Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Valkoinen valo jatkaa Hanna-Riikka Kuisman tummansävyisten misery lit -romaanien sarjaa. Porilainen kirjailija on profiloitunut ansiokkaana synkistelijänä ja uutukainen ei tästä linjasta poikkea. Kuismalle valkoinen valo onkin kivun symboli ja kirja on tarkoitettu paitsi päähenkilöidensä, niin osittain myös koko suomalaisen yhteiskunnan sairaskertomukseksi. Sivuilla esitellään monenlaisten oireiden kirjo ja lääkkeet vaivoihin ovat enemmän tai vähemmän kyseenalaisia. Kirjan rakenne on tuttu jo Kuisman aikaisemmista romaaneista eli ristiin rastiin hyppivää tarinaa kerrotaan useamman päähenkilön näkökulmasta käsin. Valkoisessa valossa toisiinsa liittyvistä palasista koottu mosaiikki on rakennettu jo niin todennäköisyyden lakeja uhmaten, että tapahtumia ei edes kannata yrittää laittaa sattuman piikkiin. Mukaan ei kuitenkaan ole sotkettu yliluonnolliselta maistuvia elementtejä samalla tapaa kuin Kuisman esikoisteoksessa. Muutoin teksti on aikaisempaa henkevämpää ja ylenpalttinen kärsimyksellä hehkutus tuo useammankin kerran mieleen Riikka Pulkkisen Vieras-romaanin.

Verkkomaisen ihmissuhdedraaman seitinkutojaksi on valittu erakoitunut runoilija Maria. Krooniseksi muuttunut kipusairaus on sulkenut Marian neljän seinän sisälle äidiltä perittyyn asuntoon ja henkisenä suojamuurina toimii vielä julkisuutta varten luotu alter ego Magda Leenantytär. Muuhun maailmaan yhteyttä pidetään bloggaamalla ja ainoan fyysisen ihmiskontaktin virkaa on pitkään hoitanut kipulääkityksen turvin ylläpidetty salasuhde Luukakseen. Paniikkihäiriöstä kärsivä mainosmies on ollut Marian nuoruuden ihastus ja pari löysi jälleen toisensa Luukkaan Lyydia-vaimon hurahdettua Marian runouteen. Lyydian ja Luukkaan lapseton suhde taas hohkaa keskiluokkaisen kalseaa kylmyyttä ja Lyydian päivissä vuorottelevat alkoholi sekä juopottelun jälkeiset new age -rituaaleilla kyllästetyt katumusharjoitukset. Lisäksi Lyydiaa kiusaa paha polvivamma, mikä yhdessä ylipainon kanssa rajoittaa hänenkin liikkumistaan.

Lyydialla on ollut myös oma kaihoisa nuoruuden rakkautensa. Johannes saapuu mukaan tarinaan, mutta entisestä hurmurista on jäljellä enää haudan partaalla hoippuva rappioalkoholisti. Elämässä pitävät kiinni ainoastaan kaksi naista, joista kumpainenkaan ei ole Lyydia. Menneisyydessä elävä dementoitunut Elisabet-äiti paapoo poikaansa yhä kuin pikkulasta, mutta vankimmin Johannesta kannattelee Maria. Marian ja Johanneksen välillä ei ole suojamuureja, vaikkakaan kaksikkoa yhdistävä side ei ole rakkaussuhde. Tympääntynyt Luukas viettää yhä enemmän aikaa poissa kotoa ja hänen lisäkseen paikkaa Marian hämyisessä asunnossa kärkkyy kuolemaa tekevä Johannes. Myös Magdaa ihaileva Lyydia hakeutuu Marian seuraan ja joutuu kissa ja hiiri -leikkiä muistuttavaan peliin, jossa käydään kauppaa Johannekseen liittyvillä tiedonmurusilla. Pelin käynnistänyt Maria ei kuitenkaan itsekään tiedä lopullista totuutta Johanneksen taustoista.

Raflaavasti raotettujen salaisuuksien rinnalla Kuisma keskittyy kuvaamaan kunkin päähenkilön kamppailua kipujensa kanssa. Marian kokonaisvaltaisille kipukokemuksille ei löydy syytä, mutta niiden kurissa pitäminen onnistuu vain mittavan lääkecocktailin avulla. Työelämässä oleva Luukas koettaa peitellä oireitaan viimeiseen saakka ja hieman samanlaista tosiasioiden kieltämistä harrastaa Lyydia. Johanneksen lääkkeet ovat kuin suoraan vanhan juopon päiväkirjasta ja höperö Elisabet tanssii tokkurassa kuviteltuja muistojaan todeksi. Loppu on odotettua rankkaa välienselvittelyä ja Kuisma onnistuu vielä aivan kalkkiviivoilla palkitsemaan lukijansa varsin kekseliäällä yllätyksellä.

Valkoinen valo ei ole aivan parasta Hanna-Riikka Kuismaa. Kirjailijan ystävien kaipaamaa tunnelmallista ahdistusta on sivuilla riittämiin, mutta ikävä tulee etenkin upean Sydänvarjon askeettisempaa tyyliä, joka teki kirjan tapahtumista paljon uskottavampia. Valkoisen valon juonenkäänteistä monet taas tuntuvat joko useampaan kertaan käytetyiltä tai sitten muuten vain liian itsestään selviltä ja ovat kirjassa enemmänkin pelkästään viihdyttämistarkoituksessa. Yhtään ei myöskään auta se, että tekstille on haettu syvyyttä käyttämällä kornia Raamatusta johdettua nimistöä, vaikka kirja olisi toiminut hyvin ilman Johannes Kastanjoita. Pääsääntöisesti lukukokemus tuntuu kuitenkin nautinnolta. Erityisen elävästi on kuvattu Lyydian ja Luukkaan hajoavaa avioliittoa ja Kuismalle tyypillinen tapa pitää aina tietynlaista emotionaalista etäisyyttä kirjojensa henkilöhahmoihin tuo pariskunnan väliset jännitteet esiin poikkeuksellisen moniulotteisina. (Tuomo L)