Kissan ja ihmisen välinen yhteiselo on sen verran tuoretta perua, että omin päin tehdyt metsästysretket kuuluvat yhä monen kotikissan päiväohjelmaan. Hyvän kuvan veikeän lemmikin luontaisista taipumuksista antaakin tuore amerikkalaistutkimus, jonka mukaan pelkästään Yhdysvalloissa kattien kynsiin joutuu vuosittain vajaa neljä miljardia lintua sekä noin 21 miljardia pikkunisäkästä. Luvuista vastaavat pääasiassa vapaana liikkuvat kulkukissat, mutta toisaalta juuri saalistusvietti on ollut tärkein syy siihen, miksi niiden villejä esi-isiä on alettu kesyttämään ihmisen palvelukseen. Ylivertaiset hiirikannan säätelijät turvasivat Lähi-idän muinaisten korkeakulttuurien viljavarastoja ja alueelta noin seitsemän tuhatta vuotta sitten alkanut vuorovaikutus on edennyt vähitellen kohti kaikista nykyaikaisen elämän mukavuuksista nautiskelevaa luksuskissaa. Suomeen kissat saapuivat vasta rautakauden lopulla noin tuhat vuotta sitten. Minna Keinäsen ja Harri Nymanin kirjoittaman Kissojen Suomi -kirjan sivuilta käy kuitenkin selväksi se, että kissat ovat täälläkin yhtä lailla jättäneet jälkensä ihmisen historiaan ja kulttuuriin. Moni asia olisi toisin, jos kissat eivät jostain syystä olisi suvainneet kotiutua Pohjolan perukoille.Kissojen Suomi vie aluksi kissahistorian kaikkein varhaisimpiin vaiheisiin. Keinäsen ja Nymanin mukaan suomalaisten kissojen sukupuu poikkeaa merkittävästi muista Pohjoismaista, sillä sen juuret johtavat suoraan Arabian ja Persian esikissoihin. Tästä on kiittäminen viikinkejä, joiden itään suuntautuneiden retkien tuomisia ensimmäiset tassunsa maamme kamaralle laskeneet kissat todennäköisesti olivat. Rautakauden kalmistoista löytyneet kissanluut kertovat myös siitä, että kissaa pidettiin alusta saakka muunakin kuin pelkkänä hyötyeläimenä. Kissaa tarkoittava suomen kielen sana on tosin perua arabian kukkaroa tarkoittavasta sanasta, joten mirrien turkeilla on ollut muitakin käyttötarkoituksia kuin pelkkä silittely. Kutsumanimiä kissalla on suomen kielessä useita ja niissä näkyy niin itäisten kuin läntisten kielialueiden vaikutus. Kissoja nimiasiat tuskin kiinnostavat, mutta keskiajan noitavainoihin liittyneeseen kissavihaan niillä olisi varmasti voimakas vastalause esitettävänään. Kirkon masinoiman onnettoman kampanjan seurauksena edesautettiin samalla tunnetuin seurauksin ruttoa levittävien rottakantojen kasvua.
Maatalousvaltaisessa maassa kissoja kohdeltiin kuitenkin pääsääntöisesti hyvin. Kissojen elämää osana talonpoikaiskulttuuria käsittelevässä luvussa päästään sen jäljille, miten kissan ja ihmisen välinen suhde alkoi muovautua nykyiseen muotoonsa. Meidän tuntemamme kissanpidon esiaste syntyi, kun viljavarastoissa saalistavien hiirikissojen seuraksi taloihin ilmestyivät uuninpankoilla makoilevat tupakissat. Niitä pidettiin kuin lemmikkiä, mutta varsinaisen sylikissan esiinmarssin Keinänen ja Nyman ajoittavat 1800-luvun jälkipuoliskon säätyläisperheisiin. Englannissa kuningatar Viktorian hovissa alkanut muoti-ilmiö levisi nopeasti Suomeen, mistä ovat todisteena esimerkiksi lehti-ilmoitukset, joissa huhuiltiin karkumatkalle sännänneiden lemmikkien perään. Ensimmäinen rotukissanäyttely järjestettiin Lontoossa vuonna 1871. Suomalaista vastinetta jouduttiin odottamaan lähes sata vuotta, mutta sen jälkeen harrastuksen suosio on meilläkin ollut vakaata. Toinen merkittävä osa 1800-luvun jälkeistä kissakulttuuria liittyy taiteessa esiintyneisiin kissakuvauksiin. Keinänen ja Nyman ovat omistaneen aiheelle kokonaisen luvun ja siinä käydään läpi kissan roolia kuvataiteissa, kirjallisuudessa, musiikissa sekä elokuvassa. Skaala ulottuu aina runoilija Edith Södergrania syvästi inspiroineesta Totti-kissasta Batman -televisiosarjan camp-henkiseen Kissanaiseen.
Kissojen Suomi on tietokirjaksi poikkeuksellisen kepeä ja hauska. Tämä ei kuitenkaan tee siitä yhtään vähemmän mielenkiintoista ja lopputulos on oiva osoitus siitä, että laadukkaan tietokirjan voi kirjoittaa olematta haudanvakava. Teksti on nautittavalla tavalla yleissivistävää ja sopii erinomaisesti nuoremmille lukijoillekin. Kissojen omistajille sekä kaikista niistä pitäville teos on luonnollisesti pakollista luettavaa. Vaikka kirjassa ei varsinaisia hoito-ohjeita jaeta, auttaa se ymmärtämään paremmin kissan luonteen särmiä. Moni hemmoteltu ja tuunattu näyttelykissa olisikin varmasti paljon onnellisempi, jos historian kelloa siirrettäisiin reilut sata vuotta taaksepäin. Toisaalta näillä leveysasteilla kissa ei ole koskaan tullut toimeen ilman ihmisen huolenpitoa, mikä erityisesti kesäkissoja harrastavien olisi syytä muistaa. (Tuomo L)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti