Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Elämän päätepisteen lähestyminen vasta 47 vuotta nuorena merkitsee vääjäämättä hyvästejä monille sellaisille asioille, joista haluaisi vielä kaikin voimin pitää kiinni. Kirsti Kurosen Ammeiden aika -romaanin parantumatonta syöpää sairastavalle Iirikselle tällaisia ovat oman perheen lisäksi elämäntyöksi muodostunut Ammela-kylpylä sekä paras ystävä Anna Aurinko. Toisaalta mieleen palaa muukin eletty elämä ja sitä läpikäydessä esiin nousee edelleen myös yllätyksiä. Erityisen merkittäviksi kokemuksiksi ovat muodostuneet suhde edesmenneeseen isoäitiin sekä seitsemän vuotta sitten tapahtunut kohtaaminen Ammelan arvoituksellisen miesasiakkaan kanssa. Molempiin muistoihin liittyy menetystä ja surua, mutta toisaalta niiden kautta Iiriksen on vähitellen helpompi hyväksyä oma lähestyvä kuolemansa. Menneisyyden pohdinta jättää sairaskertomuksen välillä taka-alalle ja kirjan katkeransuloiset kommentit oman kehon vähittäisestä haurastumisesta ovat muutoinkin täydellinen vastakohta esimerkiksi Riikka Alaharjan samaa taudinkuvaan paljon kliinisemmin analysoineen Maihinnousun pikkutarkkuudelle.

Kaihonaivistiseksi melodraamaksi osuvasti alaotsikoitu Ammeiden aika soljuu useampaa eri aikatasoa ja Kuronen upottaa lukijat Iiriksen omalaatuiseen maailmaan vailla turhaa hosumista. Ensin tutuksi tulee perhe, johon kuuluvat Iiriksen lisäksi dekkareita tehtaileva kirjailija-aviomies Juhani sekä kouluiässä olevat Kerttu ja Eelis. Sairaana arki sujuu yhä rutiineja noudattaen ja kuuluisuudestaan huolimatta oma aviomies on aina ollut tyyppiä, jolta ei ole kannattanut odottaa syntymäpäivälahjaksi mitään sähkövatkainta uskaliaampaa. Impulsiivinen Iiris taas on laittanut aikoja sitten pisteen orastavalle toimittajanuralleen ja alkanut pitää mielenlaatuaan paremmin vastaavaa Ammelan kylpylää. Kylpyammeiden ja romanttisen tunnelmoinnin kotikutoinen yhdistelmä on ollut menestys, mutta sairauden myötä sille on ollut pakko heittää hyvästit. Iiriksen elämäniloa on tämän jälkeen ylläpitänyt maailmaa kiertänyt lapsuudenystävä Anna, jonka kanssa yhteiset kylpyhetket edelleen jatkuvat. Seitsemän vuotta sitten mielessä pyöri kuitenkin vielä Annaakin kiehtovampi salaperäinen ihailija, joka osoittautui lopulta yhdeksi Ammelan vakioasiakkaista. Iiriksen ja Kielomiehen ainoaksi yhteiseksi hetkeksi jäi lumiluolan rakentaminen, mutta tapaamista seurannut tragedia pitää Kielomiehen yhä Iiriksen ajatuksissa.

Toinen aave menneisyydestä on Iiriksen isoäiti. Iiriksen suhde omiin vanhempiinsa on etäinen, eivätkä he edelleenkään osaa edes tuoda mieluisaa luettavaa sairaalle tyttärelleen. Mumun ja Iiriksen välisen suhteen tiiviydestä kertoo jotain se, että Iiris on Mumun kuoleman jälkeen ottanut vanhempiensa vastustuksesta huolimatta käyttöön isoäitinsä sukunimen, asuu perheineen tämän vanhassa huvilassa sekä nukkuu yönsä sängyssä, jossa Mumu kuoli. Myös Iiriksen viinalle perso isoisä kuoli samassa rakennuksessa ja tapahtumaan liittyvän perhesalaisuuden varjo leijailee edelleen ilmassa Mustaksi nimetyn kummituksen muodossa. Iiris peilaa väistämättä omaa kesken jäänyttä elämäänsä Mumun lähes puolta pitempään, mutta kirjan lopussa haudan takaa saatu viesti pakottaa kysymään, kumpi sai sittenkin paremman? Iiriksen tarinalle ei kirjassa kuitenkaan laiteta lopullista pistettä ja Kurosen kehämäinen päätösluku on ennemminkin alku jollekin uudelle.

Ammeiden aika on pienimuotoisen ja vaatimattoman kerronnan juhlaa. Kuronen on kirjoittanut useita lastenkirjoja ja niille tyypillistä kirkassilmäisyyttä on aistittavissa myös hänen ensimmäisessä aikuisille suunnatussa romaanissaan. Aihe on raskas, mutta sävyt eivät ole ylenpalttisen tummia. Mitään ei kuitenkaan lakaista maton alle, tekstille vain sallitaan siellä täällä ripaus kuulasta sadunomaisuutta. Lopputuloksena on persoonallinen ja raikas romaani, jonka lukemisesta nauttii ensimmäiseltä sivulta lähtien. Tämän kaltaista "liian" omaperäistä kirjaa tuskin nähdään isompien kustantajien rummutusta paremmin huomioivissa loppuvuoden kirjakilpailujen kimarassa, mutta tästä huolimatta Ammeiden aika on yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista. (Tuomo L)

Hanna Kuusela & Matti Ylönen: Konsulttidemokratia : miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton

Miksi teetättää tehtävät vakituisilla työntekijöillä, kun samat asiat voi ulkoistaa puolet kalliimmalla konsulttien hoidettavaksi? Vastaus hölmöltä vaikuttavaan kysymykseen löytyy Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjoittamasta Konsulttidemokratia-kirjasta, jossa luodaan katsaus valtionhallinnon – ja osittain koko julkisen sektorin – työtavoissa viimeisen parin vuosikymmenen aikana tapahtuneisiin muutoksiin. Luottamus organisaatioiden omaan asiantuntemukseen on horjunut sitä mukaa, kun osaavaa väkeä on vähennetty ja jo pelkästään olosuhteiden pakosta virkamiehille kuuluvan työn joutuu yhä useammin tekemään oman talon ulkopuolelta palkattu konsultti. Yhteiskunnan tasolta tarkasteltaessa ilmiö synnyttää vakavaa demokratiavajetta, mutta käytännössä on myös niin, että monia aikaisemmin jouhevasti sujuneita työtehtäviä hoidetaan nyt tyhmemmin ja tehottomammin. Todelliset säästöt jäävät syntymättä, vakituinen henkilökunta turhautuu ja kansalaiset ihmettelevä otsikoissa jatkuvasti pyöriviä uutisia pieleen menneistä hankkeista.

Kirjan ensimmäinen luku käsittelee sitä, kuinka konsulttivallan aatteellisena kivijalkana toimiva markkinoita ihannoiva uusi julkisjohtaminen rantautui suomalaiselle julkiselle sektorille. Kehitys alkoi 1980-luvun lopulla, mutta todelliseen vauhtiin uusien päästiin seuraavan vuosikymmenen lamatunnelmissa. Virkamieskunnan lukumäärää alettiin karsia rajusti, vaikka työmäärä pysyi ennallaan tai vielä todennäköisemmin kasvoi. Kirjassa haastateltu Stakesin entinen pääjohtaja Vappu Taipale tiivistää hyvin 1990-luvun lopun tunnelmat: lokaa niskaansa saaneet virkamiehet tunsivat itsekin syyllisyyttä, mikä omalta osaltaan teki töiden ulkoistamisen helpommaksi. Palveluitaan julkiselle sektorille kauppaavat konsulttitoimistot aistivat nopeasti ajan hengen, vaikka niiden painoarvo ei Suomessa kasvanut aivan niin rajusti kuin esimerkiksi angloamerikkalaisissa maissa. Kärjistäen voi silti sanoa, että myös meillä uuteen managerialistiseen ajattelutapaan sopi paremmin se, että valmistelutyötä tekee kallispalkkainen win-win-win-puhetta suoltava konsultti kuin byrokratian jäykistämä valtion virkamies.

