Rauta-antura on kertomus Lapin sodasta. Nuori panssarintorjuntamies Heikki Ojala joutuu kesällä 1944 Kannaksen suurtaisteluihin, eikä yhdeksäntoistavuotias sotilas vielä taisteluista heti kotikonnuilleen pääse. Syksyllä Neuvostoliiton kanssa solmitun erillisrauhan ehtoihin kuului saksalaisten joukkojen ajaminen pois maasta, ja tähän operaatioon komennetaan myös Ojalan joukko-osasto. Samaan tehtävään on määrätty myös Heikin lapsuudenystävä Pauli ja hänen vanhempi veljensä Arvo, joka oli tuotu komentopaikalle Sukevalta. Vankilaan Arvo oli joutunut syksyllä 1941 rintamalla esittämistään tappiomieltä ruokkivista puheistaan. Näistä asetelmista alkaa Tuurille ominaiseen tapaan nuoren Heikki Ojalan silmin kuvattu sotaretki, jossa on monenlaista vaihetta ja tapahtumaa.Ensin mennään junalla pohjoista kohti määränpäänä Oulu, josta jatketaan laivalla Tornion suuntaan. Marssitaan surkeassa syyskelissä märissä kamppeissa kohti Tornion kaupunkia, jossa jo taistellaankin entistä aseveljeä vastaan. Maahan saapuneet venäläiset, uudet aseveljet, tarkkailevat soditaanko tosissaan saksalaisia vastaan, ja tämän vuoksi tienvarsille on jätetty saksalaisten ruumiita näytille. Sota on rumaa ja raakaa. Komppanian mukana marssivan sotilaspapin pyynnöstä Heikki Ojala kuitenkin kuljettaa salaa saksalaisia haavoittuneita Haaparannan puolelle hoitoon, vaikka venäläiset olivat vaatineet kaikki saksalaiset luovutettavaksi Neuvosliittoon. Suomalaisjoukot seuraavat Lappia miinoittavia saksalaisia pohjoiseen. Sataa räntää, lunta, muonitus ei toimi, miehet ovat sotimiseen väsyneitä.
Heikki Ojalan sotareissu saa yhä omituisempia piirteitä, kun Muoniossa joukkueelle annetaan tehtäväksi kuljettaa saksalaisten sotilaiden hylkäämät suomalaisnaiset Ouluun sotaoikeuteen. Alkaa ”saksalaismorsiamien” ja suomalaissotilaiden yhteinen marssi kohti etelää. Marssitaan välillä jalkaisin, välillä saadaan järjestettyä kyyti ruumiita kuljettavan auton lavalle. Rintamalla taistelleiden miesten kieli on kovaa, eikä saksalaisten jättämille naisille sympatiaa löydy. Saksalaisen kanssa veljeillyt nainen on huora, vaikka sotilaspappi kuinka yrittäisi saarnata inhimillisyyttä. Pappia naisten kohtalo koskettaakin varsin läheltä, sillä papin oma vaimo löytyy saksalaismorsiamien joukosta.
Rauta-antura on Tuuria parhaimmillaan. Hänen muista kirjoistaan tuttu kuiva huumori ja lakoninen tyyli osuvat jälleen kohdalleen. Tuuri osaa erinomaisesti kuvata sotaa yksittäisen ihmisen kokemana, ja tässä kirjassa nimenomaan nuoren rivisotamiehen kokemuksina. Kirjasta jäi erityisesti mieleeni kuvaus kylmästä syysaamusta, jolloin joukkueen nuorimmat Heikki ja Pauli lähtiessään marssimaan eteenpäin hyppivät rikkomassa yön aikana jäätyneitä vesilammikoita. Samat nuoret miehet olivat edellisenä päivänä kantaneet ruumiita ja vaikeasti haavoittuneita tovereitaan. Jos Antti Tuurin vähäsanaisesta tyylistä tykkää, niin Rauta-antura on kirja, johon kannattaa tarttua, vaikkei varsinaisia sotakirjoja lukisikaan. Kirjan karusta aiheesta huolimatta siitä ei jää lukijalle ahdistavaa tunnelmaa. Ojalan Heikki saa lopulta luovuttaa sotakamppeensa ja palata kotiin aloittelemaan rauhan ajan elämää.
”Sitten pesin itseni lämpimällä vedellä, jota otin saunapadasta. Menin koskeen huuhtelemaan. Kosken vesi oli kylmää niin kuin rauta, mutta seisoin ison kiven alapuolella; vesi syöksyi kiven yli ja peitti minut ryöpyillään. Kosken pauhussa ja ryöppyävän veden sisällä ajattelin, että koski veisi minusta kaiken sen, mitä olin joutunut kokemaan viimeisen puolen vuoden aikana, mutta on siitä muistiin jotakin jäänyt.” (Sinikka L)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti