keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Valkoinen valo jatkaa Hanna-Riikka Kuisman tummansävyisten misery lit -romaanien sarjaa. Porilainen kirjailija on profiloitunut ansiokkaana synkistelijänä ja uutukainen ei tästä linjasta poikkea. Kuismalle valkoinen valo onkin kivun symboli ja kirja on tarkoitettu paitsi päähenkilöidensä, niin osittain myös koko suomalaisen yhteiskunnan sairaskertomukseksi. Sivuilla esitellään monenlaisten oireiden kirjo ja lääkkeet vaivoihin ovat enemmän tai vähemmän kyseenalaisia. Kirjan rakenne on tuttu jo Kuisman aikaisemmista romaaneista eli ristiin rastiin hyppivää tarinaa kerrotaan useamman päähenkilön näkökulmasta käsin. Valkoisessa valossa toisiinsa liittyvistä palasista koottu mosaiikki on rakennettu jo niin todennäköisyyden lakeja uhmaten, että tapahtumia ei edes kannata yrittää laittaa sattuman piikkiin. Mukaan ei kuitenkaan ole sotkettu yliluonnolliselta maistuvia elementtejä samalla tapaa kuin Kuisman esikoisteoksessa. Muutoin teksti on aikaisempaa henkevämpää ja ylenpalttinen kärsimyksellä hehkutus tuo useammankin kerran mieleen Riikka Pulkkisen Vieras-romaanin.

Verkkomaisen ihmissuhdedraaman seitinkutojaksi on valittu erakoitunut runoilija Maria. Krooniseksi muuttunut kipusairaus on sulkenut Marian neljän seinän sisälle äidiltä perittyyn asuntoon ja henkisenä suojamuurina toimii vielä julkisuutta varten luotu alter ego Magda Leenantytär. Muuhun maailmaan yhteyttä pidetään bloggaamalla ja ainoan fyysisen ihmiskontaktin virkaa on pitkään hoitanut kipulääkityksen turvin ylläpidetty salasuhde Luukakseen. Paniikkihäiriöstä kärsivä mainosmies on ollut Marian nuoruuden ihastus ja pari löysi jälleen toisensa Luukkaan Lyydia-vaimon hurahdettua Marian runouteen. Lyydian ja Luukkaan lapseton suhde taas hohkaa keskiluokkaisen kalseaa kylmyyttä ja Lyydian päivissä vuorottelevat alkoholi sekä juopottelun jälkeiset new age -rituaaleilla kyllästetyt katumusharjoitukset. Lisäksi Lyydiaa kiusaa paha polvivamma, mikä yhdessä ylipainon kanssa rajoittaa hänenkin liikkumistaan.

Lyydialla on ollut myös oma kaihoisa nuoruuden rakkautensa. Johannes saapuu mukaan tarinaan, mutta entisestä hurmurista on jäljellä enää haudan partaalla hoippuva rappioalkoholisti. Elämässä pitävät kiinni ainoastaan kaksi naista, joista kumpainenkaan ei ole Lyydia. Menneisyydessä elävä dementoitunut Elisabet-äiti paapoo poikaansa yhä kuin pikkulasta, mutta vankimmin Johannesta kannattelee Maria. Marian ja Johanneksen välillä ei ole suojamuureja, vaikkakaan kaksikkoa yhdistävä side ei ole rakkaussuhde. Tympääntynyt Luukas viettää yhä enemmän aikaa poissa kotoa ja hänen lisäkseen paikkaa Marian hämyisessä asunnossa kärkkyy kuolemaa tekevä Johannes. Myös Magdaa ihaileva Lyydia hakeutuu Marian seuraan ja joutuu kissa ja hiiri -leikkiä muistuttavaan peliin, jossa käydään kauppaa Johannekseen liittyvillä tiedonmurusilla. Pelin käynnistänyt Maria ei kuitenkaan itsekään tiedä lopullista totuutta Johanneksen taustoista.

Raflaavasti raotettujen salaisuuksien rinnalla Kuisma keskittyy kuvaamaan kunkin päähenkilön kamppailua kipujensa kanssa. Marian kokonaisvaltaisille kipukokemuksille ei löydy syytä, mutta niiden kurissa pitäminen onnistuu vain mittavan lääkecocktailin avulla. Työelämässä oleva Luukas koettaa peitellä oireitaan viimeiseen saakka ja hieman samanlaista tosiasioiden kieltämistä harrastaa Lyydia. Johanneksen lääkkeet ovat kuin suoraan vanhan juopon päiväkirjasta ja höperö Elisabet tanssii tokkurassa kuviteltuja muistojaan todeksi. Loppu on odotettua rankkaa välienselvittelyä ja Kuisma onnistuu vielä aivan kalkkiviivoilla palkitsemaan lukijansa varsin kekseliäällä yllätyksellä.

Valkoinen valo ei ole aivan parasta Hanna-Riikka Kuismaa. Kirjailijan ystävien kaipaamaa tunnelmallista ahdistusta on sivuilla riittämiin, mutta ikävä tulee etenkin upean Sydänvarjon askeettisempaa tyyliä, joka teki kirjan tapahtumista paljon uskottavampia. Valkoisen valon juonenkäänteistä monet taas tuntuvat joko useampaan kertaan käytetyiltä tai sitten muuten vain liian itsestään selviltä ja ovat kirjassa enemmänkin pelkästään viihdyttämistarkoituksessa. Yhtään ei myöskään auta se, että tekstille on haettu syvyyttä käyttämällä kornia Raamatusta johdettua nimistöä, vaikka kirja olisi toiminut hyvin ilman Johannes Kastanjoita. Pääsääntöisesti lukukokemus tuntuu kuitenkin nautinnolta. Erityisen elävästi on kuvattu Lyydian ja Luukkaan hajoavaa avioliittoa ja Kuismalle tyypillinen tapa pitää aina tietynlaista emotionaalista etäisyyttä kirjojensa henkilöhahmoihin tuo pariskunnan väliset jännitteet esiin poikkeuksellisen moniulotteisina. (Tuomo L)

torstai 11. heinäkuuta 2013

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Mooses Mentulan kirjailijauran käynnistänyt napakka novellikokoelma Musta timantti käsitteli useampaan kertaan aikuisten ihmissuhdeongelmia lapsen näkökulmasta käsin. Äärimmilleen aihe vietiin lapsista perheitä kannattelevia pikkuaikuisia tehneissä Huoltaja- ja Leiri-novelleissa. Molemmat tulevatkin väistämättä mieleen, kun alkaa lukea Mentulan samaan aihepiiriin pureutuvaa ensimmäistä pitkää romaania. Isän kanssa kahden on tiiviisti kirjoitettu episodimainen kertomus, jonka pääosassa on pohjoisessa asuva hajoamispisteessä oleva kolmehenkinen perhe ja erityisesti sen kymmenvuotias Lenne-poika. Vanhempien keskinäisessä ristivedossa isäänsä ja äitiään kaipaavan lapsen osa ei ole helppo ja Mentula tuo jälleen poikkeuksellisen hyvin esiin seuraukset, joista perheen sisällä puolensa valitsemaan pakotettu lapsi joutuu kärsimään. Kirjan aikuiset taas ovat jopa kärjistetyn keskenkasvuisia. Omia mielihaluja ja toiveita toteutetaan sumeilematta ja hieman yllättävää on se, että Mentulaa paljon muistuttava Jyri on henkilöhahmoista oikeastaan kaikkein häilyvin. Aluksi suoraselkäiseltä vaikuttavasta opettajasta on tehty kohtuullisen luihu tyyppi, joka tietää koko ajan tekevänsä väärin, mutta ei kuitenkaan kykene laittamaan pistettä toiminnalleen.

Kirja alkaa varsin suoraviivaisesti. Tuusulasta Sodankylään juuri muuttanut Jyri kohtaa heti ensisivuilla humalaisen poroisäntä Jounin, joka muun öykkäröinnin lisäksi syyttää etelän asukkia naisvarkaaksi. Purkauksen taustalta löytyvät Jounin oman avioliiton ongelmat. Kirkkonummelta kotoisin oleva Marianne-vaimo suunnittelee paluumuuttoa ja pariskunnan avio-onni on pienempien ja suurempien vastoinkäymisten suosiollisella avustuksella muuttunut vähitellen pelkäksi riitelyksi. Erityisen surkuhupaisaksi miesten ensitapaamisen tekee se, että Jyri on Jounin ja Mariannen Lenne-pojan opettaja. Lenne tasapainottelee kotona kummankin vanhemman oikkujen välillä, vaikka tulevaa poroisäntää pidetään enemmän isänsä poikana. Kodin ongelmat näkyvät kahnauksina koulussa ja niiden kautta Jyri joutuu henkilökohtaisesti tekemisiin Mariannen kanssa. Kaksikon kohtaaminen on kuin Jounin pahimmista painajaisista ja pari pomppaa sänkyyn ilman sen syvällisempää alkulämmittelyä. Pienessä yhteisössä Jyri ei silti voi välttää Jounin seuraa ja miesten välille alkaa vähitellen syntyä ystävyyssuhde. Tämän lisäksi Jyrillä on omat henkilökohtaiset ongelmansa. Etelä-Suomessa asuva äiti on kuolemansairas ja Jyri on tullut Lappiin etsimään jälkiä kadonneesta isästään. Johtolankana Jyrillä on ainoastaan muistoksi saatu halpa lapinkoru.

Isän kanssa kahden ei kuitenkaan ole pelkkää perhedraamaa, sillä Mentula on täydentänyt kirjaa värikkäillä kuvauksilla pohjoisen elämänmenosta. Ote on melkeinpä dokumentaarinen ja esimerkiksi ammattimaisen poronhoidon niksit tulevat Jounin ja Lennen kautta tutuksi. Yhtä lailla syvennytään Jyrin vähittäin etenevään sopeutumiseen uuteen asuinympäristöön. Erityisen tärkeää uudelle asukille on saada etunimeä täydentävä liikanimi ja sellainen Jyrille lopulta annetaan pienten kommellusten jälkeen. Kaikkein huolellisimmin Mentula tilittää silti Lennen tuntoja. Kaikki keinot ovat sallittuja, kun poika yrittää pitää perhettään koossa ja lopulta apuun otetaan myös mielikuvitus. Jokaiselle kirjan päähenkilölle on suotu myös sopivasti päivänpaistetta, joten tarina ei etene pelkästään Murheellisten laulujen maan tahdittamana. Jyriä ja Mariannea ei kuitenkaan päästetä pälkähästä. Hätäiset tapaamiset sekä yhteinen Ruotsin matka korostavat parin ulkopuolisuutta ja kipeämpien ratkaisujen aika tulee lopulta. Niitä ei kuitenkaan kirjan viimeisillä sivuilla enää ruodita, vaan Isän kanssa kahden päättyy hienosti aivan nimensä mukaisiin tunnelmiin.

Mentulan on kirjoittanut esikoisromaaninsa taidolla, joten sen pienet heikkoudet jäävät melkeinpä huomaamatta. Monessa muussa yhteydessä liian kaavamaiselta tuntuvat juonenkäänteet eivät kuitenkaan tässä kirjassa haittaa laisinkaan. Lisäksi sivuilta puuttuu rasittava paatos ja tarinan annetaan kulkea eteenpäin omalla painollaan. Kirjailijan sanoma on selkeä, mutta sen esiintuomiseksi ei käytetä turhaa moralisointia. Kiitosta saa myös kirjan pitäminen mahdollisimman virtaviivaisena. Juoni tempaa nopeasti mukaansa ja sen jälkeen sivut kääntyilevät kiivaaseen tahtiin. Tekstiä tulee silti luettua huolella, sillä elävä kieli tekee sekä päähenkilöistä että tapahtumapaikoista kiitettävän todentuntuisia. Etelän ja pohjoisen välisen kuilun ylenpalttinen korostaminen tuntuu ehkä hieman liialliselta, mutta molemmissa ilmansuunnissa asunut Mentula lienee perustanut havaintonsa pitkälti omiin kokemuksiinsa. Pohjoisen eksotiikkaa hehkutetaan kuitenkin tyylikkään hillitysti arkisemman sisällön lomassa. (Tuomo L)

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Eganin viime vuonna suomeksi ilmestynyt Aika suuri hämäys ratsasti sanataiteen aallonharjalla ja oli sekä sisällöllisesti että teknisesti kirjallinen täysosuma. Sydäntorni on Eganin palkitun läpimurtoteoksen edeltäjä, mutta käänteisestä julkaisujärjestyksestä johtuen moni odottaa saavansa siitä ainakin jonkinlaista jatkoa Aika suuren hämäyksen upean innovatiiviselle kerronnalle. Tarjolla on kuitenkin tällä kertaa – ainakin Eganin mittapuulla – huomattavasti perinteisemmän oloista luettavaa. Tasoja ja vertauskuvia tarinassa toki riittää ja monet Aika suuren hämäyksen keskeisistä teemoista esiintyvät jo Sydäntornissa. Egan esimerkiksi osaa tuoda taitavasti esiin sen, kuinka nopeasti kehittyvä tietotekniikka tunkeutuu ihmisten kaikkein arkipäiväisimpään elämään. Päähenkilöillä käydään myös postmodernia roolipeliä, jota kuitenkaan ei viedä läheskään niin pitkälle kuin Aika suuressa hämäyksessä. Henkilöhahmot tuntuvat silti tutun oloisilta eli hieman hukassa olevilta aikuisuuden ja nuoruuden väliin jämähtäneiltä itsensä etsijöiltä. Lisäksi mukaan on sotkettu useampaa eri genreä ja Egan vaihtaa sujuvasti goottilaisen kauhun maailmasta Kylmä rinki -henkiseen vankiladraamaan.

Sydäntornin alkuasetelma lainaa humoristisella otteella Edgar Allan Poen Usherin talon häviötä. Danny matkustaa Howard-serkkunsa kutsumana jonnekin syrjäiseen Itä-Euroopan maahan kunnostamaan Howardin ostamaa salaperäistä linnaa. Kaksikko on vanhoja lapsuudenystäviä, mutta nuoruuden kepponen sekä rikkoi serkusten välit että syöksi jo valmiiksi suvun mustana lampaana pidetyn Howardin elämän pois raiteiltaan. Nyt osat ovat kuitenkin vaihtuneet. Howard on upporikas arvopaperimeklari ja entinen kultapoika Danny on paossa hämäräperäistä lähimenneisyyttään. Jälleennäkemisessä on annos väkinäisyyttä, mutta Dannyn onneksi paikalla on suuri joukko muuta sekalaista seurakuntaa. Howardin Ann-vaimo pyörittää perheen arkea yhdessä lastenhoitajaksi pestatun Noran kanssa. Hankkeen kakkosmiehenä taas häärii Howardin kanssa yhteisen hurjan nuoruuden jakava Mick. Nettiriippuvuudesta kärsivä Danny puolestaan kaipaa New Yorkiin jäänyttä tyttöystäväänsä ja on raahannut yhteydenpitoa varten paikalle oman satelliittiantennin, vain sählätäkseen sen linnan aavemaisen uima-altaan pohjalle.

Suurin mysteeri liittyy kuitenkin linnan sydäntorniin. Vihoviimeiseksi turvapaikaksi pystytettyyn rakennukseen on telkeytynyt lähes satavuotias paronitar Liesl von Ausblinker. Howardin tavoitteena on rakentaa linnasta hotelli, jossa todellisen ja epätodellisen välinen kahtiajako menettää merkityksensä. Paronitar puolestaan sabotoi hanketta minkä pystyy ja pitää linnaa edelleen sukunsa omaisuutena. Vanhan rouvan karkotus ei silti tule kysymykseen, sillä suurin osa paikan oudosta tunnelmasta tiivistyy juuri häneen. Dannysta tulee Howardin projektin koekaniini ja ensivisiitti sydäntoriin päättyy Dannyn ja paronitar von Ausblinkerin yhdessä viettämään intohimoiseen yöhön. Tämä on kuitenkin vasta alkua Dannyn koettelemuksille ja seuraavana aamuna hän putoaa sydäntornin ikkunasta, loukkaa itsensä ja päätyy vielä tämän jälkeen yrittämään epätoivoista pakoa häikäilemättömän Howardin luota.

Dannyn lisäksi kirjassa on alusta saakka mukana myös vankilassa murhatuomiota sovittava Ray. Serkusten tarina paljastuukin osaksi harjoitustyötä, jota Ray työstää vankilan kirjoitusterapiaryhmässä. Rayn motiivina on saada kirjoittamalla helpotusta yksitoikkoiseen vankilaelämään sekä ennen kaikkea tehdä vaikutus ryhmää vetävään Hollyyn. Toisaalta Rayn on täytynyt olla jokin kirjoittamansa tarinan hahmoista, elleivät ne sitten ole täysin mielikuvituksen tuotetta. Tasojen välinen yhteys alkaa vähitellen raottua, kun Danny löytää harharetkiensä päätteeksi kartan, joka johdattaa sydäntornin uumeniin ja puukotuksen uhriksi joutunut Ray saa sairaalassa hetken kahdenkeskistä aikaa Hollyn kanssa. Kuka on kukin -paljastukset eivät kuitenkaan riitä Eganille, vaan lopuksi ääneen päästetään vielä Rayn opettajana toiminut Holly. Tilinpäätöstä tehdään niin Hollyn ja Rayn välisestä suhteesta kuin Hollyn epäonnisesta avioliitosta hulttiomiehensä kanssa. Osuuden arkirealismi tuntuu aluksi hämmentävältä, mutta viimeisen näytöksen tapahtumapaikka ei liene kenellekään yllätys.

Kaikesta kikkailustaan huolimatta Sydäntorni jää lukukokemuksena auttamattomasti puolitiehen. Alku tuntuu koukuttavalta, vaikka Eganilla on jo siinä pieniä vaikeuksia luoda tarinaan kaikkia tarvittavia jännitteitä. Moni asia maistuu valitettavan tarkoitushakuiselta ja esimerkiksi Rayn ensivisiitti kirjan sivuilla tuntuu suorastaan tökeröltä. Puisevammaksi meno muuttuu puolivälissä Dannyn sekavan pakomatkan aikana. Egan on eittämättä tarkoittanut jakson peilikuvamaiseksi parodiaksi Kafkan Linnasta, mutta lukijalla ei ole kovin hauskaa vailla suuntavaistoa etenevän tekstin parissa. Rayn ja Hollyn suhdetta kuvaavat luvut ovat tasalaatuisempia, mutta samaa ei voi sanoa kohdista, joissa Ray toimii suoraan Dannyn tarinan kertojaäänenä. Lopussa tunnelma onneksi kohoaa odotettuihin lukemiin ja viimeiset sivut ovat jo erinomaista luettavaa. Käsissä ei silti ole toinen Aika suuri hämäys, mutta jos tämä on etukäteen tiedossa, niin kirjasta pystyy nauttimaan paljon enemmän. (Tuomo L)