen huonoa ja vasta lateksin keksiminen 1900-luvun alussa teki kondomeista nykyisen kaltaisia massatuotteita.

Teknisen kehityksen rinnalla Kondomikirjassa tutkaillaan myös ihmisten kondominkäyttöä koskevissa asenteissa tapahtuneita muutoksia. Eurooppalaiseen aateilmastoon edelleen vaikuttavan roomalaiskatolisen kirkon kanta kondomeihin on yhä pimeältä keskiajalta, mutta muutoin suhtautuminen niihin on onneksi vähitellen arkipäiväistynyt. Muiden merkkituotteiden tapaan pakatut nykykondomit sujahtavatkin kauppamatkalla hyvin samaan ostoskärryyn ruokaostosten kanssa. Turhaa siveellisyyttä on toki Suomessakin esiintynyt riittämiin, mistä kirjassa on hyvänä esimerkkinä Väestöliiton aina 1960-luvun alkuun saakka kestänyt kielteinen kanta yleisiin kondomiautomaatteihin. Suurten ikäluokkien ”seksuaalivallankumous” sekä sen käynnistänyt e-pilleri vähensivät nekin hetkeksi kondomin suosiota, mutta 1980-luvun AIDS-hysteria teki turvaseksistä jälleen muotia. Myös mainonnan synnyttämät mielikuvat ovat olleet keskeisiä elementtejä kaikkein menestyneimpien tuotemerkkien takana ja Aarnipuiden haastattelemaa Leif Grotellia voi hyvin pitää monen klassikoksi kohonneen brändin luojana.

Tietokirjaksi Kondomikirja on varsin visuaalinen ja koko aukeaman täyttäviä kuvia on käytetty välillä jopa liikaa. Runsaan kuvituksen ongelmana on se, että kuvatekstit ovat kirjassa lähes olemattomia. Moni kuva olisi kaivannut tuekseen hieman enemmän taustatietoja, vaikka suurin osa kuvastosta on toki tuttuakin tutumpaa. Tuotesijoittelua esiintyy luonnollisesti paljon, mutta Aarnipuut ovat ratkaisseet siihen liittyvät ongelmat pitämällä otteen mahdollisimman nostalgisena. Kirjan loppuosan haastatteluissa esiintyvät ihmiset ovat myös poikkeuksellisen kondomimyönteisiä ja mukaan olisi ollut kiinnostavaa saada muutama vastarannan kiiski. Aarnipuut ovat kuitenkin perehtyneet aiheeseensa ihailtavan perinpohjaisesti ja teoksesta löytyy varmasti jotain uutta kokeneemmillekin kondomin käyttäjille. Niille, joille perusasiatkin ovat vielä hakusessa, Kondomikirja on varsinainen aarreaitta. (Tuomo L)

Petja Lähde: Poika

Isän ja pojan poikkeuksellisen hikisestä juhannuspäivän autoajelusta kertova Petja Lähteen Poika on mielenkiintoinen tapaus uuden suomalaisen kirjallisuuden virrassa. Kotimaiselle nykykirjallisuudelle liiankin tyypillinen keskiluokkaisen trendikäs itsensä etsimisen on Lähteen elämänmakuisessa pienoisromaanissa vaihtunut puitteiltaan astetta karummaksi lähiödraamaksi ja Pojassa kuvatun romahtaneen perheonnen taustalta löytyy esimerkiksi työttömyyttä, masennusta ja päihteitä. Tämän lisäksi tiiviisti paketoitu Poika onnistuu olemaan hyvin ajan henkeen sopiva puolustuspuheenvuoro isyyden merkityksen puolesta. Tuore esikoiskirjailija varoo kuitenkin suurimman osan ajasta liian puhdasotsaista julistamista tai sormella osoittelua ja keskittyy tarjoamaan tien päällä liikkuvan kirjan tapahtumia mahdollisimman autenttisen sekä mies- että naisnäkökulman huomioivan version. Silmiin ei siitä huolimatta voi olla pistämättä se, että Lähde ei mitenkään erityisesti kaunistele niitä likaisia keinoja, joita äidit saattavat olla valmiita käyttämään vanhemmuuteen liittyvissä kriisitilanteissa.

Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun juhannuspäivän alkajaisiksi yllättäen avioeropaperit eteensä saanut Janne lukitsee vaimonsa Saijan yhteisen asuntonsa vessaan ja nappaa pariskunnan kolmekuukautisen pojan mukaansa. Puolipukeinen isä ja poika suuntaavat päämäärättömälle ajelulle, samalla kun äiti yrittää löytää kuumeisesti ulospääsyä teljetyn oven takaa. Matka on Jannelle ensimmäinen kahdenkeskinen hetki poikansa kanssa, sillä Saija on raskautensa alkuhetkistä saakka päättänyt kasvattaa lapsensa yksin ja on pitänyt Jannen kanssakäymisen poikansa kanssa mahdollisimman vähäisenä. Lastenhoidon alkeet ovatkin tuoreelta isältä täysin hukassa ja iso mies kyhää hädissään korvikevaippoja Hiipiäiselleen ja miettii, mitä pienet vauvat oikein syövät.

Saijan ulospääsyn jälkeen tilanne kärjistyy nopeasti ja paikalle hälytetään Jannen poliisina työskentelevä isä. Saijan suhtautuminen tilanteeseen on paljon Jannea laskelmoivampaa ja tämän seurauksena tilanne alkaa vähitellen muistuttaa kidnappausta. Esiin nousevat Jannen rikollinen menneisyys sekä tämän omaan isäsuhteeseen ja lapsuuteen liittyvät kipukohdat. Saijalla on itselläänkin ollut ongelmia huumeiden kanssa, mikä puolestaan askarruttaa avioerokuvioita läpi käyvää Jannea. Yhä epätoivoisemmaksi käyvä poliiseja pakeneva Janne sotkeutuu lopulta pahoin yrityksissään hankkia Hiipiäiselle syötävää ja tapahtumien pyörteeseen tempautuu kontrolloituun elämään sopeutunut Kaisa. Vastentahtoinen seurue ajetaan viimein nurkkaan ja päähenkilöt joutuvat kohtaamaan toisensa poliisien saartamina.

Lähde kirjoittaa intensiivisesti ja pitää useampaa polkua ja aikatasoa soljuvan tarinan hyvin hyppysissään. Tekstissä näkyy paikoitellen pientä huolimattomuutta, mutta sen voi toisaalta laskea tapahtumien katu-uskottavuutta lisääväksi tehokeinoksi. Kahdesta päähenkilöstään Lähde onnistuu rakentamaan kiinnostavia, mutta Kaisan ja tämän lapsen mukaan tuominen tarinaan tuntuu valitettavan keinotekoiselta ratkaisulta. Loppuun saadaan tämän ansiosta aimo annos ylimääräistä paatosta, mutta Saijan ja Jannen suhde olisi hyvin riittänyt yksinään kannattelemaan kirjaa sen loppuun saakka. Kovin tavanomainen ja synkkä loppu on myös hieman pannukakkumainen, etenkin verrattuna sitä edeltäneeseen tiheätunnelmaiseen kerrontaan. Kirjaa on kuitenkin todella vaikea laskea käsistään ennen viimeistä sivua ja sitä voi suositella erityisesti miehille, jotka muuten vierastavat ihmissuhteita käsittelevää kirjallisuutta. (Tuomo L)

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Nykymiehen nihilististä pohjakosketusta esikoisromaanissaan Puhdistautuminen ansiokkaasti dokumentoinut Patrick deWitt vie lukijansa juuri suomennetussa uutukaisessaan villin lännen maisemiin. Väkivaltaa tihkuvassa tarinassa elämä on halpaa ja ruumiita tulee kasakaupalla, mutta Sistersin veljekset (The Sisters Brothers) on tästä huolimatta edeltäjäänsä verrattuna huomattavasti lämminhenkisempi ja humaanimpi teos. Kirjan vinksahtanut huumori ei ole niin äärimmäisen sysimustaa, ja toisin kuin Puhdistautumisessa, tragikoomisista henkilöhahmoista paljastetaan myös heidän inhimillisempiä piirteitään. Häviäjiä ja eriskummallisia tilanteita rakastava deWitt on tuskin ensimmäinen tai viimeinen westernien myyttisiä antisankareita kieli poskessa käsittelevä tarinankertoja, mutta onnistuu silti tuulettamaan raikkaalla tavalla viime aikoina harvinaisen monia laadukkaita tuotoksia synnyttäneen lajityypin pahimpia kliseitä. Toisaalta parodia ei ole itsetarkoituksellista, vaan istuu luontevasti deWittin huolella kertomaan, kuin varkain eeppisiin mittasuhteisiin yltävään tarinaan.

