CMX: Seitsentahokas

Edellisellä levyllään popin ja iskelmän kanssa leikitellyt CMX palaa Seitsentahokas-levyllään jälleen haastavamman materiaalin pariin. Yhtyeen laajasta repertuaarista löytyy kaksi massiivista progressiivisen rockin merkkiteosta sekä liuta muuten vain vaikeina pidettyjä levyjä, mutta uutukaisen asemoiminen niiden jatkeeksi tuntuu aluksi hankalalta. CMX on monipuolistanut ilmaisuaan vuosien varrella siinä määrin, että Seitsentahokkaan raakaa betonia kuulijalle syöttävä tuotanto tuntuu aluksi pettymykseltä. Parempi silti, että bändi ei tee samaa levyä uudelleen ja turhan sliipatun edeltäjän toistaminen olisi ollut selvä virhe. Seitsentahokkaalle mahtuu toki myös Dinosaurus Stereophonicus- sekä Talvikuningas-levyiltä tuttua hämyistä progeilua. Soitinarsenaalia sen synnyttämiseen on tällä kertaa vain käytetty hämmästyttävän säästeliäästi.

AAA-luokan aloitus tekee kuitenkin ensivaikutelmista erittäin positiivisia. Heti kärkeen kuultavat Valoruumis, Etuvartio sekä En tahdo nähdä enää yhtään alastonta antavat vaikuttavan näytön myös sessiorumpaliksi värvätyn Olli-Matti Wahlströmin kyvyistä ja lopputulos on vertailukelpoinen Tuomas Peipon hurjalle ensiesiintymiselle Vainajala-levyllä. Yrjänän ärjymässä Valoruumissa ei liikoja herkistellä, vaan se asettuu linjaan Pirunnyrkin tai Iskusävelmän kaltaisten vahvojen alkurutistusten kanssa. Kakkosraitana kuultava Etuvartio on niin raivokasta paahtoa kuin keski-ikäistyneeltä CMX:ltä voi nolostumatta odottaa, ja kun melodinen En tahdo nähdä enää yhtään alastonta vielä putsaa pöydän, niin odotukset nousevat väkisin kattoon ja soittimessa voi helposti olettaa pyörivän CMX:n parhaan tuotoksen sitten vuoden 2003 legendaarisen Aion-levyn.

Hurjin nousukiito katkeaa valitettavasti nelosraitana kuultavaan Luotisuoraan. Kirkasotsaisella uholla ratsastava biisi ei istu kaikkein luontevimmin CMX:n käsittelyyn. Seuraava Nrsisti on parempi, mutta ei alun kaltainen täysosuma. Molemmat raidat ovatkin lähinnä pakollista odottelua ennen levyn merkkipaaluksi nousevaa Kusimyrskyä. Ensimmäiseksi singlejulkaisuksi valittu kahdeksanminuuttinen tarjoaa Seitsentahokkaan vaikuttavimmat hetket, vaikka täyteen vauhtiin päästään vasta utuisen väliosan ja sitä seuraavan loppunousun aikana. Rutiinilla vetäisty Rikkisuudeltu on Kusimyrskyä tyypillisempi singletäky. Auringon kultaisen kaupungin varjoista ei vain löydy tarpeeksi sisältöä Arkangelin tai Ruosteen kaltaisten CMX-balladien rinnalle. Jatko on myös epätasaista: Me tulemme kaikkialta jää jonnekin Nrsistin ja Luotisuoran välimaastoon. Jyrsijä taas on turhan kuuloista täytemateriaalia. Seitsentahokas päättyy Seitsentahokkaaseen, jonka intro on tehty kuin kiusaksi niille, jotka odottivat leijuvansa CMX:n kanssa kosmisten ulottuvuuksien tuolle puolen. Tyylikkäänä lopetuksena se kuitenkin ajaa asiansa.

Seitsentahokkaan voin tiivistää sanoilla hyvää, mutta ei parasta. Pitkän linjan yhtye haluaa olla ennalta arvaamaton, mutta samalla se on menneisyytensä vanki. Särmät ovat silti tallella ja CMX on edelleen omalla tasollaan suomalaisessa rock-universumissa. Kilpailu itsensä kanssa käy kuitenkin kokoa ajan vaikeammaksi ja monelle fanille yhtyeen kulta-aika alkaa huolestuttavasti ajoittua pääasiassa 1990-luvulle sekä 2000-luvun alkuun. Liikoja ei onneksi nytkään tarvitse pettyä ja paras levy voi yhä olla tekemättä. Ja saadaan Seitsentahokkaalla sentään nauttia CMX:n kaikkien aikojen hienoimmasta levynkannesta. (Tuomo L)