perjantai 26. lokakuuta 2012

Gianrico Carofiglio: Perusteltuja epäilyksiä

Perusteltuja epäilyksiä on kolmas kirja puolustusasianajaja Guido Guerrierista kertovassa sarjassa. Italiainen kirjailija Cianrico Carofiglio on luonut sympaattisen henkilöhahmon, jossa on jotakin samaa kuin Andrea Camillerin tv-sarjanakin tutuksi tulleessa sisilialaisessa komisario Montalbanossa. Molemmat ovat rohkeasti oikeudenmukaisuuden asialla, tosin epäilyttäviäkin keinoja voidaan käytää, jos niiden avulla voidaan puolustaa heikompia.  Ensimmäisessä suomennetussa kirjassa Todennäköinen syyllinen Guerrieri puolusti köyhää afrikkalaista maahanmuuttajaa, jota syytettiin pienen pojan murhasta. Silmät ummessa kirjassa puolustusasianajajan asiakkaana oli nuori nainen, joka oli joutunut perheväkivallan uhriksi. Tässä uusimmassakaan kirjassa ei Guido Guerrierille osu mikään helppo homma. Perheensä kanssa Montenegrosta lomalta palaava Fabio Paolicelli jää kiinni tullissa, koska hänen autostaan löytyi valtava huumelasti. Paolicelli vakuuttaa olevansa syytön, mutta hän saa oikeudessa kuudentoista vuoden tuomion, ja haluaa vaihtaa puolustusasianajajaa. Guerrieri lupaa lopulta ottaa jutun hoitaakseen, vaikka tapaus näyttää toivottomalta ja vaikka hän tunnistaa Paolicellin entiseksi äärioikeistolaiseksi nuoruusvuosiltaan. Paolicellilla on kaiken lisäksi erittäin viehttävä vaimo, mikä tekee entisen vihamiehen puolustamisesta vielä vaikeampaa.

Yksityiselämässään tämä nelikymppinen eronnut mies, jonka tyttöystävä lähti työkomennukselle New Yorkiin, tuntee ajoittaista yksinäisyyttä ja ikävää. Vapaa-aikanaan hän hakkaa nyrkkeilysäkkiä, käy elokuvissa, lukee kirjoja, nauttii hyvästä ruuasta ja juomasta sekä kävelyistä kotikaupunkinsa Barin kapeilla kujilla. Näistä passeggiata –kuvauksista  pidin kovasti, kuuluuhan tämä käveleskelyrituaali niin olennaisesti italialaiseen elämänmenoon. Kirjaa lukiessa pystyi melkein tuntemaan kulmabaarien  espresson tuoksun ja kuulemaan italialaiskaupungin äänten sekamelskan.

Carofiglio kuvaa kirjoissaan paljon Italian oikeuslaitoksen toimintaa, ja niin tässäkin kirjassa lukija viedään keskelle oikeuskäsittelyjä ja vähemmän yleviin käytäväkeskusteluihin.

”-Hei, Guerrieri. Mitä oikein olet tehnyt, oletko nukkunut täällä?
  Juuri niin.
  Barin murteen ja epävarman italian välimailla häilyvät sanat lausui Castellani. En pystynyt koskaan muistamaan hänen etunimeään  Hän puolusti yksinomaan varkaita – kaikenlaisia, sekä  sellaisia jotka varastivat autoista tai asunnoista että  laukkuvarkaita – ja lisäksi huumediileritä. Hän oli ollut kurssitoverini yliopistossa, mutta se ei tarkoittanut, että välimme olisivat olleet läheiset, sillä opiskelijoita oli yli tuhat.
  Hän oli lyhyt ja vanttera. Kaula oli kuin härällä ja hän oli lähes kokonaan kalju lukuunottamatta pään sivuilla kasvavia tupsuja, jotka laskeutuivat korville. Lisää tupsuja pursusi hänen
  paidankauluksestaan, joka oli aina auki ja kravatti sen tähden vinossa.
  Hän ei ollut aivan sellainen henkilö, jonka kanssa jutella Emily Dickinsonista tai estetiikan ongelmasta Tuomas Akvinolaisella.”

Carofiglion kirjaa oli mukava lukea. Kirjassa oli sopivasti yhteiskunnallista otetta ja Italia-kuvausta sekä nerokasta huumoria ja nokkelaa vuoropuhelua –ja tietenkin loistava henkilöhahmo Guido Guerrieri, josta toivon saavani lukea vielä lisää. (Sinikka L)

tiistai 23. lokakuuta 2012

Tuomas Vimma: Toinen

Tuomas Vimman mielestä tässä maassa oli ilmeisesti liikaa niitä ihmisiä, jotka lukivat nuoren kirjailijan vuonna 2004 ilmestynyttä Helsinki 12 -esikoisromaania kuin piru raamattua. Mainosalan vähemmän arkista puurtamista kuvanneen kirjan vauhdikkaissa juonenkäänteissä oli silti luultavasti jättiannos fiktiota ja välillä ehkä liian tarkoitushakuista provosointia. Vimman nasevan kielenkäytön ansiosta kirjasta ei kuitenkaan voinut olla pitämättä, vaikka juonesta jäi lopulta parhaiten mieleen oikeastaan vain itseironiaa täynnä oleva kioskikirjamainen loppu. Kirjan huumori taisi myös hautautua sen synnyttämän pienimuotoisen kohun alle ja ehkäpä tästä tulistuneena kirjailija päätti pistää kakkosromaanissaan vielä enemmän överiksi.

Toinen on itsenäinen jatko-osa Helsinki 12 -kirjalle ja se on mahdollista lukea ilman ykkösosan läpikahlaamista. Vimma on sijoittanut itsensä jälleen tarinan päähenkilöksi, mutta esiintyy tällä kertaa heti alusta saakka rehellisesti omalla nimellään ja huomattavasti nörttimäisemmällä habituksella kuin esikoiskirjassaan. Toisen pääosassa onkin ”kirjailija” Tuomas Vimma, joka tilittää elämäänsä heti Helsinki 12 -romaanin ilmestymisen jälkeen. Mainetta ja kunniaa on tullut roppakaupalla, mutta ongelmana on se, että kaiken takana on ollut nainen. Menestysromaanin kirjoitti oikeasti Vimman sähäkkä tyttöystävä, jonka kanssa tehdyn yhteisen sopimuksen puitteissa siipan rooliksi jäi toimiminen kansikuvapoikana. Paheellinen taiteilijaelämä sopii kuitenkin yhtä hyvin molemmille ja kaksikon ympärillä pyörii vielä sekalainen seurakunta samanlaista elämäntyyliä rakastavia kauniita ja rikkaita urbaaneja nuoria kaupunkilaisia.

Kirjan juoni rakentuu toisaalta Vimman tasapainotteluun kahden naisen välillä sekä siinä sivussa ilmiömäiseen luisteluun läpi menestyksen synnyttämien velvollisuuksien ja odotusten. Indigo on Tuomaksen elämän nainen, mutta oma paikka sydämessä on myös parhaalla ystävällä Ronja Tulikouralla. Ensimmäisen kanssa bestsellerin päähän nostattama keltainen neste aiheuttaa lopulta vakavia ryppyjä rakkauteen ja jälkimmäisen kohdalla huolenaiheena on taas vauhtimimmin äärimmäisyyksiin menevä itsetuhovietti. Lisäksi Vimma on kirjailijana täysi nolla ja juhlimisen lisäksi lahjakkuutta löytyy lähinnä peti-, keittiö- ja siivoushommiin.

Tuttuun tapaan turha angsti ja itsesäälissä rypeminen on heitetty romukoppaan ja tärkeintä on hauskanpito. Vimma on ympännyt tarinaan hienovaraisia viitteitä muutamasta tunnetusta kirjailijakohtalosta ja väittää, että pinnallisena aikana kansakunnan kaapin päälle voi päästä ilman Pentti Saarikosken tai Timo K Mukan lahjakkuuttakin. Teksti on jälleen ”Rööperin esperantoa”, jonka ilotulitusmaisen käytön Vimma hallitsee ihailtavan täydellisesti. Bret Easton Ellis -vaikutteet ovat vain niin korostetusti esillä, että kyse on enemmän jo parodiasta. Luksuselämä vie kaksikon myös kansainvälisten suihkuseurapiirien pariin, mikä tuo kirjaan välillä lapsellisen yliampuvia sävyjä. Yhteistyö Martin Scorsesen kanssa jää kuitenkin lopulta aika kuolleeksi ideaksi. Muutoin Toinen on samaan aikaan sekä erinomaisen viihdyttävä että röyhkeän ärsyttävä, joten siitä saa sopivaa piristystä syksyn ankeaan harmauteen. (Tuomo L)

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Hilary Mantel: Syytettyjen sali

Brittiläinen kirjailija Hilary Mantel voitti tämän vuoden Booker-palkinnon teoksellaan Syytettyjen sali. Palkinto oli Mantelille jo toinen, sillä hän voitti samaisen palkinnon vuonna 2009 kansainväliseksi menstykseksi nousseella kirjallaan Susipalatsi (suom. 2011). Syytettyjen sali on loistavan Susipalatsin yhtä upea jatko-osa, jossa kirjan alussa eletään vuotta 1535, jolloin kirjan päähenkilö Thomas Cromwell on päässyt jo pitkälle. Köyhän sepän poika on kohonnut kuningas Henrik VIII:n tärkeimmäksi avustajaksi: kuninkaan pääsihteeri, valtionarkiston johtaja Cambridgen yliopiston kansleri ja kuninkaan käskynhaltija Englannin kirkon päänä. Melkoinen ansioluettelo alhaisesta säädystä ja väkivaltaisesta lapsuudesta tiensä raivanneelle miehelle 1500-luvun Euroopassa.

Historian kirjoista Cromwell muistetaan tiukkana ja määrätietoisena valtiomiehenä, joka päätti lakkauttaa  Englannin valtion luostarilaitoksen ja siirtää niiden omaisuuden valtiolle, ja olihan Cromwellilla myös sormensa pelissä Henrik VIII:n avioliittoasioissa. Kuninkaalle juonittu ero hänen ensimmäisestä vaimostaan Katariina Aragonialaisesta oli pitkälti Cromwellin oveluuden ansiota.  Mutta Syytettyjen sali –kirjassa hovissa eletään jo Henrikin toisen vaimon Anne Boleynin aikaa, joskin kuninkaan kiinnostus alkaa vähitellen jo kohdistua tulevaan kolmanteen vaimoon Jane Seymouriin, kun Anne ei vain yrityksistä huolimatta synnytä kuninkaalle toivottua poikaa. Henrik VIII:n kuudesta vaimostahan on muuten myös tämä tuttu muistisääntö ”divorced, beheaded, died; divorced, beheaded, survived”, jonka avulla on helppo muistaa,  miten kunkin heistä lopulta kävi.

Sekä Susipalatsissa että Syytettyjen salissa Hilary Mantel onnistuu tuomaan esiin myös toisenlaisen Thomas Cromwellin.  Mantelin kirjoissa  Cromwellista löytyy  pehmeämpi puoli,  ja hänella on mielestäni ajatuksia,  jotka olivat aikaansa edellä. ”On parempi olla koettelematta ihmisiä liikaa, heitä ei pidä ajaa epätoivoon. Annetaan ihmisille vaurautta, niin he antavat avokätisesti ylimääräisestään. Täydet vatsat ruokkivat hyviä tapoja. Nälän kouraisu synnyttää hirviön.” Aika nykyaikaista ja humaania pohdintaa!

Entinen työtoverini kertoi joskus,  kuinka hän inhosi koulussa historiaa. Hänen mielestään historian opiskelu oli tylsää ja turhaa, koska ihmiset eivät ole oppineet historiasta mitään. Jäkimmäisen väitteen allekirjoitan, mutta ensimmäistä en… Ainakaan Hilary Mantelin kirjassa Syytettyjen sali historia ei ole tylsää luettavaa. (Sinikka L)

tiistai 16. lokakuuta 2012

Heinrich Böll: Enkeli oli vaiti


Enkeli oli vaiti on suorastaan mykistävän vaikuttava teos.  

Romaani koostuu suhteellisen itsenäisistä luvuista, joilla on oma funktionsa kokonaisuudessa. Lukujen väliset leikkaukset ja siirtymät ovat selkeitä.

Werner Bellman kertoo kirjaan sisältyvässä esseessään, että lukuja onkin myös julkaistu irrallaan; samoin niitä on käytetty myöhempien kertomusten pohjana.  Ja, että kirjan rakenne on vuosien saatossa muuttunut, siihen on lisätty lukuja ja niiden järjestystä on vaihdeltu.

Kirjan ainoa laajempi takauma sijoittuu kirjan alkuun. Siinä kuvataan tilannetta, jolloin päähenkilö joutui lähtemään sotaan. Hän saa kutsuntapostikortin ja lähtö tapahtuu samana päivänä. Muutoin kirja sijoittuu sodan päättymispäivään ja sen jälkeiseen aikaan.

Böllin teksti on tiheää, latautunutta ja maalailevaa olematta kuitenkaan rönsyilevää. Kerronta on suorastaan kliinisen tehokasta. Böll käyttää runsaasti tilaa kuvatakseen kaupungin sodan runtelemaa maisemaa. Yksityiskohtia vyörytetään – tässä sotimiseen liittyvä termi lienee paikallaan – lukijan silmien eteen hengästyttävällä tarkkuudella. Ja rauniokaupungin näkymistä muodostuu freskomaisen esteettisiä kuvia.

Kerronta toimii paradoksaalisesti: toisaalta kuvataan tarkasti lohduttomuutta, toisaalta syntyy karua kauneutta. Böll uittaakin lukijan kirjaan juuri tällaisella ympäristön kuvauksella. Päähenkilö on ensin pelkkä hän, joka liikkuu maisemassa. Sitten hän on tulija, sitten sotilas ja vähitellen saamme tietää Hansista myös nimen.

Kirjan alussa törmäämme enkelipatsaaseen. Se esiintyy myös viimeisessä luvussa. Näin muodostuu motivaatio nimelle. Lisäksi enkeli kuvannee symbolisallegorisesti teoksen maailman kaksijakoista todellisuutta. Kaikesta hädästä huolimatta ja sen lisäksi kirjassa on nimittäin kyse herkästä rakkauskertomuksesta, siitäkin. Varsinaista sotakuvausta ei kirjasta löydy.

Kirjassa nostetaan esiin myös rahaan, uskontoon sekä köyhyyteen liittyviä
teemoja. Siis: nälkäisen ihmisen perieksistentiaalinen olemassaolon kokemus sijoittuu kyllä miellyttävyysakselilla reilusti pakkasen puolelle. Tässä ollaankin ihmisen perusytimen kanssa tekemisissä. Kuinka onnellisuus voi olla kaksi ihmistä, muutama voileipä, kahvia ja riittävästi huopia.

Voi tuntua oudolta, mutta minulle jäi kirjasta enimmäkseen positiivinen, jopa kaunis jälkikuva. Sanon kuva tarkoituksella, sillä Böllin sotakaupunkiin liittyvät luonnehdinnat ovat mielestäni teoksen vaikuttavinta antia. Ne muodostavat taustan, jonka päälle ihmiskohtalot maalataan; ihmisten elämä on niin ankeaa ja turruttavaa, että tarkka ympäristön raportointi muodostaa lohduttomuudelle vastavoiman, pelkästään materiaalisen  ulottuvuuden. Kyse on raunioiden estetiikasta. (Petri L.)

Ludwig van Beethoven: Kuudes sinfonia



Ennen kouluikää ja vielä kansakouluvaiheessakin kuuntelin miltei pelkästään klassista musiikkia. Meillä oli tuohon aikaan kotona kohtuullinen vinyylivalikoima, jota kulutin oma-aloitteellisesti ja patistelematta. Vanhempieni makuuhuoneessa sängyn vieressä oli Philips -merkkinen putkiradio, jonka päälle oli kytketty levysoitin. Myöhempinä aikoina samaisesta putkiradiosta viriteltiin sähkökitaravahvistin, mutta se on jo toinen tarina.

Musiikista siilautui esiin Beethovenin kuudes, pastoraalisinfonia. Makasin usein sängyllä - toisinaan sen alla - ja kuuntelin sinfoniaa suurella hartaudella. Hain teoksesta luonnonääniä, sään vaihteluita, myrskyn ja tyvenen vuorottelua.

Kuunteleminen oli hyvin yksityinen, perustavaa laatua oleva kokemus. Se oli kuin tyyni korpilampi kaiken muun poikamaisen touhuamisen välillä. En tiedä miksi Beethovenin sävelkieli puhutteli minua tuolloin ja puhuttelee edelleen. Se on jotenkin kotoista ja ilmaisuvoimaista, elävää.

Olen jälkikäteen huomannut, että tämä Beethovenin kuunteleminen on muodostanut jonkinlaisen peruskokemuksen musiikin ja kirjallisuuden harrastamiselleni, tähän ehjään ja elävään kokonaisuuteen ovat vertautuneet monet muut ärsykkeet ja aktiviteetit. Vielä nykyäänkin, jos oikein kaipaan rauhaa, laitan kuudennen soimaan; sen tahdit ovat lähtemättömästi syöpyneet mieleeni. (Petri L.)



maanantai 15. lokakuuta 2012

Woody Allen: Vicky Cristina Barcelona


Woody Allenin elokuva Vicky Cristina Barcelona kertoo tarinaa kahdesta nuoresta yhdysvaltalaisnaisesta, Vickystä ja Cristinasta, jotka molemmat eri syistä mutta yhdessä matkustavat Barcelonaan. Toinen tekee tutkimusta Barcelonasta, toinen on luonteeltaan hieman levoton taiteellinen etsijä.
                                                                                                   
Naiset kohtaavat Barcelonassa tunnetun taidemaalarimiehen, joka on suorapuheinen, karismaattinen ja hyvin espanjalainen. He ystävystyvät keskenään. Itse asiassa molemmille naisille kehittyy romanttinen suhde taiteilijaan.


Maalarilla on kuitenkin intohimoinen ja ristiriitainen avioliitto takanaan. Elokuvan mittaan käy yhä selvemmäksi se, että tämä liitto ei ole vielä ohi. Taitelijan vaimo, Penelope Cruz, asteleekin ystävysten ja miehensä elämään varsin dramaattisin elkein.   

Elokuvassa puhutaan paljon ja miltei koko ajan, mikä on ominaista Allenin elokuville. Selvitetään tuntemuksia ja tarkoituksia intensiivisellä tarkkuudella. Dynamiikka rakentuu paljolti espanjalaisen ja yhdysvaltalaisen olemiskulttuurin erilaisuudelle.

Tutkijanaisen mies soittelee valloista ja raportoi innokkaasti työasioistaan. Samalla mietitään uuden talon hankkimista. Puheluun vastataan Barcelonassa edellä mainitun taiteilijan vaikutuspiirissä. Allen on tässä rakentanut alleviivaavan stereotyyppistä yhdysvaltalaisuutta ja espanjalaisuutta. Mutta erot korostavat molempien piirteitä ja syntyy herkullista vastakohtaisuutta. Seikkailujen jälkeen naiset palaavat kotiin entisiin elämiinsä kokeneempina.

Elokuvan kuvaustyö on vaikuttavaa. Samoin Barcelonan maisemat ja interiöörit ovat visuaalisesti upeita. Näyttelijävalinta, casting, on sekin mielestäni kohdillaan - näyttäviä ihmisiä ja loistavia näyttelijöitä. (Petri L.)  




Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit -novellikokoelman käynnistävässä nimikkotarinassa hämmentynyt nuorukainen piirtää terapiasessiossa sielunmaisemaansa puolivahingossa käteen sattuneella keltaisella väriliidulla. Lopputuloksena on valkoisesta taustasta vaivoin erottuvia hahmoja, joita edes klovnimainen terapeutti ei tahdo nähdä. Tilanteeseen tiivistyvä surkuhupaisuus siivilöityy myös Rohaksen hienon esikoisteoksen kahdeksan muun tarinan juonenkäänteisiin ja teemoihin. Niiden päähenkilöissä on toisaalta kyse ihmisistä, joiden ääriviivat ovat monella tapaa häilyviä ja vaikeasti hahmotettavia. Samalla heitä ympäröivissä tilanteissa on kuitenkin sävyjä hetkistä, jolloin kaikkein voimakkaimpien värien kohdalla paletissa on vain ammottavaa tyhjyyttä. Keltaisia tyyppejä piirtänyt epämääräisiin tilanteisiin ajelehtiva Pekka esimerkiksi tapaa Maaretin, kenties ihastuu, mutta tulee sitten hyväksikäytetyksi ja hakatuksi Maaretin pauloihinsa saaneen häikäilemättömän herra S:n toimessa. Rohaksen rakentaman tiivistahtisen kasvutarinan lopussa nuori mies on valintatilanteessa, joka tavanomaisuudestaan huolimatta saattaa hyvin määrittää Pekan koko loppuelämän suunnan.

Omistamisen, antautumisen ja oman tahdon löytämisen problematiikka on vahvasti esillä myös kokoelman toisessa ja kaikkein onnistuneimmassa Mustalaisen päiväkirja -novellissa. Siiri dumppaa tylsän runopoikansa salskean Karimin astuttua kuvioihin, mutta joutuu samalla vedetyksi Karimia edelleen otteessaan pitävän Marin synkkään maailmaan. Sykähdyttävässä kertomuksessa pienetkin asiat tuntuvat suurilta ja Rohas onnistuu sivuilla pukemaan sanoiksi pahojen poikien ja tyttöjen vaarallisen viehätysvoiman. Asetelma toistetaan myöhemmin vielä kerran nuorten kesäistä kolmiodraamaa pyörittävässä Jäätelökehässä, mikä tuntuu jo aavistuksen liian alleviivaavalta. Ehkä Rohaksen mielestä nuorten naisten kohtalona on sitten vain ainakin kerran elämässään retkahtaa renttuihin. 

Lonkerot vie laivamatkalle Tallinnaan sekä sen jälkeiseen krapula-aamun huojuntaan espoolaisasunnossa. Aprikoosit taas Kreikan aurinkorannoille, jossa hedelmiä ostava suomalaismies haikailee tavallisen hyvän elämän perään samalla kun viinirypäleet pursuavat mehuna raivosta sulkeutuvien nyrkkien sisältä. Tyttö ja varis perkaa nuoren ylioppilastytön sekä tätä vanhemman muusikon pelimäistä suhdetta. Posliinikanassa opinto-ohjaajan ja oppilaan välinen yhteys syntyy väärinymmärryksistä ja tukahdutetuista tunteista. Kokoelman päättävä Kaikki mitä tarvitsen -novelli muistuttaa hieman Veikko Aaltosen Rakkaudella, Maire -elokuvaa ja on samalla sekä miljööltään että henkilöhahmoiltaan kaikkein käsin kosketeltavin tarina.

Rohaksen teksti soljuu eteenpäin välillä unen tavoin ja tunnetilojen synnyttäminen on asetettu realistisen kuvauksen edelle. Novellien päähenkilöiden perimmäiset motiivit jäävät monesti hämärän peittoon, mutta toisaalta näin on myös Rohaksen tänä vuonna ilmestyneessä Syvä pää -romaanissa. Kokoelmaan on haettu rakennetta kolmen novelleja teemoihin ryhmittävän lyhyen tekstikatkelman kautta ja omalla tavallaan ne avaavatkin monia muuten pelkän arvauksen varaan jääviä yksityiskohtia. Huolellisesti kokoon parsituista osasista muodostuu mieleenpainuvan eheä kokonaisuus ja Keltaiset tyypit tuntuu edelleen yhtä syksyisen raikkaalta kuin ilmestyessään pari vuotta sitten. Tällä voi hyvin virittäytyä  vaikka juuri alkaneeseen Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -teemavuoteen. (Tuomo L)

tiistai 9. lokakuuta 2012

Karo Hämäläinen: Erottaja

Talousaiheita käsitteleviä kotimaisia kaunokirjoja on parin viime vuoden aikana putkahdellut kuin sieniä sateella ja mikäpäs siinä, koska laatu on poikkeuksetta ollut erinomaista. Karo Hämäläisen Erottaja edustaa silti tässäkin joukossa aivan äärimmilleen vietyä hardcore -versiota, mikä näkyy niin teoksen kielessä kuin sen tarjoilemassa rahan kyllästämässä maailmankuvassa. Yli neljäsataasivuinen kirja pursuaa finanssimaailman jargonia ja markkinoiden ahnas opportunismi tehdään lukijalle tutuksi sekä järjestelmän ominaisuutena että yksilötason toimijoiden tekojen kautta. Taloustrillerinä markkinoitu teos on intensiivinen kuvaus kuudesta päivästä suomalaisruotsalaisessa sijoitusyhtiössä vuoden 2011 lokakuussa, jolloin paria viikkoa aikaisemmin Yhdysvalloista alkanut pörssiromahdus sekoitti totaalisesti myös peräpohjolan rahamarkkinat. Fiktiiviseen tarinaan on ympätty runsaasti yhtymäkohtia kyseisten päivien todellisiin tapahtumiin ja hyvällä näköalapaikalla silloin itsekin ollut Hämäläinen tietää selvästi, mistä puhuu.

Kirjan tapahtumien keskipisteessä on kovaa tulosta tahkonnut suomalainen Erottaja-varainhoitotalo, jonka kolme perustajajäsentä ovat jo aikaisemmin ehtineet tyhjentämään pajatson myymällä nousukiidossa olevan yhtiönsä ruotsalaisomistukseen. Työpaikat kuitenkin säilyivät, mutta nyt jopa kruununjalokivenä kimaltelevan Altius-rahaston kurssi on vaarassa kääntyä pakkasen puolelle ja ruotsalaisen emoyhtiön päätös laittaa ulkomaan toiminnot myyntiin käynnistää pelin, jossa entiset ystävyyssuhteet ovat pian kuin muisto vain.

Shakkimaisten siirtojen tapaan etenevässä juonessa kuningasta edustaa Altiuksen salkunhoitajana toimiva häikäilemätön sijoittajalegenda Rainer Olavi ”Rotta” Oraspää, jonka liikkumavara käy virheliikkeiden kasautuessa yhä vähäisemmäksi. Urheiluhullu yhtiökumppani Anders Sundström viilettää lähetin tavoin suorittamassa yhtä jos toista epämääräistä tehtävää ja tarjoilee kirjan lopuksi vielä henkeäsalpaavan reissun Turusta Tukholmaan. Pelilaudan mustaksi kuningattareksi paljastuu Krista Saukkonen. Kolmikon koossapitävä voimasta tulee vähitellen vastapeluri, mille toisaalta löytyy aivan uskottavalta tuntuva selitys. Hupaisalla tavalla vähäisimmäksi pelinappulaksi on valikoitunut kolmikon esimiehenä toimiva Christer Hammarén. Ruotsalaispomon toilailu Hämeenlinnan ja Riihimäen välisen rataosuuden ryteiköissä on kuin parasta puskafarssia.

Hämäläisen kerronta tasapainottelee onnistuneesti tarun ja todellisuuden välimaastossa. Kirja säilyttää autenttisuuden tunteen aivan loppuun saakka, mutta mukaan on ympätty myös aavistuksen verran harmaan arjen yläpuolella kelluvia kidnappauksen kaltaisia jännityselementtejä. Yhdistelmä takaa kuitenkin sen, että talousaiheita vierastavat viihtyvät teoksen parissa. Ansioksi voi lukea lisäksi finanssimaailman ja normaalielämän välisen kuilun syväluotaamista ilman ylenpalttisia moraalisaarnoja. Lopun lyhyt kuvaus perheensä pariin haavojaan nuolemaan vetäytyneestä Rotasta tuntuu erinomaisen epätodelliselta. Vähemmän onnistuneisiin ratkaisuihin kuuluvat siellä täällä viljellyt puolen sivun mittaiset gladiaattorivertaukset, joiden lukumäärä on onneksi tajuttu pitää aivan minimissä. Muutoin Erottaja tarjoaa laadukkaan lukukokemuksen ja maailmantalouden turbulentit virtaukset pitänevät sen ajankohtaisena vielä pitkään. (Tuomo L)

Peter Gabriel: New Blood

Peter Gabriel jatkaa pitkää ja menestyksellistä uraansa jo toisella peräkkäisellä sinfoniaorkesterille sovitettua rock- ja pop-musiikkia sisältävällä levyllä. Tällä kertaa vuorossa on miehen oman aikaisemman tuotannon käsittely, josta uudelle New Blood -levylle on valittu enemmän tai vähemmän kattavasti sekä tuttuja hittejä (Solsbury Hill, Mercy Street, Don't Give Up) että ei niin itsestään selviä kappaleita (esimerkiksi Up-levyn aloittava Darkness tai peräti kaksi raitaa OVO-levyltä). Rakkain inspiraation lähde tuntuu kuitenkin olleen vuoden 1986 So-levy, jolta ei silti (onneksi) kuulla Sledgehammer-hittiä.

Gabrielin soolotuotannossa pääosassa on lähes poikkeuksetta ollut hänen persoonallinen äänensä ja taustalla soiva musiikki on välillä ollut todella pelkistettyä ja vähäeleistä. New Blood -levyn aloittava The Rhythm of the Heat tuntuu aluksi jatkavan tätä linjaa jopa liian uskollisesti, mutta päästää onneksi lopulta orkesterin soitinarsenaalin irti kaikessa komeudessaan. Suurin osa levyn kappaleista toimiikin vähintään riittävän hyvinä vaihtoehtoina alkuperäisille.

Parhaiten onnistutaan Darkness-biisillä, jonka orkesteriversio paljastaa siitä alkuperäisessä esityksessä turhan vähälle huomiolle jääneitä sävyjä. Metsään taas menee Red Rain, joka kuulostaa hetkittäin Gabrielin nololta kilpalaulannalta ison orkesterin kanssa. Myös Digging in the Dirt on sovitettu aavistuksen verran liian kepeästi. Levyyn liian kriittisesti suhtautuvien kannattaa kuitenkin kuvitella mielessään, millainen olisi entisen bändikaveri Phil Collinsin soolotuotannosta koottu vastaavanlainen paketti. (Tuomo L)

maanantai 8. lokakuuta 2012

Eeva Rohas: Syvä pää

Mikäli Eeva Rohas tarjoaisi ensimmäisen pitkän romaaninsa aluksi välähdyksen sen loppunäytöksestä, olisi Syvän pään paikka melko varmasti jännityskirjojen joukossa. Viimeisille sivuille rakennettua dramaattista etelänmatkan päätöstä edeltää kuitenkin pitkä ja huolellinen pohjustus. Pienistä vihjeistä tihkuvaa pahaenteisyyttä ei silti voi olla vaistoamatta, vaikka tapahtumien yhteys toisiinsa alkaa valjeta lukijalle vasta reilusti yli puolenvälin jälkeen. Toisaalta ratkaisu tekee lopun paniikkitunnelmista entistä todellisempia ja saa samalla kriittisemmät lukijat hyväksymään helpommin yhteensattumien suman, joita kirjan loppuosa on täynnä. Vähitellen rakentuva tarina on silti normaalia viihdekirjaa moniulotteisempi, eikä Rohaksen tarjoama yllättävä juonenkäänne lopulta tunnu niin päälle liimatulta kuin se olisi monessa tusinajännärissä.

Hiomiseen ja sommitteluun viehättynyt Rohas kutoo juonta kolmen päähenkilön rinnakkaisesti etenevän tarinan kautta. Kolmekymppisen Susannen muistoissa kummittelee huonosti päättynyt yritys saada aikaan opinnäytetyö kahta P. Mustapään kultasuu-teeman runoa analysoimalla. Vanhempiensa kotiin asumaan jämähtänyt siivoushommilla itsensä elättävä nainen hakee uutta suuntaa elämälleen reborn-nukesta, jonka alkuperällä taas on traaginen kytkös kahden vuoden takaiseen kesätyöhön etelän lomakohteessa. Jonkinlaisena itsenäistymisyrityksenä toiminut matka saa vanhempien vastustuksesta huolimatta jatkoa, kun Kulta-Suehen ihastunut Stefan kutsuu hänet jälleen saaren hotellille töihin.

Matkaan ovat lähdössä myös vaimonsa vuosia sitten tapahtuneen itsemurhan yhä ahdistama Jan sekä hänen tyttärensä Fanny. Itseltään muistamisen kieltänyt Jan näkee painajaisia ja tekee konemaisesti eläinlääkärin töitään. Väriä harmauteen tuo teini-ikäisen tyttären menestyksekäs kilpauintiharrastus, mutta pinnalle pyrkivät kivuliaat muistot ei jätä rauhaan edes kilpailujen katsomossa. Fannyn muistikuvat kuolleesta äidistään ovat etäisempiä ja enemmän kuvitelman kaltaisia. Isänsä kertomia valkoisia valheita vesielementissä sovittavan tytön ruumis ilmoittaa muutoksistaan mahdollisimman epäsopivaan aikaan ja altaaseen meno käy sen jälkeen mahdottomaksi.

Triptyykkimäisen juonirakenteen keskiöön nousee Susannen tarina. Nukkeaan oikean lapsen lailla hellivän naisen todellisuuspakoisella ahdingolla on jo alusta saakka temaattisia yhteyksiä kahden muun päähenkilön tarinaan: Partakoneenterällä oman alapäänsä kanssa tiliä tekevästä Fannystä voisi hyvin kasvaa aikuisena ruumistaan riuduttava Susanne. Jan taas elää yhtä lailla rinnakkaisissa todellisuuksissa ja näkee unissaan itsensä samalla tavoin elävältä haudattuna kuin Susanne on pienessä kellarihuoneessaan. Lopun jännitysnäytelmässä kolmikon tarinat punoutuvat kuitenkin tiiviisti yhteen. Yhtymäkohtia paljastuu useampikin, mutta loppu jää tästä huolimatta edelleen avoimeksi.

Monitasoisen kirjan teksti on yllättävän pelkistettyä. Kerronnassa säilyy koko ajan ulkopuolisuuden tuntu ja Rohas käyttää säästeliäitä ja lyhyitä lauseitaan tapahtumien, ei tunnetilojen kuvaamiseen. Päähenkilöiden toiminnan motiivien arvailu jääkin usein pelkästään lukijan oman intuition varaan. Neutraali kerronta saa myös kirjassa runsaasti esiintyvien unenomaisten jaksojen sisällöt tuntumaan todellisuuteen itsestään selvästi kuuluvina ja siirtymiä niihin ei aina edes huomaa. Mukana on siis paljon selittämätöntä, eikä valmiita vastauksia kaipaava lukija välttämättä viihdy tämän kirjan parissa. Toisaalta niitä ei myöskään tunnu olevan tarjolla monille viime aikojen selitystä kaipaaville teoille, joten siinäkin mielessä Syvä pää voi olla mieltä avartava lukukokemus. (Tuomo L)

Reidar Palmgren: Sudenmarja

Pala täysin villinä rehottavaa kaupunkiluontoa sekä sen kanssa symbioottisessa suhteessa elävä erakoitunut puistotyöntekijä ovat auttamatta törmäyskurssilla tehokkuusmittareita palvovan nykyajan kanssa. Kumpainenkin näyttäytyy ulkopuolisille helposti kokonaisuuteen huonosti sopivalta häiriötekijältä, joka on joko saatava mahdollisimman pikaisesti ruotuun tai josta on edes jollakin tapaa pystyttävä hyötymään. Näyttelijä-kirjailija Reidar Palmgrenin neljäs romaani pakottaa kuitenkin kurkistamaan petollisten ensivaikutelmien taakse. Sudenmarja avaa ikkunan toiseen maailmaan, jonka vuodesta toiseen toistuvissa sykleissä jokaisella putoavalla havunneulasella ja hyönteisen siiveniskulla on oma paikkansa. Salaiseen puutarhaan mahtuu myös pieni annos mystiikkaa, mutta tästä huolimatta Palmgren kirjoittaa luonnosta neutraalisti: pohjimmiltaan luonto on niin kuin se on, vailla mielikuvia hyvästä ja pahasta tai muuta päämäärää kuin itsensä. Toisaalta sivuilla esiintyy monta omasta mielestään selkeiden moraalikäsitysten mukaan toimivaa ihmistä. Kaikki ei silti ole aivan kohdallaan, koska hyvistä aikomuksista huolimatta kirjan moderni kaupunkiutopia alkaa loppua kohden muistuttaa puolifasistista poliisivaltiota.

Sudenmarjan päähenkilö on kaupungin puutarhaosastolla työskentelevä täydellisen luonnonlapsen perikuva Tuula. Sosiaalisesti kömpelö ja ulkoisesti hidasälyiseltä vaikuttava nainen on rakentanut hoitamastaan kaupunginpuiston pohjoissektorista oman valtakuntansa, joka kasvaa sotkuisen rehevänä naapuruston asukkaiden harmiksi. Tuulan suojelijana toimii kaupunginpuutarhuri Holopainen, jolla on kyky nähdä kaaoksen keskellä Tuulan hienovaraisen työn jälki. Samalla kyse on silti myös vanhan miehen ja huomattavasti nuoremman naisen välisestä seksisuhteesta, johon liittyy petosta ja valheita. Tilanne muuttuu oleellisesti Holopaisen eläkkeelle jäämisen ja sitä seuraavien dramaattisten tapahtumien myötä. Uusi kaupunginpuutarhuri Grönberg haluaisi periaatteessa nauttia samanlaisista luontaiseduista kuin edeltäjänsä, mutta ei pysty enää ulkoisten paineiden vuoksi tarjoamaan Tuulalle samanlaista vapautta pohjoissektorin suhteen. Tuulan elämään tulee lisäksi toinen mies, kun tämä pelastaa itsemurhaa yrittävän epätoivoisen vartijan hengen. Yllättävän onnen tielle tulevat kuitenkin Antin hämärät huumekaupat, jotka vetävät miehen Tuulan suojista takaisin katujen kylmään maailmaan.

Palmgren kertoo suurista tunteista vähäeleisesti ja hillitysti. Yliluonnollisista elementeistä sekä jännäriaineksista huolimatta kirjan juonirakenne pitäytyy tiukasti pienten ja realististen tapahtumien mittakaavassa. Jännite pysyy silti yllä loppuun saakka ja toisaalta harvinaisen elävä ja yksityiskohtainen luonnonkierron kuvaus saa vähäisetkin tapahtumat tuntumaan suurilta. Sivujuonia on mukana runsaasti, mutta niillä kaiketi on tarkoituksensa. Jotkut tuntuvat silti hieman kaavamaisilta, vaikka esimerkiksi öykkärimäinen hyvä veli -verkostoja rakastava Karl-Gustaf Sirén on muuten varsin herkullinen henkilöhahmo. Oleellisinta on kuitenkin se, että lopussa naarassuden sallitaan paljastaa kyntensä ja hampaansa. Samalla selviää, että Tuulan siihenastinen elämä on sittenkin kulkenut enemmän pitkin Terence Malickin Tree of Life -elokuvan alussa maalailemaa nöyryyttä rakastavaa armon polkua. Päinvastaisia reittejä seuraavilla todellisilla luonnonlapsilla on lopulta aina oma tahtonsa, eikä muun maailman pyörittäminen sen tahdissa sille ole heille mitenkään erityisen vierasta. (Tuomo L)

Jess and the Ancient Ones: Jess and the Ancient Ones

Kuopiolaisen Jess and the Ancient Onesin jäsenten viehtymys synkemmän puoleisiin salatieteisiin on epäilemättä täysin aitoa, mutta yhtyeen omaa nimeä kantava debyyttilevy avautuu ongelmitta myös niille, joille esoteerisiin oppeihin vihkiytyminen edustaa EVVK-osastoa. Turhat rituaalit on viisaasti jätetty levyltä pois ja tarjolla on reilut viisikymmentä minuuttia tiukalla asenteella ja ammattitaidolla tulkittua retrohenkistä rokkia, jonka juuret ovat kultaisessa menneisyydessä, jolloin heavy metal ja hard rock tarkoittivat vielä suurin piirtein yhtä ja samaa asiaa. Yhtyeen suurimpana innoittajana on toiminut 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa okkultistisella imagollaan närkästystä herättänyt obskuuri jenkkibändi Coven, mutta vaikutteita on toki otettu myös paljon tunnetuimmilta kyseisen aikakauden särmikkään musiikin suuruuksilta. Deathchain-kitaristi Thomas Corpse kumppaneineen onkin onnistunut jalostamaan pimeämmästä hippipsykedeliasta tähän päivään sopivan ja omalta kuulostavan paketin, joka lisäksi toimii ilman joidenkin retroilijoiden harrastamaa kieli poskessa -parodiaa.

Levyn jykevästi käynnistävä suoraviivainen Prayer for Death and Fire on itse asiassa mahdollisimman kaukana hämyisen magian maailmasta ja biisistä välittyvät fiilikset liittyvät enemmän hehkuvan kuumina käyvien moottorien ja katuun kiinni poltetun kumin maailmaan. Progemaisempi Twilight Witchcraft johdattelee jo syvempien salojen pariin, mutta varsinainen tajunnanräjäyttäjä on kolmosraitana kuultava kaksitoistaminuuttinen Sulfur Giants (Red King). Uskomattoman taidokkaasti rakennettu opus jää soimaan pitkäksi aikaa korvien väliin jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen. Ghost Riders ei sentään ole Impaled Nazarenenkin muinoin versioima vanha kunnon Aaveratsastajat, mutta laukkaa silti varsin mukiinmenevästi eteenpäin. Uusintakäsittelyyn otettu 13th Breath of the Zodiac soi viime vuonna julkaistua 7”-versiota tiukemmin. Ilmavampi ja tunnelmallisemmin kaiutettu alkuperäinen vetää silti niukasti pitemmän korren. Devil (In G Minor) vaihtaa tyylilajin onnistuneesti pianovetoisen bluesin pariin ja levyn päättävän Come Crimson Deathin kohdalla alkaa ylistävistä sanoista olla jo pulaa. Biisi on puhdasta täydellisyyttä ensiminuuteistaan saakka ja tarjoaa hyvän esimerkin siitä, mitä tapahtuu kun kaikki palaset loksahtavat studiossa kohdalleen. Samalla tulee toistamiseen todistettua se, että Jess and the Ancient Ones on omimmillaan yli kymmenen minuuttia kellottavan materiaalin parissa.

Seitsenhenkisen yhtyeen sisäinen kemia tuntuu ainakin levyllä pelaavan erinomaisesti. Laulaja Jessin palkeista eivät vielä täysin luontevasti irtoa aivan kaikki Jinx Dawsonin parhaiden päivien maneerit, mutta äänestä löytyy kevyesti rockbändin johtamiseen tarvittava määrä auktoriteettia. Kitaristit Thomas Corpse ja Thomas Fiend ovat hakeneet työskentelyynsä oppia myös 1980-luvun Murray/Smith-akselilta ja tontit on jaettu varsin tasaisesti. Yhtyeessä soittaa lisäksi kolmas kitaristi Von Stroh, joka kuitenkin päässee paremmin esiin live-esiintymisissä. Koskettimet, basso ja rummut ovat yhtä lailla luotettavien osaajien käsissä. Kaikki kuulostaa siltä kuin pitääkin ja levyn äänimaailma on lämmin ilman, että se puuroutuu epämääräiseksi lo-fi-mössöksi. Jess and the Ancient Ones on ehdottomasti yksi vuoden parhaista levyistä, joten toivottavasti savolaisten projekti saa mahdollisimman pikaisesti jatkoa. (Tuomo L)

Riikka Ala-Harja: Kanaria

Synkkämieliseen kyräilyyn taipuvainen suomalainen ei muuksi muutu edes etelän lämmössä. Tämä pitää paikkansa ainakin Riikka Ala-Harjan Kanaria-romaanin päähenkilöiden kohdalla. Monipuolisen kirjailijan toiseksi uusimmassa teoksessa tehdään tiivistahtinen sukellus pohjoista synkkyyttä tulvillaan olevaan mielenmaisemaan, jonka hyisiin pohjakerroksiin kesän valo ei yllä edes paratiisisaarten auringossa. Mukana on myös aimo annos kansallista itseironiaa, mutta menneen maailman keihäsmatkojen viattomuuden aika on auttamatta ohi, kun uimarannoilta keräillään laittomien siirtolaisten hukkuneita ruumiita. Ala-Harjan moderni maailmankylä on silti rakennettu kuin agraari-Suomen piika- ja renkiyhteiskunta. Sen hukassa olevat isännät ovat kuitenkin yhtä lailla alaistensa kanssa maistaneet globalisaation varjopuolia ja jatkuva epäonnistumisen pelko syö miestä ja itseluottamusta.

Kirjan neljän päähenkilön tarinat kytkeytyvät kaikki toisiinsa, mutta Ala-Harja pitää vuorovaikutuksen niiden välillä yllättävän vähäisenä. Vanhan patruunan elkein tahtipuikkoa heiluttamaan tottuneen Jori Nymanin ja tämän apupojakseen Kanarialle lennättämän Mikko Linnan surkuhupaisa isäpoikasuhde typistyy jälkimmäisen pakkomielteiden värittämäksi sisäiseksi vuoropuheluksi Nymanin kuolleen alkoholistivaimon kanssa. Konkurssiaan ja vaimonsa kaltoin kohtelua häpeilevän Nymanin himot afrikkalaiseen Dior-siivoojaan taas ovat kaikkea muuta kuin isällisiä, mutta kielimuurin läpi ei oikein päästä ja lisäksi toiselle vanhalle miehelle naitettu Dior kantaa vain huolta Malissa asuvasta perheestään sekä omasta yllätysraskaudestaan. Aurinkorannalle talvehtimaan saapunut turistipastori Taru Holm olisi tavallaan luontevasti tapahtumien keskipisteessä, mutta Nymanin kanssa ei synny kuin väkivaltainen yhteenotto ja sielunpaimenella on muutenkin tekemistä omien perhesotkujensa setvimisessä.

Kirjan niukan sivumäärän puitteissa kaikista päähenkilöistä on saatu varsin eläväisen oloisia. Parhaiten valottuu Jori Nymanin ahdistuksen täyttämä kyyninen ajatusmaailma sekä sen synnyttäneet aikaisemmat tapahtumat. Mikon morbidi dialogi Siljan kanssa on nasevasti kirjoitettua, mutta siirtymä normaalimaailmasta siihen tulee Mikon tuolipakkomielteestä ja aikaisemmasta onnettomasta rakkaussuhteesta huolimatta liian suurena yllätyksenä. Taru Holm taas tuntuu paikoin sivuhenkilöltä, vaikka kirjassa olisi ollut hyvin tilaa kahdelle vahvalle naishahmolle. Nyt tällaiseksi jää Dior, joka selviytyäkseen päättää lopulta ottaa täyden kontrollin omasta elämästään.