Keskelle 1850-luvun Kalifornian kultaryntäystä sijoittuvaa nuhjuista road movie -elokuvaa muistuttava kirja seuraa palkkatappajina elantonsa ansaitsevan Sistersin veljeskaksikon harharetkeä kohti tarunhohtoisia kultakenttiä. Siellä jossakin piileskelee myös heidän häikäilemättömän työnantajansa hengiltä haluama arvoituksellinen Herman Kermit Warm. Ohjakset käsiinsä ottava vanhempi Charlie-veli on impulsiivinen ja häikäilemätön psykopaatti, joka näkee keikan vain yhtenä muiden joukossa sekä samalla tilaisuutena juopotella ja rellestää mielin määrin. Toisiaan seuraavat krapula-aamut tuovat kuitenkin nopeasti mutkia matkaan, eikä perilläkään oikein mikään tunnu sujuvan aivan suunnitelmien mukaan.

Rauhallisempi Eli puolestaan inhoaa nykyistä elämäänsä ja haluaisi keikan olevan viimeinen ennen vetäytymistä seesteisemmän elämän pariin. Rohkeutta ei vain löydy riittävästi unelmien toteutumiseen ja halu muutokseen näkyy takertumisena lähes kaikkeen edes vähän normaalilta haiskahtavaan. Hammasharjasta ei silti ole suunnanmuuttajaksi ja tielle osuva lyhyt suhde kalvakkaan bordellin kirjanpitäjään on sekin tuomittu epäonnistumaan alusta saakka. Kaliforniassa Herman Kermit Warmin hallussaan pitämä salaisuus lopulta paljastuu ja tarjoaa Elille mahdollisuuden muuttaa molempien veljesten elämän suuntaa. Kullan kiilto menee kuitenkin harkintakyvyn edelle, mutta seuranneen sotkun selvittely pakottaa Elin ottamaan viimein vastuuta sekä omasta että Charlien tulevaisuudesta.

Kirjan kertojan ääni kuuluu Elille. Vanhemman veljensä käskyttämä oman elämänsä sivustakatsoja on oppinut ottamaan asiat niin kuin ne vastaan tulevat, eikä ole juuri tottunut pohtimaan sen syvällisemmin ympäröivää maailmaa tai omien tekojensa seurauksia. Merkitystä on ainoastaan sillä, mitä Charlie tekee ja tämä taas on vuosien saatossa koulinut myös Elistä pelätyn tappajan. Pohjimmiltaan hyväsydäminen Eli haluaa kuitenkin vain tavallisen turvallista elämää ja deWitt rakentaa kirjan herkullisimmat hetket juuri tämän ristiriidan varaan: vaikka Eli syyllistyy pahoihin tekoihin, niin lukija ei voi olla tuntematta myötätuntoa siitä, kuinka tämän arkiset unelmat valuvat kerta toisensa jälkeen maahan kuin hiekka sormien välistä.

Toisena keskeisenä teemana deWittillä on kulta ja sen ihmismielessä herättämät intohimot. Kultakuumeen sekoittamassa Kaliforniassa maailma pyörii täysin keltaisen jalometallin ympärillä ja onnekkaimmille tai kaikkein häikäilemättömille ovat kaikki ovet avoinna. Kestävää onnea äkkirikastumisesta seuraa kuitenkin harvemmin, sillä moni tuhlaa omaisuutensa vielä nopeammin kuin on sen hankkinut. Tilanteen mielipuolisuutta symboloi hyvin Herman Kermit Warmin mullistava keksintö, joka suurista lupauksistaan huolimatta onnistuu lopulta kylvämään ympärilleen vain pelkkää pahaa.

Kuten teoksen englanninkielinen nimi osoittaa, sanat ja niillä leikkiminen ovat deWittillä edelleen hyvin hallussa. Kirja ei kuitenkaan ole suuri vitsikokoelma, vaan hauska ja omalaatuinen tunnelma syntyy deWittin tavasta kuvata jopa kaikkein kaistapäisimmät juonenkäänteet vähintään puoliksi vakavissaan. Oma lukunsa on myös kirjan naseva dialogi sekä deWittille ominainen ADHD-tempo. Samaan aikaan sekä hilpeä että vakavamielinen kirja on erinomainen vaihtoehto laadukasta kesälukemista etsiville ja sen lukemisen jälkeen on huomattavasti helpompi odotella syksyllä vihdoin suomeksi ilmestyvää Cormac McCarthyn Blood Meridian -romaania. (Tuomo L)