Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Mooses Mentulan kirjailijauran käynnistänyt napakka novellikokoelma Musta timantti käsitteli useampaan kertaan aikuisten ihmissuhdeongelmia lapsen näkökulmasta käsin. Äärimmilleen aihe vietiin lapsista perheitä kannattelevia pikkuaikuisia tehneissä Huoltaja- ja Leiri-novelleissa. Molemmat tulevatkin väistämättä mieleen, kun alkaa lukea Mentulan samaan aihepiiriin pureutuvaa ensimmäistä pitkää romaania. Isän kanssa kahden on tiiviisti kirjoitettu episodimainen kertomus, jonka pääosassa on pohjoisessa asuva hajoamispisteessä oleva kolmehenkinen perhe ja erityisesti sen kymmenvuotias Lenne-poika. Vanhempien keskinäisessä ristivedossa isäänsä ja äitiään kaipaavan lapsen osa ei ole helppo ja Mentula tuo jälleen poikkeuksellisen hyvin esiin seuraukset, joista perheen sisällä puolensa valitsemaan pakotettu lapsi joutuu kärsimään. Kirjan aikuiset taas ovat jopa kärjistetyn keskenkasvuisia. Omia mielihaluja ja toiveita toteutetaan sumeilematta ja hieman yllättävää on se, että Mentulaa paljon muistuttava Jyri on henkilöhahmoista oikeastaan kaikkein häilyvin. Aluksi suoraselkäiseltä vaikuttavasta opettajasta on tehty kohtuullisen luihu tyyppi, joka tietää koko ajan tekevänsä väärin, mutta ei kuitenkaan kykene laittamaan pistettä toiminnalleen.

Kirja alkaa varsin suoraviivaisesti. Tuusulasta Sodankylään juuri muuttanut Jyri kohtaa heti ensisivuilla humalaisen poroisäntä Jounin, joka muun öykkäröinnin lisäksi syyttää etelän asukkia naisvarkaaksi. Purkauksen taustalta löytyvät Jounin oman avioliiton ongelmat. Kirkkonummelta kotoisin oleva Marianne-vaimo suunnittelee paluumuuttoa ja pariskunnan avio-onni on pienempien ja suurempien vastoinkäymisten suosiollisella avustuksella muuttunut vähitellen pelkäksi riitelyksi. Erityisen surkuhupaisaksi miesten ensitapaamisen tekee se, että Jyri on Jounin ja Mariannen Lenne-pojan opettaja. Lenne tasapainottelee kotona kummankin vanhemman oikkujen välillä, vaikka tulevaa poroisäntää pidetään enemmän isänsä poikana. Kodin ongelmat näkyvät kahnauksina koulussa ja niiden kautta Jyri joutuu henkilökohtaisesti tekemisiin Mariannen kanssa. Kaksikon kohtaaminen on kuin Jounin pahimmista painajaisista ja pari pomppaa sänkyyn ilman sen syvällisempää alkulämmittelyä. Pienessä yhteisössä Jyri ei silti voi välttää Jounin seuraa ja miesten välille alkaa vähitellen syntyä ystävyyssuhde. Tämän lisäksi Jyrillä on omat henkilökohtaiset ongelmansa. Etelä-Suomessa asuva äiti on kuolemansairas ja Jyri on tullut Lappiin etsimään jälkiä kadonneesta isästään. Johtolankana Jyrillä on ainoastaan muistoksi saatu halpa lapinkoru.

Isän kanssa kahden ei kuitenkaan ole pelkkää perhedraamaa, sillä Mentula on täydentänyt kirjaa värikkäillä kuvauksilla pohjoisen elämänmenosta. Ote on melkeinpä dokumentaarinen ja esimerkiksi ammattimaisen poronhoidon niksit tulevat Jounin ja Lennen kautta tutuksi. Yhtä lailla syvennytään Jyrin vähittäin etenevään sopeutumiseen uuteen asuinympäristöön. Erityisen tärkeää uudelle asukille on saada etunimeä täydentävä liikanimi ja sellainen Jyrille lopulta annetaan pienten kommellusten jälkeen. Kaikkein huolellisimmin Mentula tilittää silti Lennen tuntoja. Kaikki keinot ovat sallittuja, kun poika yrittää pitää perhettään koossa ja lopulta apuun otetaan myös mielikuvitus. Jokaiselle kirjan päähenkilölle on suotu myös sopivasti päivänpaistetta, joten tarina ei etene pelkästään Murheellisten laulujen maan tahdittamana. Jyriä ja Mariannea ei kuitenkaan päästetä pälkähästä. Hätäiset tapaamiset sekä yhteinen Ruotsin matka korostavat parin ulkopuolisuutta ja kipeämpien ratkaisujen aika tulee lopulta. Niitä ei kuitenkaan kirjan viimeisillä sivuilla enää ruodita, vaan Isän kanssa kahden päättyy hienosti aivan nimensä mukaisiin tunnelmiin.

Mentulan on kirjoittanut esikoisromaaninsa taidolla, joten sen pienet heikkoudet jäävät melkeinpä huomaamatta. Monessa muussa yhteydessä liian kaavamaiselta tuntuvat juonenkäänteet eivät kuitenkaan tässä kirjassa haittaa laisinkaan. Lisäksi sivuilta puuttuu rasittava paatos ja tarinan annetaan kulkea eteenpäin omalla painollaan. Kirjailijan sanoma on selkeä, mutta sen esiintuomiseksi ei käytetä turhaa moralisointia. Kiitosta saa myös kirjan pitäminen mahdollisimman virtaviivaisena. Juoni tempaa nopeasti mukaansa ja sen jälkeen sivut kääntyilevät kiivaaseen tahtiin. Tekstiä tulee silti luettua huolella, sillä elävä kieli tekee sekä päähenkilöistä että tapahtumapaikoista kiitettävän todentuntuisia. Etelän ja pohjoisen välisen kuilun ylenpalttinen korostaminen tuntuu ehkä hieman liialliselta, mutta molemmissa ilmansuunnissa asunut Mentula lienee perustanut havaintonsa pitkälti omiin kokemuksiinsa. Pohjoisen eksotiikkaa hehkutetaan kuitenkin tyylikkään hillitysti arkisemman sisällön lomassa. (Tuomo L)