keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin

Fiktiiviset mittelöt luonnonvoimia vastaan käydään tavallisesti paljon laajemmissa puitteissa kuin päähenkilön kotipihalla. Arjen pienessä mittakaavassa etenevä sveitsiläisen Max Frischin Ihminen ilmestyy holoseeniin -romaani onnistuu kuitenkin tarjoamaan hyytävän tehokkaan tiivistelmän siitä, kuinka vähän maapallon nykyisten olosuhteiden tarvitsee lopulta muuttua, jotta omaan kaikkivoipaisuuteensa luottava ihmiskunta on vaarassa kokea saman kohtalon kuin dinosaurukset noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Pientä alppikylää uhkaava ympäristökatastrofi on ladattu täyteen lopun aikojen symboliikkaa ja omanlaisensa vertauskuva on myös se, että tapahtumia havainnoidaan muistisairaan vanhan miehen näkökulmasta. Herra Geiserin katkonaisista välähdyksistä rakentuva maailmankuva on siirretty sivuille erinomaisen taidokkaasti ja pitkälti sen ansiosta 1970-luvun lopussa julkaistu kirja tuntuu edelleen siltä, kuin se olisi kirjoitettu vasta aivan äskettäin. Nykyaikaiset viestintäyhteydet todennäköisesti toimisivat luotettavammin kuin mitä Frisch kuvaa, mutta vasten tahtoaan eristyksiin ajautuvan ihmisen tuntemukset eivät ole muuttuneet miksikään. Mieli, jonka omistaja ei ole enää täysin kotona on aina ollut maailman yksinäisin paikka.

Ihminen ilmestyy holoseeniin sijoittuu eteläsveitsiläiseen pikkukylään, joka on joutunut keskelle pitkään jatkuneita rankkasateita. Yhteyden muuhun maailmaan ovat katkenneet ja vaikka luonnon arvaamattomuus on asukkaille tuttua, niin epämääräiset uutiset maanvyörymistä ja siltojen sortumista herättävät poikkeuksellista huolta. Oudot sääilmiöt saavat kuitenkin entistä pahaenteisemmältä tuntuvan merkityksen, kun niiden tulkitsijaksi nousee herra Geiser, kylässä asuva 74-vuotias leskimies. Yksinäinen vanha herra luokittelee ja tallentaa huolellisesti muistiin tapahtumien kaikkein pienimmätkin yksityiskohdat, mutta on sairaudestaan johtuen kykenemätön liittämään havaintojaan yhteen mielekkääksi kokonaisuudeksi. Avuksi tulevat oman kirjahyllyn tietokirjojen sivuista leikellyt muistilaput, joita kiinnittämällä herra Geiserin kodin seinille hahmottuu vähitellen elämän koko historia, jota täydentävät vielä eri lähteistä poimitut uskonnollis-filosofiset pohdinnat. Puutarhan pienet sortumat vertautuvat geologisiin maailmankausiin ja ennustavat loppua Homo sapiensin menestystä avittaneelle lempeän ilmaston holoseenille. Ensyklopedioista ei silti löydy ratkaisua tilanteeseen, vaan Frisch käyttää ulkopuolisia tekstejä lähinnä esimerkkinä siitä, kuinka näennäisestä rationaalisuudesta on jo aikoja sitten tullut herra Geiserille aitojen ja merkityksellisten asioiden korvike. Eksyksissä oloa korostaa vielä loppuun sijoitettu yli vuorien vievä harharetki, joka saa traagisen kaksoismerkityksen, kun väkevät muistot lopulta palaavat kuolemaisillaan olevan herra Geiserin mieleen nuoruuden vaarallisen vuoristoseikkailun muodossa.  

Frischin kirja on todellinen luokituksia vastaan pyristelevä outolintu. Se on juuri ja juuri toistasataa sivua pitkä, täynnä kesken katkaistuja lauseita ja kaiken lisäksi iso osa sisällöstä on muualta lainattua. Lukukokemusta tämä ei kuitenkaan haittaa. Tarina on kuin huima hyppy jyrkänteeltä, jonka aikana voi nähdä vilauksen niin ihmiskunnan kuin yksilön romahduksesta. Mitään ei kaunistella, mistä hyvänä esimerkkinä toimii lopun kohtaus, jossa sekaisin oleva herra Geiser paistaa lemmikkikissansa takassa. Kirjailijan huolella hioman kielen täydellisyyteen puolestaan havahtuu viimeistään esseisti Kari Hukkilan jälkisanojen myötä. Taituruus ei silti koskaan muutu liialliseksi vaikeaselkoisuudeksi eikä toisaalta sisällön kokeellisuuskaan ole mitenkään itsetarkoituksellista. Pienestä suureksi kasvava Ihminen ilmestyy holoseeniin on viiltävän ihmisläheinen ja sumuisen kaunis, mutta samalla äärimmäisen pessimistinen teos. (Tuomo L)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti