Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Keramiikkataiteilija Edmund de Waal perii isoenoltaan arvokkaan netsukekokoelman, 264 japanilaista puista ja norsunluista pienoisveistosta, jotka esittävät lukemattomia eri aiheita, eläimiä, hedelmiä ja ihmishahmoja. Edmund de Waal joutuu näiden merkillisten pikkuesineiden lumoihin ja lähtee selvittämään netsukeiden vaiheita ja omaa juutalaista sukuaan.

Netsukeiden ensimmäinen omistaja oli kirjailijan isoäidin isän sukulainen Charles Ephrussi, joka oli intohimoinen keräilijä. Japanin ihannointi oli muotia 1870-luvun Pariisin hienostopiireissä, ja varakkaana seurapiireihin kuuluvana herrasmiehenä Charles hankki kokoelman ylelliseen pariisilaiskotiinsa. Ephrussi- suku oli yksi tuon ajan Euroopan varakkaista juutalaissuvuista, joka oli rikastunut aluksi viljakaupalla, mutta omisti nyt lukuisia yrityksiä sekä Pariisissa ja Wienissä toimivan pankin. Upporikkaat juutalaissuvut liikkuivat sulavasti Pariisin seurapiireissä, ja he olivat mukautuneet melkein täysin valtaväestöön. Myös Charles Ephrussi oli haluttu vieras sivistyneistön keskuudessa, ja hänellä oli lukuisia ystäviä Pariisin taidepiireissä. Kirjailija Marcel Proust oli usein nähty vieras Charlesin kutsuilla, ja kerrotaan, että kirjailija käytti Charles Ephrussia esikuvanaan luodessaan Charles Swanin kirjasarjaansa Kadonnutta aikaa etsimässä. Charles sai kuitenkin tuntea nousevan juutalaisvihan, kun juutalaisen upseerin Alfred Dreyfusin saama vakoilutuomio jakoi pariisilaisten mielipiteet, ja osa Charlesin ystävistä osoittautui avoimesti juutalaisvastaisiksi. Juutalaisia voitiin nyt julkisesti solvata ja häväistä. Eräs Ephrussien ystävä kertoo kuulleensa, kuinka joku mies oli sanonut lapselleen Ephrussien talon ulkopuolella: ”Kuka tässä asuu? Le sale juif!” –likainen juutalainen. Pariisin ilmapiiri oli muuttunut.

Pariisista netsuket matkaavat 1900-luvun alun Wieniin. Charles Ephrussi lahjoittaa pikkuesineet häälahjaksi veljenpojalleen Viktorille tämän avioituessa nuoren kaunottaren Emmy Schey von Koromlan kanssa. Netsukekokoelma löytää paikkansa Wienin kodissa Emmyn pukeutumishuoneesta, missä perheen neljä lasta, joista yksi on kirjailijan isoäiti Elisabeth, saavat pitää niitä kädessään ja leikkiä niillä. Kun Hitlerin joukot marssivat Itävaltaan maaliskuussa 1938, Viktor Ephrussin ja hänen perheensä elämä mullistuu täysin. Muutamassa viikossa Viktor menettää pankkinsa, kotitalonsa ja taidekokoelmansa, joka takavarikoidaan kerryttämään Kolmannen valtakunnan kassaa. Viktorille ja Emmylle osoitetaan asuttavaksi entisestä 24 huoneen palatsistaan kaksi pientä huonetta. Kaikki tämä tapahtuu avoimesti, julkisesti ja mikä pelottavinta, täysin laillisesti. Saksalaiseen kulttuuriin kasvatetulle ja sitä ihailevalle Viktorille osoitettiin, kuinka hän ei ollut arjalainen. ”Maa, joka Viktorille on ollut das Land der Dichter und Denker, runoilijoiden ja ajattelijoiden maa, on nyt das Land der Richter und Henker, tuomarien ja pyöveleiden maa.”

Joulukuussa 1945 Elisabeth matkustaa Wieniin ja käy katsomassa toimisto- ja asuinhuoneiksi muutettua entistä kotitaloaan. Talossa asuukin vielä perheen vanha palvelija Anna, joka kertoo, että hänellä on Elisabethille jotain annettavaa. Anna antoi Elisabethille 264 japanilaista netsukea, jotka hän oli onnistunut pelastamaan ja säilyttämään ne patjansa alla koko sodan ajan. Ephrussin perhe menetti sodassa melkein koko omaisuutensa, mutta netsuket säästyivät ja kävivät vielä pistäytymässä sodanjälkeisessä Tokiossa.

Edmund de Waalin kirjan luettuani voi viiniasiantuntijoiden kieltä matkien todeta, että tämä kirja on todellinen löytö. Kirjassa kuvataan paljon 1800-luvun lopun ja toista maailmansotaa edeltävän ajan aatehistoriaa ja kulttuuria. Kirjailijalla on myös Japanin tuntemusta, jota hän on saanut oleskeltuaan isoenonsa Ignacen ja tämän kumppanin Jiron vieraana Tokiossa. Teosta lukiessa tuli mieleen, kuinka onnistuttiin vähitellen, melkeinpä huomaamatta, nostattamaan vihaa jotakin kansanryhmää vastaan, ja kuinka tämä sama voi toistua myös nykyaikana. Mutta kiehtovinta kirjassa oli kuitenkin tarina ”kätketystä perinnöstä”, pienistä japanilaisveistoksista, joiden joukossa on jänis jolla on meripihkanväriset silmät. (Sinikka L)