Konsulttivallan seuraukset eivät Kuuselan ja Ylösen mukaan olekaan olleet kovin ruusuisia. Kirjan toisessa luvussa käydään läpi ulkoistusten vaikutuksia moniin työelämän käytäntöihin. Ääneen pääsevät esimiesten ja työntekijöiden lisäksi itse konsultit ja myös heiltä kuullaan varsin kriittisiä äänenpainoja. Itseoikeutettuna aloituksena toimivat valtion IT-hankkeet, joiden surullisen kuuluisan listan kärkipaikkaa pitävät VR:n lipunmyyntiuudistus sekä nippu erilaisia terveydenhuollon valtakunnallisia tietojärjestelmäpalveluita. Valtio ajoi oman IT-osaamisensa alas 1990-luvun puolivälissä ja tilalle tulivat Tiedon ja Accenturen kaltaiset kaupalliset toimijat. Vastuukysymyksiä onkin sen jälkeen jouduttu setvimään useampaan otteeseen, eikä säästöistäkään oikein voi puhua. Muita kirjoittajien esiin nostamia negatiivisia seuraamuksia ovat esimerkiksi kokeneiden työntekijöiden mukana työpaikoilta katoava hiljainen tieto, etenkin julkista sektoria rassaavat näennäiskilpailutukset sekä moniin konsulttisopimuksiin liittyvä salailun kulttuuri. Huutia saa ansaitusti myös valtion tuottavuusohjelma, joka ei ole tuonut mukanaan muuta kuin väenvähennyksiä sekä niiden paikkaamista kalliimmalla konsulttityövoimalla.

Kirjassa esitettyä kritiikkiä täydentävässä päätösluvussa itsetuntovajeen riivaama pelkurivaltio korvataan jälleen omiin kykyihinsä luottavalla rohkealla valtiolla. Rohkeassa valtiossa virkamiesten asiantuntemukseen voi jälleen luottaa ja sen seurauksena kansalaisyhteiskuntakin voi paremmin. Ylösen ja Kuuselan luonnostelema vaihtoehto painottaa tutun ja turvallisen edustuksellisen demokratian tärkeyttä. Suoraan vaikuttamiseen kyllä kannustetaan, mutta jotta kaikki kansalaiset pysyisivät menossa mukana, tarvitaan lisäksi pitkäjänteisempään toimintaan kykeneviä päättäjiä, joilta löytyy tarvittaessa kykyä kompromisseihin. Julkisen sektorin taas tulee toimia niin, että demokratian tukeminen on sen kaikkein tärkein arvo. Järkeistämistä voi harrastaa, mutta sitä ei saavuteta mekaanisten vähennysautomaattien avulla. Konsulttien asiantuntemukselle on myös tarvetta, mutta heidän ei tule toimia julkista valtaa käyttävien sijaisina.

Konsulttidemokratia on ajankohtainen ja mielenkiintoinen lukukokemus. Kuusela ja Ylönen ovat tarkoituksella välttäneet liiallista teoretisointia ja pitäytyneet suurelle yleisölle helposti avautuvassa kirjoitustyylissä. Tästä johtuen aiheen käsittely muistuttaa monilta osin MOT-televisio-ohjelmaa. Haastatteluja on paljon ja niiden välissä esitetään välillä vähän liiankin uskaliailta vaikuttavia johtopäätöksiä. Taustatyö on silti tehty perusteellisesti, joten teoksessa on aivan riittävästi punnittua sisältöä käynnistämään aiheesta käytävää keskustelua. Kaikki konsulttien tekemä työ ei varmastikaan ole aivan näin kelvotonta, mutta hyvä että epäkohtia nostetaan päivänvaloon. Parasta taustatukea tekijät ovatkin ehdottomasti saaneet myös kirjassa ruoditusta filosofi Pekka Himasen kohututkimuksesta, joka tähänastisen tiedon valossa on kuin malliesimerkki konsulttidemokratian kielteisistä puolista. (Tuomo L)

F.M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus

Dostojevskin laajasta tuotannosta ei monellekaan ensimmäisenä tule mieleen komedia, vaan päinvastoin tämän venäläisen kirjailijan klassikkoromaaneja on yleensä pidetty synkkinä ja raskaslukuisina.  Vanhan ruhtinaan rakkaus  -teos onkin oivallinen esimerkki  kirjailijan  erikoislaatuisesta huumorista, jota ei muissa lukemissani  Dostojevskin kirjoissa  juuri esiinny.  On siis luvassa erilaista Dostojevskia.

Kirjan juoni on varsin yksinkertainen. Vanha, huonomuistinen, puolihöperö ja raihnainen ruhtinas K. joutuu rekionnettomuuteen ja päätyy sukulaispoikansa luotsaamana pieneen syrjäiseen Mordasovin maaseutukaupunkiin. Pikkukaupungissa alkaa suunnaton kuhina, kun kaupungin kaikki seurapiirinaiset alkavat kilpailla saadakseen rikkaan ruhtinaan vieraakseen. Tätä neljästi naimisissa ollutta puolikuuroa ja puolisokeaa ruhtinasta yritetään myös naittaa milloin kellekin vapaana olevalle nuorelle naiselle. Tosin sukulaiset haluaisivat laittaa ruhtinaan holhoukseen, etteivät rahat katoaisi matkusteluun tai mahdolliseen uuteen naimakauppaan. Tarinan päähenkilöksi nousee Marina Aleksandrovna, Mordasovin ”ensimmäinen nainen”, joka haluaa saada ruhtinaan kosimaan jo vanhapiikaiässä (23v.!) olevaa kuvankaunista tytärtään Zinaa. Marina Aleksandrovna ei kaihda mitään keinoja päästäkseen päämääräänsä. Hän juonii, valehtelee, mielistelee, juoruilee ja nokkelaälyisenä hän saa ruhtinaan lopulta pyytämään Zinaa vaimokseen. Zina paralla ei ole juuri vaihtoehtoja. Hän on pari vuotta sitten saattanut perheensä häpeään rakastumalla nuoreen köyhään kotiopettajaan, joka nyt pettyneenä epäsovinnaisen rakkaussuhteen päättymiseen tekee kuolemaa. Tässä olisi jo ainekset nykyaikaiseen tv:n saippuasarjaan.

Dostojevskin kirja ei kuitenkaan ole pelkkää komediaa ja imelää rakkaustarinaa. Huumorin takaa löytyy terävää satiiria hänen kuvatessaan kaupungin juoruilevaa naisparvea ja varsinkin röyhkeän lipevää Maria Aleksandrovnaa. Rahalla on tässä kirjassa taivaallinen voima. Vanhaa höppänää ruhtinasta imarrellaan ja hänen huomiotaan kalastellaan vain siksi, että hän on aatelinen ja rikas maanomistaja. Dostojevski tuo henkilöissään esille ihmisten ahneuden ja kierouden. Huippuunsa nämä luonteenpiirteet on viety Maria Aleksandrovnan hahmossa, joka hallitsee juonittelun jalon taidon, ja saa selityksillään mustankin näyttämään valkoiselta. Kirjan höpsö ruhtinas on turhamaisuudessaan ja itserakkaudessaan suorastaan säälittävä. Tuntuu kuin hän olisi nuoruudentavoittelussaan menettänyt kaiken arvokkuutena. Jäljellä on vain naurettava vanhus, josta jokainen yrittää hyötyä. Kaunis Zina on kirjassa ainut, joka näkee tilanteen irvokkuuden ja uskaltaa sanoa sen ääneen. Lopulta hän myös peruu koko surkuhupaisan naimakaupan.

Vanhan ruhtinaan rakkaus ei ollut mikään järisyttävä lukuelämys, mutta oli yllättävää, kuinka hyvin kirja sopi myös tähän aikaan. Oltiinpa sitten 1800- luvun lopun tsaarinajan Venäjällä tai 2000-luvun Euroopassa, niin ihminen on toiveineen ja haluineen pysynyt aika lailla samanlaisena. Raha ratkaisee ja valta on seksikästä niin silloin, kun omistettiin satoja ”sieluja” kuin nykyäänkin, kun rikastutaan osakkeilla ja sijoituksilla. Nuoruutta metsästävät myös nykyajan ”vanhat ruhtinaat”, ja rakkauttahan ihminen kaipaa vanhuuteen asti aikakaudesta riippumatta. (Sinikka L)

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri -romaanissa toisistaan mittaa ottavat uuden ja vanhan maailman aatteet. Kiistakumppaneina eivät tällä kertaa hääri valtaapitävät tai mahtavat instituutiot, vaan kasvot 1800-luvun lopun suurelle maailmankuvan mullistukselle antavat pienen englantilaisen Downen kylän asukkaat. Kehitys ei ole jättänyt kylää rauhaan, mutta erityisen polttavaksi tilanteen tekee se, että evoluutioteorian isä Charles Darwin on asettunut paikkakunnalle elämänsä ehtoovuosia viettämään. Kuuluisasta tiedemiehestä ei kuitenkaan ole edes tarinan sivuhenkilöksi, sillä häntäkin enemmän kyläläisten mieliä kuohuttaa kunnianarvoisan herra Darwinin puutarhuri Thomas Davies. Rikkaruohojen kasvatuksesta kiinnostunut työnantaja on tehnyt taitavana pidetystä viherpeukalosta yleisen kummastelun aiheen, mutta vakavampi välirikko on tapahtunut vasta Thomaksen Gwyn-vaimon kuoleman jälkeen. Suruunsa jämähtänyt leskimies on toiminut vastoin useampaa sovinnaisuussääntöä ja kahden ”toistaitoisen” lapsen isästä on tullut paitsi pahennuksen, niin myös pelonsekaisen säälittelyn kohde.

Onneton Thomas Davies käykin lähes kirjan päähenkilöstä, mutta vielä tarkemman suurennuslasin alle joutuu Downen kylä kokonaisuudessaan. Tiiviissä yhteisössä kuhisee kuin lintuparvessa ja Carlson valottaa kyläläisten keskinäistä nokkimisjärjestystä päästämällä ääneen useamman kertojan. Välillä vaikutelma muistuttaa kilpalaulantaa, välillä taas koko kylä sulautetaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Mieliä askarruttavat niin Darwinin kumoukselliset opit kuin uskonasiat, mutta sovinnaisen julkisivun taakse kätkeytyy myös alkoholismia, kylmiä avioliittoja sekä muuta keskinäistä kyräilyä. Carlson pysyttelee tarkastelussaan visusti tavallisten ihmisten arjen tasolla ja rakenne teokselle saadaan luontevasti kytkemällä tapahtumat vuodenaikojen kiertoon. Thomas Daviesin perhe-elämässä on marraskuisen melankolian keskellä pieniä onnen hetkiä, mutta niiden havaitseminen ei ulkopuolisilta onnistu. Yhteisö tuntuu odottavan vain kaikkein pahimman vaihtoehdon toteutumista ja jopa toimii sitä edistäen. Välähdys Downen vielä pimeämmästä puolesta nähdään, kun rötöstelemään haksahtanut kylän entinen suntio palaa eräänä elokuun päivänä rikoksiensa tapahtumapaikalle. Valoa ja lämpöä mahtuu toki mukaan ja kevätmullantuoksuinen lopetus on kirjalle mitä sopivin.

Carlsonin teksti tuntuu aluksi turhan haastavalta ja vaikutelma on jopa hieman luotaantyöntävä. Sanat on ladottu sivuille sekavasti vailla välimerkkejä, eikä punaista lankaa tunnu löytyvän myöskään kertojaäänien kakofonian keskeltä. Kieltä käytetään erittäin säästeliäästi ja yksittäiset tekstikatkelmat ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan kuin pienille tarkoitettuja loruja. Kannattaa kuitenkin sinnitellä hetki, sillä palaset alkavat nopeasti loksahdella kohdalleen. Carlson paljastuu analyyttiseksi ja huolelliseksi kirjoittajaksi, joka kykenee näkemään ihmiselämään kuuluvien sävyjen koko kirjon sekä käymään hienovarausta keskustelua oman aikansa hyvin samankaltaisten ongelmien kanssa. Näkökulman harkittu rajaus vain lisää kirjan ilmaisuvoimaa ja pisteliäs huumori tekee siitä hyvin elävän tuntuisen. Loppulauseen jälkeen huomaakin, että Herra Darwinin puutarhuri olisi maistunut vaikka puolet paksumpana. (Tuomo L)