Maija Muinonen: Mustat paperit

Maija Muinosen Mustat paperit etenee vahvan kertojaäänen kuljettamana ja käsittelee elämän ja kuoleman kaltaisia suuria teemoja. Sen johdosta pienenä yllätyksenä voi pitää sitä, että monet kirjan yksityiskohdista on jätetty pelkästään luonnosteluvaiheeseen ja suurin osa tapahtumista melkeinpä täydellisen spekulatiivisiksi. Kyse ei kuitenkaan ole hapuilusta, sillä kirjan vimmaisen kerronnan ansiosta epätietoisuus hälvenee nopeasti ja ajoittain tuntuu jopa siltä, että sisältö suorastaan paiskataan lukijan kasvoille. Seesteisyys on kaukana Muinosen kynäilemästä liian aikaisin kesken jääneen elämän tilinpäätöksestä ja vakavasti sairaan ihmisen mielen synkistä sopukoista kaivetaan esiin piirteitä, jotka herättävät vain harvassa lukijassa myötätuntoa.

Yhteen heinäkuiseen päivään tiivistetty romaani koostuu kirjeistä, joita parantumatonta syöpää sairastava Ann Miel kirjoittaa rannalle leikkimään lähteneelle pienelle Luc-pojalleen sekä ihmisille, joiden hän haluaa kuolemansa jälkeen huolehtivan Lucista. Kirjeissä Ann luonnostelee pikkutarkasti sen, kuinka Lucin tulee elämänsä elää sekä, kuinka etenkin Annin taloudenhoitajana työskentelevän Rosan tulee huolehtia Lucin kasvatuksesta. Luc varttuu, aloittaa koulun, sortuu muutamiin nuoruuden hairahduksiin, mutta ottaa opikseen, löytää ammatin, tapaa tulevan puolisonsa, saa tämän kanssa kuusi lasta ja kaiken täytyy tapahtua juuri niin kuin Ann kaavailee. Elämänohjeisiin on ladattu suuri määrä äidinrakkautta, mutta tekstien ohjaileva sävy tekee niistä lopulta pelkästään pitkän listan pakkomielteitä. Ann haluaa toki vain Lucin parasta, mutta ei näe mitään outoa siinä, että sanelee pojalleen jopa sen, millaisia muistoja hänellä pitää olla kuolleesta äidistään.

Paljon vähemmän hienotunteisemmin Ann kirjoittaa Rosalle. Annin taloudenhoitajalle on kirjeissä varattu sama määrä ohjeita kuin Lucille, mutta sävy on laskelmoivampi ja mukaan mahtuu myös ivaa ja vähättelyä. Rosa ei koskaan voi olla yhtä hyvä äiti kuin Ann eikä Ann katso soveliaaksi myöskään noudattaa minkäänlaista hienotunteisuutta mainitessaan Rosan muita puutteita. Vielä astetta pidemmälle manipulointi viedään kirjeissä, joihin Ann on kuvitellut minuutin tarkkuudella oman väkivaltaisen kuolemansa. Ne on osoitettu kasvottomaksi jäävälle salamurhaajalle, joka valikoinut tehtävään ilmeisen sattumanvaraisesti. Tuntematonta tappajaa teititellään juhlavasti ja tarjolla on rahaakin, mutta pienen merenrantakaupungin kesäpäivän idyllin särkevää kohtalokasta laukausta ei sitäkään koskaan tule.

Mustat paperit tuntuisi aivan liian raskaalta luettavalta, ellei Muinonen tekisi heti selväksi sitä, että kyse on tarinasta, jonka on tarkoitus tapahtua vain paperilla. Tekstin muotoilu ja rytmi menevät usein sisällön edelle ja jo pelkästään sivujen visuaalisuus saa juonen tuntumaan joltain aivan muulta kuin arkiselta lähiörealismilta. Etenkin nimien kohdalla kikkailu on välillä turhan teennäistä, vaikka sen tarkoituksena lienee auttaa löytämään kirjasta mustan lisäksi myös muita värejä. Pienen teatraalisuuden voi silti unohtaa, sillä muutoin tarjolla on kirja, jota voi suositella lämpimästi kaikille sanataiteesta ja ihmismielen sokkeloista kiinnostuneille. (Tuomo L)

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Ensimmäinen kirja

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kolossaalisesta miten minusta tuli minä -projektista seurasi paljon julkista porua, mutta samalla se nosti tekijänsä yhdeksi Pohjoismaiden puhutuimmaksi kirjailijaksi. Kuusiosaisessa Taisteluni-romaanisarjassa henkilökohtaisesta avautumisesta onkin tehty suorastaan taiteenlaji, vaikka kerrontaan on sovitettu mukaan myös fiktiivisiä elementtejä. Romaanisarjan päähenkilönä on kirjailija itse, mutta henkilökohtaisten ongelmien lisäksi myös läheisten ihmisten elämänkriiseistä kirjoitetaan varsin avoimesti. Tästä huolimatta Taisteluni-sarjassa ei ole kysymys viihteellisestä tirkistelystä tai kauheuksilla mässäilystä, vaan kirjat ovat yhdistelmä filosofissävytteistä pohdintaa sekä jokapäiväisten tapahtumien pikkutarkkaa dokumentointia. Silloin tällöin tyylilaji vaihtuu kokonaan esseetyyppiseksi ja esimerkiksi aloitusosan sivuilla käsitellään runsaasti populaari- ja korkeakulttuurin välillä tapahtuvaa rajanvetoa. Toisaalta eletyn elämän maku on vahvasti läsnä ja aiheesta kirjoitetaan tavalla, johon monien on helppo samaistua. Ei siis ole ihme, että monet ovat ahmineet peräjälkeen useammankin sarjan kirjoista.

Taisteluni-sarjan ensimmäistä osaa voi pitää jonkinlaisena johdantoteoksena, joka esittelee pääpiirteittäin niin projektin keskeisiä teemoja kuin suursarjan syntyä selittäviä motiiveita. Ajallisesti kirja kattaa vuonna 1968 syntyneen Karl Ove Knausgårdin Kristiansandin teinivuodet sekä vuonna 1998 tapahtuneen isän kuoleman. Painostava aloitus tarjoaa kuitenkin välähdyksen kolmannessa osassa pääosaan nousevista lapsuusvuosista, vaikka muutoin ensimmäisen kirjan isähahmo on pelottavan sijasta enemmän etäinen ja poissaoleva. Kirjan alkupuoliskon keskeisemmäksi aiheeksi nousevatkin nuoruuttaa elävän Knausgårdin mielen täyttävät tytöt, alkoholi ja rockmusiikki, mikä summataan hienosti melkein liian pitkäksi venytetyn Odysseian piirteitä saavalla matkalla kaljanhuuruisiin uuden vuoden juhliin. Elämän tulevien suuntaviivojen etsimisen lisäksi esiin nousevat vanhempien keskinäisen suhteen ongelmat ja niistä seuraava avioero. Aiheesta ei kirjoiteta kovin yksityiskohtaisesti ja syyt siihen, miksi Knausgårdin isä jättää perheensä jäävät hieman avoimiksi.

Vahvimmat tunnelataukset on säästetty kirjan jälkimmäiselle puoliskolle. Bergeniin muuttanut kolmekymppinen Knausgård saa tiedon isänsä kuolemasta ja matkaa yhdessä Yngve-veljensä kanssa järjestämään tämän hautajaisia Kristiansandiin. Hengiltä itsensä juoneen isän muistomerkiksi jäi isovanhempien kotitalo, joka on muuttunut painajaismaiseksi eritteitä ja likaa täynnä olevaksi kaatopaikaksi. Vertauskuvallisilla piirteillä ladatusta siivousurakasta tulee etenkin Karl Ovelle keino muistella isää ja käsitellä tämän poismenoon liittyviä tunteita. Kyyneleet valuvat ja kertovat siitä, että isässä oli ehkä jotain hyvääkin. Isäsuhteen kipukohtien lisäksi myös veljesten keskinäisiä välejä valotetaan runsaasti ja suhteella on selvästi suuri merkitys kirjailijalle. Sen sijaan jälleennäkeminen nuoruusvuosien Kristiansandin kanssa tuntuu vaivautuneelta, eikä esimerkiksi Knausgårdin nuoruusvuosien hyvästä ystävästä Jan Vidarista kuulla yllättäen mitään.

Hirviövanhempien ja ankeiden lapsuusvuosien esittely on aihe, joka kiinnostaa lukijoita vuodesta toiseen ja tuo jo itsessään kirjalle paljon mediajulkisuutta – ainakin jos jokin osapuolista sattuu olemaan julkisuuden henkilö. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Felicia Feldtin Näkymätön tytär, jossa on aistittavissa vahvoja Knausgård-vaikutteita. Taisteluni-romaanisarjan avaus tarjoaa kuitenkin enemmän kuin pelkästään kokoelman synkkiä perhesalaisuuksia. Kulissit kyllä murtuvat, mutta suurimmaksi osaksi kyse on niistä, joita kirjailija on ylläpitänyt niin itseään kuin ulkopuolisia varten. Kaikki tapahtuu silti ilman, että lukijoiden tarvitsee tuntea vaivautuneisuutta ja myötähäpeää, joten kokemus on varsin terapeuttinen molemmille osapuolille. Toisaalta Taisteluni toimii puhtaasti kaunokirjallisena tuotoksena ja ajatuksella kirjoitettu teksti sekä mielenkiintoinen tarina koukuttavat jo ensimmäisessä osassa. Näin pitää ollakin, sillä muutoin kukaan ei jaksaisi jatkaa 3500 sivun mittaisen romaanisarjan läpi kahlaamista. (Tuomo L)

The Joulukalenteri

Vuonna 1997 ensiesityksensä televisiossa saanut The Joulukalenteri on iskostunut monen 1990-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneen mieleen. Sarjan hahmojen lentävät lauseet kaikuivat tuolloin luokkahuoneissa. The Joulukalenteri onkin myöhemmin saavuttanut kulttimaineen joulukalenteriohjelmien joukossa. Sarja on jaettu joulukalenterimaisesti 24 jaksoon. Jaksojen alussa esitellään edeltäneitä tapahtumia melko perusteellisesti, joten katsomista ei välttämättä tarvitse aloittaa ensimmäisestä jaksosta. Päähenkilöitä ovat keski-ikäinen pariskunta Kerttu ja Olli Santanen (Raimo Smedberg, Seppo Korjus), tonttujoukkio Kauko (Seppo Korjus), Hande (Raimo Smedberg) ja Toivo (Kari Lehtomäki) sekä tietenkin Antti ”Pentti” Nieksen (Kari Lehtomäki) tonttujen vastustajan, näsän hahmossaan. Sarjan perusjuonena on eräänlainen seikkailukertomus, johon eittämättä kuuluu pahan ja hyvän välinen taistelu. Näiden voimien välinen kontrasti koukuttaa sekä aikuis- että lapsikatsojat. Tontut ovat joutuneet pakenemaan vanhasta maasta eli Suomesta pahojen näsien vallattua näiden luolat. Kauko, Hande ja Toivo joutuvat kuitenkin palaamaan Amerikasta Suomeen, kun heidän täytyy noutaa Santasten pariskunnan lähettyvillä sijaitsevasta luolasta tonttu Iki-iäkkään elämänvoiman sisällään pitävään soittorasiaan avain. Pahaksi onnekseen heidän lentokoneensa hajoaa laskeutumisessa, ja he joutuvat odottamaan uuden potkurin valmistumista. Samaan aikaan kaupparatsuksi tekeytynyt Antti ”Pentti” Nieksen ilmaantuu asustelemaan Santasten luo talvimyrskyn vuoksi ja paljastuu myöhemmin näsäksi.

Kuulun tuohon joukkoon, joiden mieleen The Joulukalenteri on jäänyt muista televisiojoulukalentereista eroavana, nauruhermoja kutkuttavana mutta samalla jännittävänä ohjelmana. Kun sarjaa katsoo näin 16 vuotta, osa sen hohdosta häviää väistämättä. Sarjan henkilöhahmot viljelevät runsaasti nykyisten sketsihahmojen kaltaisia hokemia. Joidenkin hahmojen sanallinen anti jääkin harmittavasti suurelta osin näihin hokemiin. Aikuiskatsojan silmin hahmot näyttäytyvät tässä suhteessa hieman yksiulotteisilta, mikä osin vesittää sarjan kulkua, vaikka juoni onkin mielenkiintoinen ja jännittävä. On kuitenkin muistettava, että kyseessä on parodia perinteisestä lasten tv-joulukalenterista – tätä tarkoitusta humoristiset henkilöhahmot palvelevat mainiosti. Päänäyttelijät toteuttavat kaksoisroolinsa taidolla, ja katsoja jää välillä ihmettelemään samojen henkilöiden esittämien hahmojen erilaisuutta. Sarjaa rytmittävät myös tonttujoukkion musiikkiesitykset, jotka ovat ehdottomasti sarjan hauskinta antia.

The Joulukalenteri muistuttaa sketsiohjelmia erinäisine hahmoineen. Lopulta se erottuu joukosta luomallaan kontrastia kahden todellisuuden, suomalaisen maaseudun ja sen ihmisten sekä myyttisen tonttujen ja näsien Suomen välille. Sarjan näsä tarjoaa kotikutoisen, turvallisen version nykypopulaarikulttuurin valokeilassa paistattelevista vampyyreista ja hirviöistä, mutta eivät fingelskaa puhuvat muusikkotontutkaan jää ilman lisäsvengiä. Sarjan huumorin ja tarinan ulottuvuudet antavat varttuneemmille katsojille mahdollisuuden kenties syvempiin tulkintoihin uusliberalistisen markkinatalouden ja Euroopan Unionin kritiikistä esimerkiksi kaupankäyntiin ja laskentatoimeen mieltyneen Pentti-näsän hahmossa ja utopistisissa joululauludirektiiveissä, mutta toisaalta sarjan perusjuonessa riittää seikkailua ja jännittäviä käänteitä. Niinpä The Joulukalenterissa on potentiaalia jäädä myös mieliin vuonna 2014. (Anna-Mari K)

J.P. Koskinen: Ystäväni Rasputin

Siperialainen munkki Grigori Rasputin on säilynyt arvoituksellisena jälkipolville ja elämäkertojen kirjoittajille ja mystisenä hän pysyy myös J.P. Koskisen uusimmassa romaanissa Ystäväni Rasputin, joka kuvaa Rasputinin viimeisiä vuosia Venäjän vallankumouksen kynnyksellä. Romaanin kertojana on Rasputinin kuvitteellinen kasvattipoika Vasili, jonka munkki Rasputin kohtaa ollessaan pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemiiin. Rasputin ottaa orvon Vasilin ottopojakseen ja alkaa kasvattaa hänestä työnsä jatkajaa. Tämä tapahtuu melko erikoisin metodein, joissa pyhyys ja synti kulkevat rinnakkain, ja paholainen on läsnä siinä missä Jumalakin. Elämäkertojen mukaan Grigori Rasputin oli jossain vaiheessa omaksunut uskonlahkoisen opin, jonka mukaan ensin rypemällä synnissä ja saastassa voi vasta sen jälkeen kokea Jumalan armon.  Munkki Rasputin ei siis todellakaan elänyt kuin munkki, vaikka saarnasikin yksinkertaisesta elämästä ja kieltäymyksestä. Vasili puolestaan seuraa isäntäänsä jumalanpalveluksista kapakoihin ja ilotaloihin, näkee sekä pyhän että pahan Rasputinin ja on todistamassa lopulta myös kasvattajansa murhan. Rasputinin mukana köyhä Vasili pääsee myös Pietarin ylimystöpiireihin ja jopa vallan ytimeen tsaariperheen Talvipalatsiin.
 
On hämmästyttävää, kuinka paljon tämä siperialainen lähes lukutaidoton talonpoika sai vaikutusvaltaa Venäjän hovissa. Suurin syy tähän on varmaan ollut kruununperijä Aleksein sairastama verenvuototauti, jonka Rasputinin uskottiin pystyvän parantamaan. J.P. Koskisen romaani ei anna vastausta siihen, oliko Raputin todella ihmeparantaja vai huijari, mutta keisarinna Alexandra luotti hänen taitoihinsa vuorenvarmasti. Rasputinin ja tsaarittaren suhteesta on esiintynyt monenlaisia tulkintoja ja monesti on väitetty Rasputinin olleen Alexandran rakastaja. Koskinen ei kirjassaan kuitenkaan tehnyt päähenkilöstään keisarinnan rakastajaa, vaikka Grigori Rasputinin maaginen karisma vetosi kyllä naisiin. Hänen ihailijoidensa joukossa oli sekä rahvasta että aatelisnaisia, kuten esimerkiksi keisarinnan hovineiti Anna Vyrubova, joka onnistui pakenemaan pian vallankumouksen jälkeen Suomeen.

J.P. Koskinen päästää mielikuvituksensa lentoon kehitellessään romanssin tsaariperheen nuorimman tyttären Anastasian ja Vasilin välille. Nuoret vaihtavat kirjeitä ja katseita, ja Vasilista tulee Anastasian uskottu, jolle tämä paljastaa tsaariperheen salaisuuksia. Kirjan loppuun Koskinen kehittelee jopa tarinan Anastasian henkiinjäämisestä tsaariperheen teloituksessa. Rasputinin elämänvaiheita kirjailija kuitenkin seuraa totuudenmukaisemmin, ja kirjassa kuten todellisuudessakin joukko venäläisiä aatelisia, joita johti tsaarin lähipiiriin kuluva ruhtinas Feliks Jusupov, muodosti salaliiton Rasputinin murhaamiseksi. Murha toteutetaan erittäin julmasti, ja Grigorin ruumis heitetään hengiltä saamisen varmistamiseksi hyiseen Neva-jokeen.

Ystäväni Rasputin nousi yllättäen Finlandia-palkintoehdokkaaksi, mikä varmaan lisää tämän historiallisen romaanin kiinnostavuutta, varsinkin kun Koskisen kirjassa on vauhtia kuin venäläisen troikan juoksussa. Romaanissa historian suuret tapahtumat ja niiden taustat, kuten tsaarinvallan luhistumisen syyt ja vallankumouksen puhkeaminen, pitävät suurelta osin paikkansa. Mutta muuten J.P. Koskinen kirjoittaa varsin viihteelliseen tyylin, jossa fiktiota tuntui olevan enemmän kuin faktaa. Historiallinen romaani on vaikea laji, kun täytyisi pitäytyä tosiasioissa ja tarinaakin pitäisi kehitellä. Ystäväni Rasputin -kirjaa lukiessa kannattaa siis pitää mielessä, että kyseessä on romaani, jossa kirjailija voi toden lisäksi vapaasti kehitellä tapahtumista myös omia tulkintojaan. (Sinikka L)