Maapallolla on vuosimiljoonien aikana ehtinyt tallustelemaan jos jonkinlaista petoa, mutta joukosta tuskin on löytynyt ihmistä julmempaa. Surullisena muistutuksena tästä toimii Cormac McCarthyn Veren ääriin eli Lännen punainen ilta -romaani, jonka hurmeisten sivujen takana kummittelevat todelliset tapahtumat Yhdysvaltain ja Meksikon välisellä sekasortoisella rajaseudulla 1800-luvun puolivälissä. Faktoja käsitellään kuitenkin taiteellisella vapaudella niin, että vuonna 1985 ilmestyneessä kirjassa voi monien muiden merkitysten lisäksi aistia kaikuja amerikkalaisten 1900-luvun jälkipuoliskon epäonnisista sotaretkistä. Kirjan väkivallan, pahuuden ja kärsimyksen teemat ovat silti vieläkin universaalimpia ja kyseessä on teos, joka tuskin koskaan menettää ajankohtaisuuttaan. Kolmeen näytökseen jaksotettu tarina alkaa riipaisevalla kuvauksella kirjan pelkäksi pojaksi nimetyn päähenkilön syntymästä ja lapsuudesta. Neljätoista vuotta tiivistetään pariin sivuun, mutta epäselväksi ei jää, miksi poika pakenee kotoaan ja valitsee väkivallan. Siitä tulee mieron tietä kiertävälle pojalle nopeasti väylä päästä eteenpäin elämässä ja McCarthy pukee tämän osuvasti sanoiksi kohdassa, jossa puilla paljailla oleva poika värvätään ensimmäiselle sotaretkelleen kapteeni Whiten yksityisarmeijaan. Epäviralliset operaatiot Meksikossa loppuvat kuitenkin heti alkuunsa, kun ryhmä kahakoi huonolla menestyksellä komanssi-intiaanien kanssa. Poika selviää tilanteesta, mutta joutuu meksikolaisten vangiksi.
Toinen näytös käynnistyy vankisellissä, jossa poika tapaa jo entuudestaan tutun Toadvine nimisen hevosvarkaan. Heidät molemmat pestataan John Glantonin johtamaan joukkioon, joka ainakin muodollisesti toimii meksikolaisten viranomaisten alaisuudessa. Ryhmän tehtävänä on puhdistaa rajaseutua rettelöivistä apasseista ja palkkio maksetaan kuolleilta intiaaneilta leikattujen päänahkojen perusteella. Glantonin koplan vaiheille on uhrattu suurin osa kirjan sivuista ja niiden aikana McCarthy sulauttaa pojan niin tiiviiksi osaksi joukkiota, että tuntuu kuin kirjan päähenkilö katoaisi kesken kaiken. Uudeksi keskushahmoksi nousee Glantonin koplassa ratsastava yli-ihmistä muistuttava tuomari Holden. McCarthy esittelee Holdenin jo kirjan alussa, mutta tekee vasta nyt selväksi tuomarin poikkeuksellisuuden niin henkisten kuin ruumiillisten ominaisuuksien suhteen.
Häikäilemätön Glanton usuttaa pian miehensä siviiliväestön kimppuun ja päättömästi riehuva kopla joutuu itse meksikolaisten jahtaamaksi. McCarthyn verilöylyistä maalailemat kuvat ovat järkyttäviä, mutta hävityksen keskellä renessanssi-ihmisen lailla patsasteleva Holden tekee niistä kuin pahoja unia. Järkälemäinen tuomari taitaa tieteet sekä taiteet ja kieltäytyy omaksumasta muun joukkion raakalaismaisia tapoja. Samanaikaisesti Holden ylittää iljettävyydessään joukkion paatuneimmatkin tappajat ja McCarthy jopa nostaa hetkeksi rikoksiensa merkkejä kasvoissaan kantavan Toadvinen kirjan omatunnon ääneksi tämän noustessa tuomarin toimia vastaan. Meksikon armeijaa pakoileva joukkio kärsii mieshukasta ja siirtyy lopulta takaisin Yhdysvaltain puolelle. Siellä he ottavat petoksella haltuunsa Coloradojoen ylittävän lautan ja muuttavat sen kammottavaksi murhien ja rosvouksen tyyssijaksi. Petos saa kuitenkin lopulta palkkansa, Glanton kuolee ja kopla hajoaa.
Viimeinen näytös seuraa pojan kasvua mieheksi. McCarthyn kerronta muuttuu jälleen tiiviiksi, mutta toisaalta osuus alkaa kirjan kaikkein pysäyttävimmällä kohtauksella. Uudelleen vangituksi joutunut poika kohtaa tuomari Holdenin, joka syyttää sellissä viruvaa poikaa kaikesta Glantonin rosvojoukon aikaansaamasta hävityksestä. Hyvinvoivan tuomarin ulkoasusta voi päätellä, että tämä on myös ulkopuolisten mielipide ja hän yrittää nyt saada vielä pojan vakuuttuneeksi syyllisyydestään. Poika kuitenkin torjuu tuomarin väitteet ja onnistuu vapautumaan. Seuraa joukko vaellusvuosia, joiden jälkeen poika ja tuomari kohtaavat toisensa vielä kerran. Kaksikon ensitapaaminen, Coloradojoen takaa-ajo sekä vankilassa käyty keskustelu viedään nyt lopullisen päätöksen. Lopun hirvittävyydeltä ummistetaan silmät, mutta McCarthy ei piilota pessimismiään lukijalta.
Veren ääriin iskee hurjan pyörremyrskyn lailla. McCarthyn viljelemät menneen maailman sanat ja lauseenparret vaikuttavat pikaisella silmäilyllä kuivilta kuin vanha perheraamattu, mutta jo pienen katkelman lukeminen tekee selväksi kirjan kielen hypnoottisuuden. Jokainen sivu on taideteos, josta aukeaa portteja niin huimiin filosofisiin pohdintoihin kuin ihon alla kihelmöiviin tuntemuksiin luonnonvoimien armoilla olevasta ihmisparasta. Teoksen raju väkivalta on etäännytettyä ja poikkeaa täysin siitä, mihin viihdekirjallisuudessa on totuttu. Lopussa kokeekin lukeneensa jotain sellaista, jota kenenkään toisen on mahdoton yrittää toistaa. Onnistuneen kokonaisuuden täydentää käännöstyö, jossa on käytetty sekä luovia ratkaisuja että kunnioitettu suurella hartaudella Cormac McCarthyn kryptistä alkuperäistekstiä. (Tuomo L)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti