tiistai 29. lokakuuta 2013

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön uusimmassa romaanissa liikutaan jälleen Helsingissä, on vuosi 1938. Teoksen tapahtumat sijoittuvat lyhyeen ajanjaksoon maaliskuun 16. päivästä saman vuoden marraskuun 16. päivään, mutta Westö palaa takautumien kautta vuoden 1918 traumaattisiin tapahtumiin, joista kirjan henkilöt vielä muistoissaan ja painajaisissaan kärsivät. Kansalaissodan kauhut eivät ole unohtuneet varsinkaan rouva Wiikiltä, joka tarvitsee kolmijakoisen persoonaansa voidakseen jatkaa elämäänsä rankkojen kokemusten jälkeen.

Kangastus 38 -kirjan keskushahmo on tämä salaperäinen rouva Wiik, joka elää yksin töölöläisessä kaksiossaan. Rouva Wiik, Matilda, työskentelee konttoristina asianajaja Claes Thunen toimistossa ja vähäisen vapaa-aikansa Matilda viettää elokuvissa sekä seuraa 30-luvun filmitähtien elämää aikakauslehdistä. Rouva Wiik suorittaa tehtävänsä tunnollisesti ja moitteettomasti, mutta hänessä on jotain arvoituksellista ja etäistä. Claes Thune ei tiedä juuri mitään konttorististaan, mutta arvostaa hänen työpanostaan, mikä varmaan riittikin sen ajan esimiehen ja alaisen työsuhteeseen. Lukijalle Kjell Westö paljastaa Matildasta enemmän. Milja Matilda Ahlbäck on vain seitsemäntoista, kun hän joutuu valkoisten vankileirille, ja Matildalle eli hänen toiselle persoonalleen Miljalle jää paljon kostettavaa kansalaissodan ajoilta. Maaliskuisena iltapäivänä tuodessaan ruokatavaroita Thunen toimistoon rouva Wiik tunnistaa Thunen miesvieraiden joukosta äänen, joka on hänen häpäisijänsä Kapteenin ääni.
 
Asianajaja Claes Thune on romaanin toinen tärkeä henkilö. Hän on porvaristaustainen suomenruotsalainen herrasmies, hillitty, poliittisesti maltillinen, sivistynyt ja oikeudenmukainen. Eronnut Thune viettää melko yksinäistä elämää sen jälkeen kun Gabi-vaimo muutti asumaan rakastajansa luo, joka on Thunen hyvä ystävä. Kouluajoilta tuttu kaveriporukka pitää edelleen yhteyttä, ja tämä Keskiviikkokerhoksi nimetty piiri kokoontuu nyt asianajajan toimistossa väittelemässä politiikasta, josta vuonna 1938 keskustelua ja erilaisia mielipiteitä riittikin.

Keskiviikkokerhon jäsenissä Kjell Westö saa hyvin esiin 30-luvun Suomen poliittiset aatteet: maltillisen porvarismin ja äärioikeistolaisuuden. Euroopan jännittynyt tilanne ja suursodan uhka on jo selvästi aistittavissa. Kuitenkin kirjassa eletään toiveikasta aikaa, joka näkyy ihmisten halusta huvitella ja elää keveämmin vaikeiden aikojen jälkeen. Työllään kohtalaisen mukavasti toimeentuleva alempi keskiluokka alkaa vähitellen muodostua. Tosin Rouva Wiikin on täytynyt tehdä todella paljon päästäkseen punikkiorvosta siihen asemaan, missä hän nyt on. Tämä tulee Thunelle selväksi Matildan todetessa hänelle: ”Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus”. Matildalle oikeudenmukaisuus ei ollut missään vaiheessa itsestäänselvyys, kuten varakkaan suvun jälkeläiselle Claes Thunelle. Westön romaani on tarkkaa ajankuvausta, ja kirjassa vilahtelee autenttisia henkilöitä ja tapahtumia. Nousevan juutalaisvastaisuuden Westö nostaa esiin kertomalla vuoden 1938 Helsingin yleisurheilukilpailuista, jossa juoksun voittanut suomenjuutalainen tuomitaan vasta neljänneksi, vaikka yleisö ja maalikamera toisin todistivat. Tämä tapahtui todellisuudessakin, tosin Westön kirjassa juoksijan nimi oli muutettu.

Kirjan nimi Kangastus 38 on arvoituksellinen. ”Kangastuksia maailma täynnä”, sanoo Claes Thune. Kirjassa mainitaan suosittu iskelmä Kangastus, eletään viimeistä sotaa edeltävää rauhan vuotta -38 ja kirjan henkilöillä oli omat kangastuksensa, joista Matildan menneisyyden kangastukset lopulta olivat kaikkein tuhoisimmat. Lukija itse päättäköön, mihin kirjan nimi viittaa. (Sinikka L)

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa : ysiluokan yhteisöllisyys

Apina pulpetissa (2013) -teoksessa valotetaan ysiluokkalaisten arkea ja ryhmädynamiikan muotoutumista yläkoulun aikana. Teos on syntynyt, kun yhteiskuntatieteiden tohtori Petri Paju sekä sosiologi Tommi Hoikkala ovat tehneet osallistuvaa, arkipäivän tutkimusta käytännössä erään eteläsuomalaisen ysiluokan pulpetista käsin.

Jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien paikoin vaikeahkoonkin akateemiseen tekstiin tottunut lukija yllättyy: teksti on maanläheistä eikä pursua alan termistöä. Tutkimus on saatu ansiokkaasti popularisoitua, tuotua kaikkien saataville ja luettavaksi. Tapahtumia luokkahuoneessa konkretisoivat tutkijoiden osin ironisetkin päiväkirjakatkelmat sekä katkelmat keskusteluaineistosta, mitä on siroteltu tekstin joukkoon. Katkelmissa pyyhekumin palaset lentelevät ilmassa ja musiikki soi älypuhelimien kuulokkeissa. Olipa omasta yläkouluajasta vierähtänyt vuosia tai jo vuosikymmeniä, tunnelman teoksen pääosassa olevassa ysiluokassa jokainen voi aistia. Teoksen 9C-luokka alkaa tuntua yhtäkkiä tutulta, ja tutkijoiden havainnoimat ilmiöt näyttäisivät pätevän myös menneiden vuosikymmenien ysiluokkiin. Esimerkiksi 9C-luokassa muodin kärkeä edustava vaatekappale, huppari, on tärkeä osa luokan yhteisöllisyyden luomisessa ja oman aseman ansaitsemisessa luokkakavereiden keskuudessa. Muillakin ulkoisilla merkeillä, kuten älypuhelimella tai vaikkapa rakennekynsillä luodaan omaa statusta luokassa. Vaikka muotitavarat vaihtuvatkin vuosikymmenten aikana, niillä on silti sama funktio koululaiselle: päästä jengiin mukaan ja toisaalta saada itsensä erottumaan joukosta.

Tutkimuksessa on erityisen mielenkiintoista, miten selväpiirteisiä ryhmiä myös yläkoululaiset itse nimeävät oman luokkansa sisällä. Ryhmien dynamiikka ja rajat ovat varsin selvät: toiminta, mikä on pahiksille ominaista, ei välttämättä ole sitä kilttien koululaisten ryhmään kuuluville. Näistä ryhmänormeista pidetään outona ja pelottavanakin. Toinen kiintoisa ulottuvuus luokan yhteisöllisyydessä on ysiluokkalaisten itsensä arvioima ryhmän tai luokkahengen kehitys miltei draaman kaaren mukaisesti. Yläkoulun alussa seitsemännellä luokalla yhteisöllisyys on nuorten kokemusten mukaan vielä lapsenkengissä, eikä kukaan oikein uskalla erottautua massasta, mikä johtaa kahdeksannella luokalla kriisivaiheeseen  – tunneilla riehumiseen ja ryhmien muotoutumiseen –  ja lopulta ysiluokan yhteenhioutumiseen sekä omien roolien löytämiseen. Apina pulpetissa antaakin runsaasti tilaa oppilaiden omille kokemuksille luokkahengestä ja yhteisöllisyydestä, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän ja kiinnostavan kaikenikäisille.

On ihailtava tutkijoiden rohkeutta astua sisään teini-ikäisten valtakuntaan. Kirjoittajat ovat onnistuneet sujahtamaan kahdeksi hupparinuoreksi muiden joukkoon – siitä lienevät todisteena heidän saamansa lempinimet Angst B ja Lintsari. (Anna-Mari K)

tiistai 15. lokakuuta 2013

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Unelmansieppaaja alkaa kolkolla kohtauksella, jossa nuoren kirjallisuudenopiskelijan ohjastama metrojuna jyrää alleen kiskoille heittäytyneen kirjailijan. Asetelmasta ammennetaan kirjan sivuilla hitusen verran symboliikkaa, mutta vaikka kyse on osittain todellisista tapahtumista, niin Pasi Pekkolan esikoisromaani ei ole fiktion muotoon puettua kirjallisuustieteellistä ajatusleikkiä. Alku tosin antaa odottaa jotain vähän sinne päin viittaavaa, mutta loppuun palaneen Ville Siikalan kuvitteellisesta elämästä ja teoksista muodostuu lopulta tirkistysreikä suurempaan yleisöön helpommin uppoavaan kolmiodraamaan. Edesmenneen kirjailijan haamu on kuitenkin pidetty viisaasti mukana aivan tarinan loppumetreille saakka, sillä siihen vetoamalla saadaan kansien väliin mahdutettu aivan liian monen yhteensattuman suma lakaistua maton alle kuin itsestään. Kaikkein vahvimmin kirjaa kannattelee silti Pekkolan hämmästyttävän johdonmukainen pessimismi. Unelmansieppaaja nostaa nimensä mukaisesti keskiöön kirjan kolmen päähenkilön unelmat ja toiveet, mutta keskittyy pelkästään niistä koituviin murheellisiin seurauksiin. Pekkolalle arkipäiväisimmätkin haaveet ovat kaulaan ripustettuja myllynkiviä, jotka eivät tee muuta kuin upottavat kantajansa kohti synkkiä syvyyksiä.

Kaikkein eniten elämän suuntaviivat tuntuvat olevan hukassa Siikalan kuolemaa lähietäisyydeltä todistaneella Roosalla. Nuori nainen on muuttanut suurin odotuksin Kuopiosta Helsinkiin yhdessä lääkäriksi opiskelevan Janin kanssa, mutta pääkaupungin houkutukset ovat nopeasti muuttaneet pariskunnan suhdetta paljon yksipuolisempaan suuntaan. Myös opinnot kangertelevat ja vaivana on vielä syömishäiriökin. Roosan henkinen tyhjiö saa jonkinlaista täytettä kohtalokkaasta metro-onnettomuudesta, kun pyrkimys ymmärtää tapahtunutta sysää hänet pakkomielteen kaltaiseen suhteeseen Ville Siikalan tuotannon kanssa. Kiinnostus ei myöskään jää pelkästään bibliofilian asteelle. Roosa soluttautuu kirjailijan lähipiiriin ja tutustuu sitä kautta Tapaniin, joka on ollut kirjailijan paras ystävä lapsuudesta aina tämän kuolemaan saakka. Tapanin alavireinen polku taas on kulkenut juhlitusta urheilusankarista polvivaivaiseksi tuurijuopoksi. Koko aikuisikää on hallinnut koripallo, eikä sen tilalle ole uran päättymisen jälkeen tullut mitään. Onneton Tapani ihastuu Roosaan ja suhde voisi ehkä toimiakin, ellei Roosan perimmäisenä motiivina olisi vain herättää Janissa mustasukkaisuutta. Roosan tavoite myös onnistuu, mikä liittää kuvioon vielä Akin. Hänen kytköksensä Siikalaan on ammatillinen, sillä Aki työskentelee sairaanhoitajana mielisairaalassa, jossa Siikalaa hoidettiin. Penkkipunnerrukseen hurahtanut Aki haluaa olla kaikkein vahvin, mutta tavoitteeseen pääseminen vaati hämäräperäisten palvelusten tekemistä Roosaa menemisistä uudelleen kiinnostuneelle Janille. Hormonikuurin synnyttämä hirviö haluaa oman kaunottarenkin, mutta epäonnistuu tässä surkeasti.

Moneen suuntaan haarautuva tarina etenee vuoroluvuin Roosan, Tapanin ja Akin kertomana. Pekkola on kyennyt tekemään päähenkilöistä ilahduttavan erilaisia, mikä lieventää kolmikon välille punotuista sotkuisista solmuista syntyvää väkinäistä vaikutelmaa. Täysin se ei silti ongelmaa poista ja lopputuloksesta olisi saanut omaperäisemmän jo pelkästään sillä, että kolmikon tarinat olisi maltettu pitää täysin erillä toisistaan. Hieman kypsyttelyä olisi vaatinut myös Ville Siikalan rooli kirjassa. Roosan näkökulmasta avatut päiväkirjamerkinnät ovat toimivia, mutta pidemmät kirjailijan tuotantoa kuvaavat sepustukset lipsuvat valitettavasti tahattoman komiikan puolelle. Onnistumisiksi taas voidaan laskea erityisesti Tapanista kertovat luvut. Itsekin koripalloa ammatikseen pelannut Pekkola on ladannut ne täyteen lajiin liittyviä yksityiskohtia ja kykenee kirjoittamaan niistä niin, että myös koripallosta vähemmän kiinnostuneet lukijat kykenevät aistimaan sekä menestyksen huuman että tappion karvaan kalkin. Kilpaurheilun varjopuolet kerrataan vielä toistamiseen Akin kohdalla, eivätkä Pekkolan jakamat piikitysohjeet liene kovin kaukana totuudesta.

Unelmansieppaaja on kohtuullisen vahva esikoisromaani, joka tuskin jää tekijänsä ainokaiseksi. Sivuja on ehkä hieman liikaa, mutta toisaalta Pekkolan teksti on sujuvaa ja turhista sivupoluista huolimatta kokonaisuus on eheä. Tässä tyylilajissa kirjoitettuja hyviä kirjoja on kuitenkin pilvin pimein, joten siksi sen olisi toivonut poikkeavan sekä rakenteeltaan että sisällöltään enemmän valtavirrasta, kuten Pekkolan ihaileman Harri Sirolan esikoisteos aikanaan teki. (Tuomo L)

tiistai 1. lokakuuta 2013

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Helsinkiläisen korjausrakennusfirman nousujen ja laskujen tahdissa edennyt Raksa teki Tuomas Vimmasta kertaheitolla entistä aikuisempaan makuun sopivan kirjailijan. Runsaan suitsutuksen lisäksi teos toi yleiseen keskusteluun rakennusalan päivänvaloa kestämättömiä kipupisteitä ja Vimman oma työhistoria antoi puheille vielä aimo annoksen lisää puhtia. Kohun keskellä kannatti mainita myös se, että kyse oli vasta trilogian avausosasta ja jatkoa on tulossa. Kirjailijan tunnetuksi tehnyt Helsinki-trilogia liitettiin yhteen postmodernin ironian keinoin, mutta nyt käsillä oleva Ruutukymppi jatkaa Raksan tarinaa perinteistäkin perinteisemmin. Mukana on siis sekä paljon tuttua että sopivasti annosteltu määrä uusia juonenkäänteitä. Yleisilme on ykkösosaa kepeämpi, mikä miellyttänee osaa lukijoista, osaa taas ei. Rakennusalalla harjoitettu epämääräinen liiketoiminta ei enää ole keskeisessä roolissa, vaan pilkkakirves on suunnattu fuskaamisesta vielä hienostuneemman taiteenlajin tehneen televisioalan suuntaan.

Kirja alkaa noin viisi vuotta Raksan tapahtumien jälkeen. Alansa kärkinimeksi noussut Hyperborea takoo hyvää tulosta ja pitkää päivää painava Sami keikkuu edelleen firman projektipäälliköiden ykköspallilla. Ohjakset ovat silti yhä tiukasti yksinvaltaisen toimitusjohtaja Danika Stenhammarin käsissä. Parivaljakon suhde on vuosien saatossa tiivistynyt muuksikin kuin pelkäksi työtoveruudeksi ja yhteistyö näyttää jatkuvan saumattomasti, kun Hyperborea nappaa itselleen kaikkien aikojen diilin. Jo urakan alkuvaiheessa Samille iskevät kuitenkin burn out -oireet ja lopullinen märkä rätti mäjähtää naamalle projektin suunnittelijaksi ilmaantuvan arkkitehti Piet van der Dickin muodossa. Hollantilainen hurmuri sulattaa silmänräpäyksessä kivikovan Danikan, eikä maisemien vaihto tunnu mustankipeästä Samista enää laisinkaan huonolta idealta.

Pakotie tukalasta tilanteesta löytyy Hyperboreaa jo aikaisemmin kosiskelleen Selene Median työtarjouksesta. Sami pestataan tuotantoyhtiön Uskomaton urakka -realityn keulakuvaksi ja seuraksi saadaan vielä kuin viimeistä päivää bilettävä Lada-sihteerikkö sekä Hyperborean ex-työntekijöistä kasattu unelmatiimi. Nimet sopimuksessa eivät kuitenkaan ehdi edes kuivua, kun televisiomaailman todelliset pelisäännöt alkavat avautua Samille. Lipevä tuottaja Kaarlo Hellman pyörittää show’ta pitkälti Ilmaiseksi! I'll love it! -periaatteella ja työpariksikin valitaan vanha vihollinen sisustussuunnittelija Hanna Haider-Arkiniuho. Ammattiylpeys joutuu koville, kun tärkeintä on saada ruutuun yleisöön uppoavaa sosiaalipornoa sekä sponsoroitua tuotesijoittelua. Sähläystä ja sekoilua harrastetaan lopulta siihen malliin, että rentoa kesäduunia paiskitaan kuin parhaat stahanovilaiset konsanaan. Valmista tulee, mutta urakan oikea luonne paljastuu tekijöillekin vasta, kun kamerat ovat häipyneet paikalta.

Ruutukymppi ei petä, mutta toisaalta ei myöskään yllätä. Nasevia vertauskuvia vilisevä teksti on parhaimmillaan partaveitsen terävää ja tarinastakin on saatu varsin mukiinmenevä. Raksalle jäädään kuitenkin kakkoseksi muussakin kuin järjestysnumerossa. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Vimma on liian usein turvautunut jatko-osille tyypillisiin kaavamaisiin ratkaisuihin. Erityisesti tunnelmaa haittaavat lukuisat paperinohueksi jäävät henkilöhahmot, joista paras esimerkki on nimensä veroinen arkkitehti van der Dick, joka onneksi katoaa kirjan sivuilta varsin vikkelään. Kirjan naiset taas on jaettu joko bimbohin tai hyviä jätkiin, mutta kukaan tuskin muuta odottikaan. Oudointa on sen sijaan huomata se, että teksti tuntuu monessa kohtaa liian kiltiltä ja sovinnaiselta. Tästä huolimatta liikoja ei sovi valittaa ja trilogian päätösosa ilmestynee aikanaan varmasti jokaisen Tuomas Vimmasta pitävän lukulistalle. (Tuomo L)