Tua Harno: Ne jotka jäävät

Jo käsikirjoitusvaiheessa napattu Pentti Saarikoski -kilpailun ykkössija tuskin jää Tua Harnon Ne jotka jäävät -romaanin kohdalla ainoaksi palkintoseremoniaksi ja kolmekymppinen esikoiskirjailija lienee vahvoilla, kun aletaan veikata syksyn Finlandia-ehdokkaiden nimiä. Kirjaa ympäröivä hype on silti ansaittua, sillä vaikka Harno käyttää moneen kertaan hyväksi havaittua sukuromaanien kaava, niin lopputulos on ihastuttavan persoonallinen ja ammattitaidolla kirjoitettu lukupaketti, joka monisärmäisestä rakenteestaan huolimatta kykenee puhuttelemaan laajaa lukijakuntaa. Teoksen viehätysvoimaa selittää pitkälti se, että Harno kirjoittaa ajan henkeen hyvin sopivasta sitoutumiskammosta nautittavan ihmisläheisesti. Teksti on suoraviivaista ja vie liikoja sievistelemättä perimmäisten kysymysten äärelle. Sivuja rikastaa sopiva määrä draamaa ja päähenkilöiden elämä on muutenkin kuin särkyvästä materiaalista rakennettua. Hernkilien suvussa verenperinnön lailla siirtyvä levottomuus on vaivannut kirjojen päähenkiöitä aikaisemminkin, mutta se että neljä sukupolvea toistaa samaa hyvien tarkoitusten ja vähemmän hyvien lopputulosten kehää, tuo tarinaan juuri niitä kohtalonomaisia sävyjä, joita suurta suosiota nauttivalta kaunokirjalta vaaditaan.

Kirjassa Harnoa itseään muistuttava Frida-Henrietta Hernkil tilittää samanaikaisesti sekä henkilökohtaista elämäntilannettaan että sukunsa noin sadan vuoden ajanjakson kattavaa lähihistoriaa. Aihe on tullut Fridalle ajankohtaiseksi, kun oma opiskelijaromanssista alkanut parisuhde vaatii suuria päätöksiä. Frida pelkää kulkevansa esivanhempiensa epäkelpoja polkuja, sillä Hernkilien avioliitot ovat olleet poikkeuksellisen onnettomia ja etenkin miesten kohtalona on ollut ajautua etäälle perheestään. Näin on käynyt, vaikka etukäteen on suunniteltu tehtäväksi jotain täysin päinvastaista. Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Frida tunnistaa itsessään vaaran merkit, mutta haluaa toisaalta ripustautua Emil-rakkaaseensa. Valinta jäämisen ja lähtemisen välillä on kuitenkin vaikeaa, koska niin lähtemisestä taiteenlajin tehnyt isoisä kuin paikalleen jäänyt isä rikkoivat suhteissaan paitsi itsensä, myös suuren joukoin läheisiä ihmisiä. Elämännälkäisellä isoisä Pojulla oli kuusi vaimoa kolmella eri mantereella, mieleltään hauraalla Raimo-isällä puolestaan yksi. Onnea kumpainenkaan ei silti löytänyt.

Hyökyaallon lailla etenevästä Pojun tarinasta tulee Fridalle keino peilata omia ja isänsä kokemuksia. Poju on Juha Itkosen Hetken hohtava valo -romaanin Esko Vuoren sukulaissielu, mutta toimissaan vielä äärimmäisempi. Amerikka ei jää pelkäksi haaveeksi, vaan houkuttelee vastustamattomasti eteenpäin pyrkivää miestä luokseen. Vaimo ja lapset jäävät Suomeen ja lupaukset huolenpidosta haihtuvat nopeasti mielestä. Pojun rakkaudenkaipuuseen sisältyy kuitenkin myös aimo annos sotien jälkeistä naivia optimismia. Tarjolla on aina vain parempaa, vaikka jo ensimmäisen Amerikassa mönkään menneen avioliiton pitäisi soittaa varoituskelloja. Suomessa isättömänä kasvanut Raimokin pääsee nauttimaan menestyksestä työelämässä. Käytännönläheisestä Kerstistä löytyy vielä oiva vaimo ja Raimo vannoo uskollisuuden ja pysyvyyden nimeen. Vakaa perheidylli kuitenkin murtuu, kun Raimon mielenterveys alkaa järkkyä. Fridan ja hänen sisarensa nuoruuteen kuuluvat isän vainoharhaiset sekoilut sekä paheneva itsetuhoinen käytös. Fridalle lankeaa ensin perheen aviomiehen rooli ja kotoa muuton jälkeen matka kohti aikuisuutta jatkuu neuroottisena ja hikipinkona opiskelijatyttönä. Sitten kuvioihin tulee umpi-ihastunut Emil, jolle Frida on aluksi vain Leonard Cohenin haikean rakkauslaulun arvoituksellinen Suzanne.

Ne jotka jäävät välttää pahimmat kaavamaisuuden karikot ja tarina maistuu loppuun saakka kirpeältä ja elämänmakuiselta. Harno painottaa sitä, että kohtalo ei ole läheskään aina reilu niille jotka jäävät ja heidän taakkansa on lähes poikkeuksetta raskaampi kuin lähtijöillä. Toisaalta vielä hienompi oivallus kirjassa on se, että lähtijätkään eivät pääse täysin irti niistä jotka jäävät. Hyvä esimerkki tästä on, miten Raimon ja Pojun välille kertyy vähitellen yhteistä historiaa siinä määrin, että Raimo on lopulta ihminen, joka saattaa Pojun haudan lepoon ja tuo hänen tuhkansa takaisin Suomeen. Pojun seikkailujen rinnalla Fridan ja Emilin tarina tuntuu osittain vain jälleen yhdeltä nuorten menestyvien kaupunkilaisten ihmissuhdesopalta, mutta siihenkin saadaan lopulta puhallettua tarpeeksi jännitteitä. Loppu on sopiva yhdistelmä haikeutta ja Hernkilien uuden sukupolven myötä viriävää toiveikkuutta paremmasta. (Tuomo L)