Ulla-Lena Lundberg: Jää

”Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.”  Näin varoittelee Posti-Anton Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitussa kirjassa Jää.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sotienjälkeiseen Suomeen, jossa nuoren papin Petter Kummelin perhe aloittelee yhteistä elämäänsä ulkosaariston Luotojen vaikeissa oloissa. Luotolaiset ottavat uuden papin ja hänen vaimonsa Monan sydämellisesti vastaan, kuten Luodoilla on tapana tehdä. Seurakuntalaiset ihastuvat innostuneeseen ja aidosti uskovaan pastoriinsa sekä hänen toppakkaan pastorskaansa. ”Seurakunta näkee että hän on aurinkoinen. Hymyilevä, kiinnostunut, tiedonjanoinen. Ystävällinen, mutkaton. Toimintatarmoa pursuava. Vaatimaton ja arvoa antava, aina hyvä sana huulilla. Veitikkamainen, kun häneen tutustuu lähemmin ja ymmärtää, ettei papinpuku kätke alleen pelkästään vakavuutta.”

Petter-pastori rakastaa Luotoja ja niiden ihmisiä. Hän on ihastunut kaikesta, mitä saaristolla on hänelle tarjottavanaan. Ihmiset ovat sanoinkuvaamattoman valloittavia, älykkäitä, pystyviä, asioista hyvin perillä olevia. Hän pitää ulkosaariston luonnosta: karuista, kauniista maisemista, navakoista tuulista ja avarista näkymistä. Uutta elämäänsä saaristopappina hän pitää Jumalan lahjana. Petter Kummel osaa myös lähestyä seurakuntalaisiaan ja arvostaa heitä, vaikka heidän elämänkatsomuksensa on toinen kuin hänen omansa.  Pastori tietää vaitonaisen ja salaperäisen tohtori Gyllenin olevan vapaa-ajattelija, mutta myös hänelle pastori osoittaa ymmärtämystä. Irina Gyllen on päässyt pakenemaan Suomeen Neuvostoliitosta, jonne hänen oli kuitenkin jätettävä pieni poikansa. Tämän elämänsä tragedian tohtori Gyllen kertoo papille, jolle oli helppo uskoutua, ja joka ei ”ollut turhan jumalinen”.

Mona-vaimo, ”pastorska”, kuvataan kirjassa työteliääksi ja tarmokkaaksi papin rouvaksi. Hän on järkevä, tiukka ja täsmällinen. Kun pappilaan kaivataan toista lasta pikku Sannan kasvukumppaniksi, on pastorska päättänyt ajoittaa tulevan lapsen syntymän kesään, vähän heinänteon jälkeen. Ja niin tapahtuukin, täsmällisesti. Mona tuntui kirjassa välillä liiankin ankaralta, jopa kylmältä, mutta kirjaa lukiessa hänenkin luonnettaan alkoi ymmärtää paremmin. Välillä tunsin suurta myötätuntoa työn paljoudessa ahertavaa pastorskaa kohtaa, kun hän passasi kesävieraaksi saapuneita miehensä sukulaisia ja muita kirkkosaarelle rantautuneita. Voi pastorska parkaa!

Saaristolaiset ovat kirjassa vahvasti luonnon, meren ja jään armoilla. Luontoa ja sen mahtavuutta ja ihmisen pienuutta luonnon voimien edessä Ulla-Lena Lundberg kuvaa kauniisti. Eräs kirjan herkimpiä kohtia on, kun Petter seisoo talvi-iltana ulkona pimeydessä Sanna sylissään näyttäen tyttärelleen ihmeellisiä revontulia. Sanna lepää turvallisesti isän sylissä poski hänen kylmää poskeaan vasten, ja taivaalla loimuaa vihreää valoa.

Kirjaa aloittaessani mietin, voiko saaristolaispapin arkisesta elämästä kertova teos olla mielenkiintoinen ja nykyihmistä koskettava?  Kirjan luettuani voin sanoa kuten presidentti Tarja Halonen Finlandia- palkinnon julkistamistilaisuudessa: kirja tempaisi mukaansa. Ulla-Lena Lundberg kuvasi elävästi saaristolaisten elämää, tapoja ja uskomuksia. Kirja puhui omalla tavallaan suvaitsevaisuudesta ja armollisuudesta. Ulla-Lena Lundbergin Jää on mahtava lukuromaani, joka osoittaa, kuinka yksinkertainen voi olla kaunista. (Sinikka L)