Tommi Liimatta: Rautanaula

Tommi Liimatan Rautanaula tuo mieleen amerikkalaisten Coenin veljesten synkänhauskat elokuvat. Myös niiden omalaatuinen tunnelma syntyy usein siitä, kun tavallisten ihmisten vielä tavallisempaan elämään sekoittuu hetkeksi ripaus populaarifiktion lajityypeissä lukuisia kertoja toistettuja tragikoomisia juonenkäänteitä. Tosin Rautanaulassa minimalismi on viety vielä astetta pitemmälle. Kirjassa kuvataan keski-ikäistymisen iloja maistamaan päässeen Kai Malmirinteen lähipiirin ympärille nivoutuvaa salaperäistä katoamistapausta, mutta apuun ei kutsuta kaiken nähnyttä rikosetsivää, vaan kadonneen puolison jäljitys tapahtuu melkein loppuun saakka pelkästään perhepiirissä. Osittain jo tästä syystä tapahtumat eivät etene dekkareista tutun johtolangasta toiseen vievät loogisen päättelyn tahdissa. Vihjeet ovat paljon epämääräisempiä ja arjen lomaan sijoitellut pienimuotoiset jännityselementit tajuaa oikeastaan vasta jälkikäteen. Mukana on myös lyhyitä sadunomaisia katkelmia, mutta kaikkein railakkain irtiotto todellisuudesta tehdään kirjan turboahdetuissa seksikohtauksissa, joissa jaksava ja pystyvä Kai Malmirinne hoitelee peräkkäin niin tyttäret kuin äiditkin.

Tarina etenee verkkaisesti ja lähes pelkästään syvyyssuunnassa. Liimatta tarkentaa yksityiskohtiin, joissa mikään ei ole aivan sitä, miltä se aluksi näyttää. Aivan erityisesti tämä pätee Rautanaulan päähenkilöön Kai Malmirinteeseen. Menestyvän myyntitykin sliipattuun maailman alkaa ilmestyä säröjä, kun erään liikematkan jälkeen omakoti-idylliä ylläpitänyt Raisa-vaimo ei olekaan enää kotona odottamassa. Aluksi huolta tuntuu aiheuttavan pelkkä kulissien ylläpito, mutta vähitellen Raisan poissaolo alkaa järkyttää syvemmin Kain tunne-elämää. Tämä ei tosin estä naisseikkailuja harrastavaa miestä jatkamasta edelleen mielipuuhiensa parissa.

Katoamiseen saadaan jonkinlaista selvyyttä, kun Raisa lopulta ottaa kirjeitse yhteyttä Kaihin. Väljähtynyt parisuhde kelpaa selitykseksi myös Raisan Raili-siskolle, jonka kanssa Kai on alkanut selvittää tapahtunutta. Railin perhe-elämässä on omat kipukohtansa, joiden ansiota lienee se, että Raili alkaa vähitellen huomata aukkoja Kain kertomuksessa. Kirjan loppunäytöksessä Kain huomio kääntyy kuitenkin toisaalle, sillä Raisan katoaminen nostaa esiin vanhan lapsuuden tragedian, jonka jälkipyykin selvittely vie viimein niin Kain kuin lukijat lopullisten vastausten äärelle.

Rautanaula on haastava, mutta erittäin palkitseva lukukokemus. Liimatta kirjoittaa niille, jotka haluavat nauttia ja sulatella ajatuksella omaperäisiä kielikuvia sisältävää tekstiä. Tarinan annetaan ajoittain haarautua todella oudoille sivupoluille ja kirjan henkilökuvaus on hetkittäin kuin villiä tajunnanvirtaa. Kokonaisuus pysyy silti hyvin kasassa ja Liimatta pitää huolen siitä, että kirjan parissa myös viihtyy. Nykyään turhan moni kirja etenee aivan liian ennalta arvattavasti, joten tässäkin suhteessa Rautanaula erottuu joukosta edukseen. Täytyy vain toivoa, että monessa mukana olevalta Liimatalta riittää energiaa jatkaa kirjailijan uraansa. (Tuomo L)

