Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

”Missä se viipyy? Hella paistaa epätasaisesti, reunimmaiset letut jäävät vaaleiksi. Sitä se taas sanoo, tummia pitää olla, mustankirjavia. Pesä on melkein loppuun palanut, mutta klapeja en lisää, hiki on muutenkin.” Tuula-Liisa Variksella on taito kirjoittaa arkista tekstiä vaikka rakkaudesta, josta kerrotaan hänen novellikokoelmassaan Että tuntisin eläväni. Variksen kirja koostuu kahdeksasta novellista, jotka kertovat saman suvun jäsenistä eri aikakausina. Jokainen tarina on oma kokonaisuutensa, mutta jokaisella kertomuksella on myös yhteyttä edellisiin, mikä saa kirjan muistuttamaan romaania. Sukulaisuussuhteet tosin vaativat lukijalta vähän päättelemistä, mutta melko pian kuitenkin selviää, kenen sukulainen on kulloinkin kyseessä.

Ensimmäisen novellin Ester hoitaa syöpää sairastavaa miestään reklaamissa kehutulla Samarin -terveysvedellä. Eletään vuotta 1926, ja pian Ester jää leskeksi huolehtimaan yksin pienestä pojastaan. Sylvi elää rakkauttaan välirauhan aikaan ja solmii pikaisesti avioliiton Aarren kanssa, joka palaa sodasta aivan eri miehenä. Teinityttö Paula ihastuu luokkatoveriinsa vain ihastumisen tunteen vuoksi ja kopio rakkausrunoja vihkoonsa. Ihmiset eroavat, toiset hautaavat puolisonsa, toiset lapsensa, vuosikymmenet vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta kaikki novellien henkilöt rakastavat tai ainakin kuvittelevat rakastavansa. Kirjan ihmisten elämä tuntuu niin tavalliselta, että vastaavia elämänkohtaloita voisi kuvitella löytyvän monen suomalaisen sukuhistoriasta.

Tuula-Liina Varis on parhaimmillaan naisten arkisen elämän kuvauksissa.  Kirjan naiset ovat vahvoja perheen voimahahmoja, jotka jaksavat pettymyksistään huolimatta pitää perheensä ja itsensä koossa. Monessa novellissa miehet ovat taustalla ja tarinaa kertovat naiset, jotka kokevat vahvasti iloa ja surua, katkeruutta ja intohimoa. Mutta kerrotaan kirjassa myös suomalaisen miehen kipupisteistä. Kun novellien naiset kärsivät rakkaudesta tai sen puutteesta, on miesten taakkana ollut sota. Variksen kirjassa sodanjälkeisessä Suomessa ei vietetty laatuaikaa yhdessä perheen kanssa, vaan perheen isä oli yleensä töissään, toinen taas hukuttamassa sodan traumoja viinan avulla tai isä oli kuollut. Lempilapsi -novellin yksinäinen tyttö Paula ihmettelee niitä koulutovereidensa perheitä, joissa molemmat vanhemmat ovat elossa. Kerronta on niin todellista, että jäin itsekin pohtimaan, kuinka paljon ja monen sukupolven ajan sotakokemukset jäivät vaikuttamaan ihmisten elämään.

Novellikokoelmasta saa enemmän irti, jos sen pystyisi lukemaan kerralla kokonaan tai monta novellia samalla kertaa, siten eri vuosikymmenet ja elämäntavan muutokset tulevat parhaiten esiin. Kielen vivahteet ja sanat kertoivat lukijalle hienosti, mitä aikaa novellissa elettiin. Tästä tyylistä todella nautin. Vaikka pidinkin enemmän kokoelman alkupuolen novelleista, täytyy ihailla taitoa ketoa pieniä sukutarinoita, jotka ulottuvat nykypäivään saakka. Tuula-Liina Variksen novellit osoittavat jälleen, etteivät ihmisten tunteet ja tarpeet ole juuri muuttuneet. Lettuja paistava 50-luvun uhrautuva kotiäiti Sylvi tunsi varmaan samaa kaipausta kuin miessuhteita metsästävä Militsa, joka rakastelee, jotta tuntisi elävänsä. (Sinikka L)