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia

Tuhon jälkeiseen maailmaan pystyyn jäänyt Hotel Sapiens on kuin loppusijoituspaikka itselleen ja ympäristölleen liian vaaralliseksi käyneelle ihmislajille. Kovin tarkkaa määritelmää Leena Krohn ei luomukselleen kuitenkaan anna, mutta ajallisesti sijainniksi paikantuu lähitulevaisuus, jossa joukko toisiaan seuranneita katastrofeja on muuttanut maapallon ihmiselle asuinkelvottomaksi. Myöskään onnettomuuksien alkuperää ei liikoja selitellä, mutta oma osuutensa niihin on ollut itsestään tietoiseksi tulleiden tietoverkkojen toimilla. Kaitsijoiksi kutsuttu keinoäly – paitsi edesauttoi romahdusta – niin vangitsi joukon siitä selvinneitä outojen sumujen keskellä sijaitsevaan Hotel Sapiensiksi nimettyyn hoitolaitokseen. Sen eläintarhaa muistuttavissa olosuhteissa asukkaista pidetään hyvää huolta, mutta samalla kyse on kokeesta, jonka avulla Kaitsijat pyrkivät joko tulemaan enemmän ihmisen kaltaisiksi tai sitten muuttamaan ihmiset itsensä kaltaisiksi. Krohn ei näe vaihtoehtojen välillä suurta ristiriitaa, sillä suljettua ja kontrolloitua ympäristöä käytetään kirjassa osuvana vertauskuvana sille, kuinka ihmisen toimissa syiden ja seurausten väliin mahtuu aina harmaa alue, jossa vapaasta tahdosta tulee ennalta määrättyä ja yksilöllisinä pidetyt ajatukset muuttuvat joukkoja ohjaaviksi ideologioiksi.

Kirjan voi lukea sekä yhtenäisenä romaanina että kokoelmana saman kattoteeman alle koottua lyhytproosaa. Näkökulmat ja miljööt vaihtelevat, mutta suurimman osan ajasta tapahtumien tulkkina toimii Varastettu taivas -luvussa esitelty Väinö K-nen, joka havaitsi taivaalta tuhon merkit jo hyvissä ajoin ennen Kaitsijoiden valtaannousua. Valtaapitäville lähetetty varoitus kaikui kuitenkin kuuroille korville ja Väinö K:sta tuli yksi Kaitsijoiden ja heidän apulaistensa hoidokeista. Muita samaan laitokseen päätyneitä ovat muun muassa erilaisia fobioita liiankin hyvin tunteva diplomiterapeutti, kuolleen tyttärensä kanssa kirjeenvaihtoa käyvä Parapsykologisen seuran kirjastonhoitaja, sokea silmälääkäri, luonnonfilosofiaan perehtynyt kukkakauppias sekä varjonsa kanssa paikkaa vaihtanut onneton nuori mies. Heidän tarinoissaan liikutaan niin ajassa ennen Hotel Sapiensia kuin sen nukkekotimaisessa todellisuudessa. Yhtymäkohdat aikatasojen välillä ovat usein hienovaraisia, mutta tuovat silti osuvasti esiin inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluvan paradoksin: joillekin asukkaista Hotel Sapiens on vankila, johon he ovat tekojensa seurauksena joutuneet, osa taas kokee olevansa etuoikeutettujen turvapaikassa.

Samalla tapaa satiirisella otteella Krohn kirjoittaa Kaitsijoista. Hotel Sapiensin sähköiset valtiaat ovat kaukana täydellisestä, mikä näkyy jo alussa pieninä rappion merkkeinä rakennuksen julkisivussa. Lisäksi Kaitsijoiden valvontakoneiston katvealueilla tapahtuu monia varsin kyseenalaisia asioita. Vielä astetta yksinkertaisimmilta tuntuvat laitoksessa kuria ja järjestystä ylläpitävät ihmisen ja koneen välimaastoon sijoitetut nunnat, joiden huolenpito on korostetun mekaanista. Kaitsijat ovat myös ennallistaneet laitokseen monia historian merkkihenkilöitä, mutta nämä hologrammit jäävät pelkiksi esikuviensa haamuiksi. Loppua kohden Kaitsijoiden ote suorastaan herpaantuu. Keinotekoista todellisuutta ylläpitävä tekniikka reistailee ja riehakkaat tunnelmat kuplan alkavat muistuttaa monia tälläkin hetkellä käynnissä olevia kansannousuja.
 
Krohnin dystopia on synteettinen romaani synteettisestä maailmasta. Nyky-yhteiskuntaa ja sen mahdollista tulevaisuutta pohditaan harkiten, mutta lopputulos maistuu steriililtä laboratoriokokeelta. Vertauskuvien käyttö on turhan oppikirjamaista, mikä on johtanut paikoitellen lähes lastenkirjamaiseen naivismiin. Ajoittain se kuitenkin sopii tunnelmaan, sillä tekstin lomaan on sijoiteltu muitakin oudonoloisia fantasiaelementtejä ja yhdessä ne välittävät kirjan sanoman paljon tehokkaammin rasittavuuksiin asti viety älyllistäminen. Tunnetta on mukana myös henkilökuvauksessa, joten lukija tuntee liikkuvansa muuallakin kuin pelkästään teoreettisissa ajatusrakennelmissa. Silti, jos maailmanlopun näyt haluaa kokea paljon autenttisemman tuntuisena, niin kannattaa tarttua Cormac McCarthyn Tie-romaaniin. (Tuomo L)