Ala-Harja kirjoittaa nasevasti ja selkeästi pelkistäen, mutta onnistuu luomaan kaikkea muuta kuin mustavalkoisen maailman, jossa sävyerot hehkuvat niin päähenkilöiden kuin tapahtumien välillä. Kirjan muutaman sivun pituisille luvuille on annettu hauskat espanjankieliset nimet ja teksti kulkee eteenpäin kepeän humoristisella otteella, vaikka varjoissa liikutaankin. Mikäli Kanaria on siis tähän saakka jäänyt kokematta, niin nyt siitä saa todella hyvän vaihtoehdon vihoviimeiseksi kesäkirjaksi. (Tuomo L)

Hugleikur Dagsson: Huumorin musta kirja : 666 valittua

Islannin muutaman vuoden takainen hoipertelu totaalisen vararikon partaalla koetteli yhtä jos toista piskuisen saarivaltion asukkia. Kriisin synkimpinä hetkinä hymy on tuskin ollut kovin herkässä, mutta Hugleikur Dagssonin kauhukakaramaisen huumorin ansiosta monen tunnelin päässä on kaiken muun toivon hävittyä näkynyt takuuvarmasti ainakin vähäisiä valon pilkahduksia. Dagssonin anarkistisissa pilakuvissa kun päin helvettiä kaasutetaan vielä monta pykälää suuremmalla vaihteella, joten omat arkipäiväiset murheet eivät ehkä sittenkään merkitse kaiken loppua. Maailma ei sentään ole pisteessä, jossa kaikkialla on kannibalismilla kuorrutettua murhanhimoa, kivuliasta anaaliseksiä ja hirvittävästi epämuodostuneita ihmisiä. Toisaalta totta toinen puoli ja Dagssonin maailmanlaajuisesti nauttima suuri suosio perustuu hänen ilmiömäiseen kykyynsä käsitellä myös kaikkein epämiellyttävimpiä tosielämän ilmiöitä muodossa, jossa niille pystyy kaikesta huolimatta nauramaan. Kun tähän yhdistää vielä irvailun jokaiselle ahdasmielisyyden ilmenemismuodolle sekä turhalle hyssyttelylle, on lukukokemus niin äärimmäisen vapauttava, että monet niin sanotuista terapeutti-kirjailijoista voivat tällaisesta vain haaveilla. Nauru todella pidentää ikää.

Huumorin musta kirja : 666 valittua kokoaa yhteen Dagssonin itsensä tuotannostaan valitsemia suosikkistrippejä. Jyhkeä teos on jo fyysiseltä ulkoasultaan mukavasti huonon maun rajoilla ja sisällön suhteen rajoista ei sitten kannata edes puhua. Muutaman kerran myrskyn vesilasissa nostattamaan onnistunut kotimainen Fingerpori on tähän verrattuna pyhäkoululukemistoa, mutta molempien sarjakuvien yhdistävänä tekijänä toimii silti samanlainen älyn ja turmeluksen hedelmällinen yhteensovittaminen. Pertti Jarlan ei myöskään tarvitse hävetä piirrostyylinsä puolesta, sillä Hugleikur Dagssonin tikku-ukkojen rustaaminen onnistuu lähes jokaiselta yli kolmevuotiaalta, vaikka pippelien koot välillä vaihtelevatkin. Dagsson luottaa myös enemmän shokeeraaviin instant-vaikutelmiin eli jarlamaisten aivosoluja rassaavien merkitysten pohtimista joutuu harrastamaan paljon harvemmin, mikä on tavallaan sääli. Yhden kuvan varassa toimivien strippien vakioaiheita ovat ultraväkivaltaiset ihmissuhteet, ulosteet, veri, seksi, huumeet sekä nämä kaikki yhteen niputtava ihmisen pohjattoman itsekäs omien tarpeiden tyydyttämisen halu. Kuvan ohella myös tekstillä on usein tärkeä rooli kokonaisuudessa ja tämä yhdistyttynä Dagssonin armollisesti etäännyttävään naivistiseen piirrostyyliin takaa sen, että suurimmat törkeydet pyörivät lopulta vain lukijan mielessä, eivät kirjan sivuilla.

Enemmistö kirjan 666 kuvasta osuu maaliin täydellisesti ja nauruhermot ovat vaarassa saada pysyviä rasitusvammoja. Joidenkin tiettyjen aiheiden ylenmääräinen toistuminen alkaa kuitenkin vähitellen kyllästyttää ja niitä sisältävien strippien yli tulee hypättyä ilman sen suurempaa aivotoimintaa. Erityisen harmittavaa on se, että aikaamme osuvasti kuvaava öykkäröivä silinteripäinen pohatta seikkailee kovin harvassa piirrustuksessa, kun taas kliseiset enkelit ja demonit ovat yliedustettuina. Lukuisat vanhempi-lapsisuhteen verisempää puolta luotaavat stripit alkavat myös tuntumaan loppuun kalutun luun järsimiseltä, vaikka niille ehkä näinä aikoina onkin sosiaalinen tilaus. Paria huonoa seuraa silti aina vähintään tuplamäärä hyviä eli ei tätä lukiessa pitkästymään pääse. Varoitetaan silti vielä kerran viran puolesta herkempiä lukijoita. (Tuomo L)

Juha Valste: Ihmislajin synty

Ihmislajin syntyhistorian suuret linjat ovat todennäköisesti jo selvillä, mutta lajimme sukupuun pienemmissä yksityiskohdissa riittää kaivettavaa vielä tuleville sukupolville. Monet pitkään täysin varmoina pidetyt käsitykset ovat lisäksi muuttuneet viime vuosina tehtyjen uusien fossiililöytöjen ansiosta, joten tuoreen ja helppotajuisen yleiskatsauksen aiheesta tarjoavalle suomenkieliselle kirjalle on jo jonkin aikaa ollut poikkeuksellisen suurta tarvetta. Juha Valsteen Ihmislajin synty tiivistää seitsemän miljoonan vuoden lajikehityksen kolmeensataan sivuun. Tämä vaatii luonnollisesti kykyä keskittyä olennaiseen, mutta asiansa hyvin hallitseva Valste onnistuu tarjoilemaan selkeän kokonaiskuvan siitä, mitä kaikkein uusimman tutkimustiedon valossa tiedämme alkuperästämme. Matka simpanssin ja ihmisen yhteisestä kantamuodosta nykyihmiseen on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja kirjan lukemisen jälkeen ajatus siitä, että evoluutio on tietoisen ohjauksen avustuksella edennyt kohti meitä, tuntuu entistä epäilyttävämmältä. Muita vaihtoehtoja on elänyt kanssamme jopa samanaikaisesti, mutta näkökulmasta riippuen joko onneksi tai onnettomuudeksi voittoarpa lankesi lopulta nykyihmiselle. Tosin meiltä kesti suhteellisen kauan löytää tärkeimmät kykymme ja sen jälkeen olemme käyttäneet niitä lähinnä ulosmittaamaan luonnolta lahjaksi saamaamme päävoittoa.

Kirjan kaksi ensimmäistä lukua luovat yleiskatsauksen ihmisen lajikehityksen pääpiirteisiin sekä luonnonvalinnan yleisiin toimintaperiaatteisiin. Kumpainenkin on syytä lukea huolella, sillä Valsteen matkassa pysyminen vaikeutuu huomattavasti, mikäli nämä perusasiat eivät ole selvillä. Varsinainen sisältö koostuu kuitenkin seuraavissa luvuissa aikajärjestyksessä läpikäytyjen ihmisen sukuisten lajien kirjon esittelystä. Matka alkaa seitsemän miljoonan vuoden takaisista varhaisista apinaihmisistä, joita puolestaan seurasivat Lucy-fossiilin tunnetuksi tekemän Australopithecus-suvun edustajat. Niiden jälkeistenkin lajien kohdalla apinamaiset piirteet säilyivät hallitsevina aina noin kaksi miljoonaa vuotta sitten eläneisiin ensimmäisiin Homo-suvun ihmisiin saakka. Läheisistä esi-isistämme kaikkein kiinnostavin on noin 700 000 vuotta sitten elänyt heidelberginihminen. Laji toimi kantamuotona sekä pohjoisella pallonpuoliskolla menestyneille denisovan ja neandertalinihmisille että Afrikassa kehittyneille nykyihmisille. Uusin tutkimus on kuitenkin sekoittanut aikaisemmin selkeältä vaikuttanutta ajanjaksoa, sillä Indonesiasta löydettyjen vielä hieman yli kymmenen tuhatta vuotta sitten eläneiden pienikokoisten florensinihmisten juuret ovat todennäköisesti paljon vanhemmissa pystyihmisissä.

Onnistuneesti esitetyn kokonaiskuvan lisäksi Ihmislajin synty on tulvillaan toinen toistaan mielenkiintoisempia yksityiskohtia: Ihmisen ja simpanssin välinen kantamuoto on ollut kummankin lajin välimuoto ja simpanssit ovat yhtä lailla ihmisen kanssa käyneet läpi seitsemän miljoonan vuoden lajikehityksen. Supertähdeksi nostettu Lucy ei ollutkaan löytäjiensä olettama nykyihmisen esiäiti, vaan pikemminkin sukupuumme sivuhaara. Hämmästyttämättä ei voi myöskään olla se, kuinka pienistä palasista tutkijat joutuvat rakentamaan kuvansa kustakin löydetystä apinaihmislajista. Monista ei ole löydetty kuin muutamia yksittäisiä fossiilinkappaleita, mutta niistäkin on kyetty tekemään varsin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Nykyihmisten ja neandertalilaisten kohtaaminen on myös ollut yksi elämän historian dramaattisimmista tapahtumista, vaikka lajit ilmeisesti kykenivät pitkään kestäneeseen rauhalliseen rinnakkaiseloon. Toinen henkeäsalpaava tapahtuma on ollut nykyihmisen noin 70 000 vuotta sitten lähes sukupuuttoon ajanut luonnonkatastrofi. Se taas selittää sen, miksi perimämme vaihtelu on muihin eläinlajeihin verrattuna ennätyksellisen vähäistä.

Pieniä miinuksia mielenkiintoisessa kirjassa ovat nykylukijaa häiritsevä poikkeuksellisen karu kuvitus sekä alkupuoliskoa vaivaava lievä hakuteosmaisuus. Erot ihmisapinoiden välillä ovat lopulta minimaalisia verrattuna niitä seuraaviin kehittyneempiin lajeihin, joten kokonaiskuvan hahmottaminen on väistämättä työläämpää. Valste on myös pitäytynyt tiukasti tosiasioissa, joten fossiileista suoraan pääteltävissä olevia faktoja ei vahingossakaan rikasteta fiktion mahdollistamin keinoin. Lopussa taas joidenkin yksityiskohtien tarpeeton toistaminen kielii kiireestä tai huolimattomuudesta kirjan viimeistelyvaiheessa, eikä Valste muutenkaan ole tieteenalansa popularisoijana aivan Esko Valtaojan kaltainen monilahjakkuus. Selkeä ja havainnollinen kokonaisuus on silti laadukas ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Omien juurien tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Tätäkin tärkeämpää on se, että monet nykyajan ongelmista ovat luonteeltaan sellaisia, että ratkaisun avaimet on mahdollista löytää vain, jos tiedämme millaisten olosuhteiden armoilla lajimme on suurimman osan olemassaoloaan viettänyt. (Tuomo L)

Jan Salminen: Äidinmaa

Jan Salmista ei voi syyttää kunnianhimon puutteesta. Synkkää tulevaisuutta maalaileva Äidinmaa sisältää sivuja melkein tuplasti sen, mitä tuoreilta suomalaisilta esikoiskirjoilta on totuttu odottamaan. Lisäksi dystopia-genrestä löytyy monia arvostettuja esikuvia, joihin Salmisen ensimmäinen romaani väistämättä vertautuu. Äidinmaan perusta on kuitenkin rakennettu ajatuksella ja vaikka siinä esitetty skenaario ei ole se kaikkein todennäköisin, on Salminen toimittajan huolellisuudella poiminut nykyhetkestä keskeisimmät kehityskulut, joiden lopputuloksena nyky-Suomi voi muuttua radikaalifeminismillä ja new age -uskonnolla kyllästetyksi Pohjois-Koreaksi. Kirjan kanta sukupuolten konfliktiin on myös oikealla tapaa ambivalentti, jotta se kykenee ainakin periaatteessa puhuttelemaan niin nais- kuin mieslukijoita. Juonen Atwood-mielleyhtymät luovat odotuksia feministisemmästä agendasta, mutta tässä suhteessa Salminen onnistuu yllättämään. Parhaimmillaan Äidinmaa tavoittaakin häivähdyksen Kazuo Ishiguron hienon Ole luonani aina -kirjan ihmisyyttä universaalisti puolustavasta näkökulmasta. Molempien antiutopioissa on lopulta kyse siitä, että parempiosaisen eliitin hyvinvointi revitään kirjaimellisesti vailla ihmisarvoa olevien osattomien selkänahasta. Salminen tosin esittelee vasta keinotekoisesti tuotetun ihmisen prototyyppiä, mutta tekee silti selväksi ihmiselämän sormeilun arveluttavuuden.

Äidinmaan kuvaamassa lähitulevaisuuden yhteiskunnassa vallassa ovat naiset. Alaluokka koostuu testosteronin ikeestä vapautetuista koiras-miehistä, joiden tehtävänä on huolehtia kotiorjien tavoin emäntiensä tarpeista. Heimoyhteiskunnan kollektiivisen sisaruuden pinnan alla kuitenkin kuohuu ja konflikti saa kasvot kirjan kahden kertoja-päähenkilön kautta. Koiraiden valvojana työskentelevä Anna-Liisa on sekä yksityis- että työelämässä törmäyskurssilla vallitsevan ideologian kanssa ja pienet rikkeet kumuloituvat vähitellen yhä avoimemmaksi kapinaksi. Peili ja huulipuna ovat vielä suhteellisen viattomia, mutta vakavampaa niskurointia edustavat halveksittua pariseksuaalisuutta lähestyvä tukahdutettu rakkaus oman perhekommuunin Belinda-matriakkaan, empaattinen suhtautuminen vahdittavaan Benjaminiin sekä pienen koiraspennun ottaminen siipien suojaan. Anna-Liisa on lisäksi tullut aikaisemman työnsä vuoksi tietoiseksi Äidinmaan kielletystä historiasta ja tilanne kärjistyy entisestään, kun julkisivun nurjempi puoli tulee näkyväksi Salmisen tarinaan sommitteleman murhamysteerin kautta.

Koirasnäkökulmasta tapahtumista kertoo Benjamin. Raskas työ on riuduttanut vanhuuden kynnyksellä olevaa miestä ja jäljellä ovat vain kertomukset ja muistikuvat entisistä ajoista. Ne ovat sekoitus paremmista hetkistä ennen naisvaltaa sekä sen jälkeisistä nöyryyttävistä kokemuksista. Benjamin suree omana poikanaan pitämäänsä kadonnutta Railoa ja yrittää selvitä orjuuttavista työpäivistä. Miehenä olemisen suuret kysymykset nousevat kuitenkin jälleen pintaan sitä mukaan, kun Benjaminin ja Anna-Liisan välinen yhteys syvenee. Vahdin on edelleen vaikea nähdä Benjamin täysin inhimillisenä olentona, mutta toisaalta haluaa Benjaminin ottavan osaa Anuel-pojan hoivaamiseen. Levottomien yöllisten vaellusten yhteydessä kaatopaikalta tehty karmaiseva löytö taas johdattaa Benjaminin Railon ja kiellettyjen totuuksien jäljille. Lopun sekasortoisissa tunnelmissa Salminen päästää irti kontrolliyhteiskunnan patoamat pimeyden voimat ja sulauttaa kertojat ja sukupuolet toisiinsa sekä vertauskuvallisesti että aivan konkreettisella tasolla.

Lukukokemuksena Äidinmaa on valitettavan ristiriitainen. Salmisen huolellisuutta ja asialleen omistautuneisuutta on vaikea olla arvostamatta. Riippakivenä on kuitenkin kirjallisen ilmaisun äärimmilleen viety raskassoutuisuus. Koukut ovat harvassa ja hienosti rakenneltu vaihtoehtoinen todellisuus muuttuu liian usein pelkäksi taustaksi kehämäiselle näennäisfilosofoinnille. Etenkin Benjaminin angstin täyttämä sisäinen maailma tuntuu keinotekoiselta ja henkilökuva jää paljon Anna-Liisaa valjummaksi. Kirja olisi kaivannut myös ripauksen huumoria, sillä sen avulla monet uskottavuusongelmista olisi ollut mahdollista kuitata varsin luontevasti. Nyt mukana on vain muutama satiirinen viittaus Kansalliskirjaston vaarallisen historian osaston turvaluokituksiin, mutta muuten tunnelma on haudanvakava. Pienistä yksityiskohdista ärsytyskynnyksen ylittävät tökerö kansikuva sekä Salmisen kirjan luvuille antamat nimet. Suurin osa niistä on muotoiltu uskomattoman kömpelösti. Jälkipuoliskolle siirryttäessä lukeminen käykin jo työstä, joten aiheesta vähemmän kiinnostuneet vaihtavat herkästi johonkin toiseen vaihtoehtoon. (Tuomo L)

Huoratron: Cryptocracy

Huoratron on painanut hommia jo 2000-luvun alkuvuosista saakka, mutta ensimmäistä pitkää levyä jouduttiin odottamaan tämän vuoden kevääseen. Aku Raskin luotsaaman yhden miehen ihmeen suosio on silti ollut kohtuullisen vakaassa nousukiidossa ja Raskin ympäri maailmaa tekemät energiset live-esiintymiset ovat purreet elektrofanien lisäksi sekä rock- että metallipiireihin. Yhtyeen tavaramerkiksi on muodostunut äärimmäisen epäorgaaninen ja konemainen äänimaisema, joka tarjoillaan kuitenkin ihmisjoukot festareiden bailuteltoissa liikkeelle saavan hypnoottisen ja tarttuvan tanssimusiikin muodossa. Biisien melodiaosuudet ovat lähes aina vain yksinkertaisista perusaaltomuodoista rakennettua toistoa, mutta soundien kekseliään muuntelun ansioista meno ei koskaan muutu liian yksitoikkoiseksi. Nykyajalle tyypillisestä efektitykityksestä riisuttujen simppelien sävelkulkujen takaa löytyy Raskin viehtymys kasibittisten tietokoneiden niukkoihin ääniominaisuuksiin. Niiden kiertäminen oli oma taiteenlajinsa ja synnytti kaikessa rajoittuneisuudessaan monia hienoja hengentuotteita. Rytmipuolen ohjelmoinnissa suurena esikuvana on taas toiminut brittiläinen industrial-ikoni Godflesh, jonka sarjatulta muistuttavat tuimat rumpukuviot ovat siirtyneet päivitettyinä versioina tahdittamaan myös Huoratronin biisejä.

Cryptocracy-levy jatkaa saumattomasti Huoratronin muutaman vuoden takaisten $$ Troopers- ja Corporate Occult -pikkulevyjen linjoilla. Musiikkiin on vuosihuollon yhteydessä tarttunut aavistuksen verran enemmän kylmiä industrial-vaikutteita ja tuotanto on muutenkin muuttunut aggressiivisemman oloiseksi. Toisaalta tämä vain lisää levyn toimivuutta kotikuuntelussa. Cryptocracyn avaava tyly nimikkokappale osoittaa heti kättelyssä mistä Huoratronin musiikissa on kyse, mutta vieläkin äärimmäisemmäksi väänneltyjä konerytmejä nakuttaa kolmosraitana kuultava A699F-biisi. Melodisempaa tanssi-Huoratronia taas edustavat onnistuneesti levyn loppupäästä löytyvä Transcendence sekä The Chemical Brothersin mieleen tuova pirtsakka Bug Party. Retrofiiliksiä etsiville mannaa on primitiivisten Commodore 64-arpeggioiden ja efektien värittämä Top 1% ja dubstep-faneillekin levyltä löytyy huojuvan säröäänen varaan vängätty Sea of Meat -biisi.

Old Skool minimalismia moderniin muottiin puristavan kokonaisuuden jokainen yksityiskohta on silti alistettu palvelemaan Huoratronin näkemyksellistä kone-estetiikkaa ja ensilevy toimii ällistyttävän tehokkaasti yhtyeen laajempaa "ekosysteemiä" isommille kuulijajoukoille esittelevänä ohjelmajulistuksena. Musiikilliset eväät riittävät myös enemmän kuin hyvin kansallisiksi ylpeyden aiheiksi nousseiden Lordin tai Nightwishin tasolle, mutta keikoilla mielipuolisesti pomppivan Raskin salonkikelpoisuus tuskin kantaa aivan Euroviisuihin saakka. Taannoinen Corporate Occult -biisin härski K18-video osoitti sen, että kaupalliset näkökohdat eivät ole tekemisissä se kaikkein tärkein motivaation lähde. Maailmalla herännyt kiinnostus sekä tähdille leipätyönä tehdyt remiksaukset pitänevät kuitenkin Huoratronin kotimaassakin suuren yleisön tietoisuudessa. Jos siis Jukka Pojan Siideripissis-renkutus tuntuu jo tässä vaiheessa maistuvan auringossa väljähtyneelle limonadille, niin tästä saattaa löytyä hieman erilainen vaihtoehto uhkaavasti lämpenevän loppukesän viilennykseksi. (Tuomo L)

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani

Yhden kaikkein kliseisimmän parisuhdeongelman pukeminen sadun muotoon vie ajatukset helposti vaaleanpunaisiin viihdeunelmiin. Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani osoittaa kuitenkin, että taitavan tekstinkäyttäjän on edelleen mahdollista kertoa jotain aivan keskeisen oleellista omasta ajastaan tarinalla, jonka juuret kurkottavat jonnekin unen ja valveen väliseen maailmaan. Liiallisen realismin tai ylenmääräisen yhteiskunnallistamisen välttäminen ei silti ole luonut tarvetta turhalle silottelulle, vaan Lähteen käsittelemät teemat kumpuavat yksinäisyyden, masennuksen ja ahdistavien pätkätöiden kaltaisista synkistä pohjavesistä. Jatkuvasti esillä oleviin aiheisiin luodaan kuitenkin hienolla tapaa kepeän unenomainen näkökulma ja poikkeuksellinen omaperäinen kirja pysäyttää lukijan hämmästyttävän tehokkaasti pohtimaan sekä omaa elämää että ihmisiä sen ympärillä.

Tarinavyyhti lähtee purkautumaan aamusta, jolloin kirjan päähenkilö Rosa havahtuu siihen, että sängyssä hänen vierellään nukkuu täysin outo mies. Taloksi asettuva vieras tuntuu jollakin kummalla tapaa olevan luontevaa jatkoa nelikymppisen naisen sekavalle elämälle ja niinpä ensireaktiona ei ole näyttää ovea uudelle perheenjäsenelle. Tilanne tuntuu silti vähintään kiusalliselta ja sen selvittämiseksi ärtynyt Rosa turvautuu lopulta niin lääkärin, poliisin kuin höpsön yksityisetsivänkin apuun. Asiantuntijoiden ohjeet ja opastukset eivät tunnu osuvan aivan kohdalleen, mutta omat neuvot auttavat niin, että yhteiselo Onniksi esitellyn miehen alkaa vähitellen sujua edes jotenkin. Ensin käydään ulkoiluttamassa yhdessä koiraa ja sitten peuhataankin jo petissä. Yhteys miehen kanssa tuntuu silti jäävän vajaaksi ja Rosan menneisyydestä muhii vielä syvät haavat jättänyt veljen itsemurha sekä traumaattinen suhde dementoituvaan isään.

Onni taas elää alusta saakka Rosan luona kuin kotonaan. Säntillinen TV-meteorologi on tyypillinen puurtajasuorittaja, joka rakastaa selkeitä muotoja ja jonka erinomaisen hyvässä päivässä sekä työ- että kotiasiat sujuvat valmiin esityslistan mukaan. Mukaan kuvioihin tulee myös Laura, jonka oma aviomies puolestaan on kadonnut ensin henkisesti, sitten fyysisesti. Elämään kuuluu myös suhde pelkästään kuvitelmissa telmivään lapseen. Kytköstä kolmen päähenkilön välillä ei ole kovin vaikea arvata, mutta Lähde onnistuu silti pitämään jännitettä yllä niin Rosan ja Lauran välisen peilikuvamaisen suhteen kuin heidän kanssaan aivan toiselta planeetalta olevan Ollin välillä. Yritykset oikuttelevan Rosan lepyttämiseksi vievät Ollin lopulta lähelle kuoleman portteja. Pahimmasta sentään selvitään, mutta kirjan loppu on tästä huolimatta viiltävän surumielinen.

Runoilijataustaisen Lähteen teksti on huikaisevan kaunista luettavaa. Lauseet ovat rakenteeltaan naivistisen funktionaalisia, mutta sanojen rikas polveilu ei lakkaa hämmästyttämästä. Lukukokemus tuntuu kiireettömältä ja ajan kulun unohtamaan saava kirja on sopivaa lääkettä kaikelle sille, mikä nykyhetkessä tuntuu vieraalta. On täysin tulkinnan varaista, löytyykö Lähteen sukupuolten väliin pystyttämän muurin takaa epärealistiset vaatimukset, putkiaivojen riittämättömyys vai onko kyseessä kenties peltimies ilman sydäntä. Tämän kaltaisten kirjojen avulla mikä tahansa vastaus tuntuu kuitenkin paljon inhimillisemmiltä. Kannattaa siis ehdottomasti lukea. (Tuomo L)

Kaarle Aho: Väärän kuninkaan päivä

Väärän kuninkaan päivään mahtuu runsaasti sivuja ja monen moista käännettä. Tavaraa on jopa niin paljon, että kokonaisuus ei oikein millään tahdo pysyä esikoiskirjailija Kaarle Ahon käsissä. Lopputulos on sinällään kunnianhimoiselta vaikuttava yritys tiivistää kahden eri sukupolven kokemusten kautta suomalaisessa yhteiskunnassa ja erityisesti talouselämässä, politiikassa sekä mediassa tapahtuneita muutoksia. Suuren tarinan ainekset lässähtävät kuitenkin kasaan kerronnan päämäärättömän rönsyilyn sekä Ahon täysin väärissä paikoissa puisevaa asiatekstiä lähestyvän tyylin ansioista. Oppimestarimainen paasaaminen häivyttää ihmiset tapahtumien taustalle ja on melko lailla käsittämätöntä, että kirjailija ei ole itse huomannut tekstistä monessa kohtaa syntyvää tahattoman koomista vaikutelmaa. Mukana on silti onneksi muutamia ilahduttavia onnistumisen hetkiä ja ajoittain kirja nousee siivilleen. Parasta antia ovat ehdottomasti joidenkin keskeisten aikalaistapahtumien puolifiktiiviset kuvaukset. Esimerkiksi helmikuussa 1990 masinoidun Helsingin yliopiston hallintorakennuksen kolmipäiväisen valtauksen farssimaiset vaiheet on tuotu esille varsin herkullisesti.

Juonikuvio kiertyy ainakin kahta lähihistorian tunnettua kohupankkiiria muistuttavan Toivo T. Ryynäsen ympärille. Ryynäsen vaiherikkaan uran dokumentointi lankeaa kirjan alussa uskollisen kertojan roolissa toimivan toimittaja-freelancer-yrittäjä Jyrki Nyrkin tehtäväksi. Sohvan pohjalle vajonnut entinen lupaus kokee eteensä tulleesta yllättävästä näytön paikasta jopa hetkellisen hybriksen, joka alkaa kuitenkin osoittaa pikaisia laantumisen merkkejä, kun vaimo lähtee vieraan matkaan ja dokumentin päähenkilö menehtyy salaperäisessä auto-onnettomuudessa sveitsiläisellä maantiellä. Epäilyksiä herättävä toimeksianto pysyy silti voimassa, mutta dokumentin teko jää kirjassa lopulta vain sivujuoneksi. Päähenkilöitä löytyy muitakin ja erityisesti loppua kohden tilaa saa Ryynäsen kakkosmiehenä toimineen Paul "Pupu" Vihannin kujanjuoksu. Monet sivuhenkilöistä läpivalaistaan myös niin perusteellisesti, että tarinan punaista lankaa saa välillä hakea todella tarkkaan.

Toivo T. Ryynäsen loikka entisestä taistolaisesta Harvardin yliopiston kautta penttikourimaiseksi kohuliikemieheksi on nykyisen eurokriisiin valossa varsin viaton. Se olisi silti yksinään riittänyt tarjoamaan ainekset mielenkiintoiselle kirjalle. Aho kirjoittaa kuitenkin sen rinnalla tarinaa oman sukupolvensa ja kenties vielä henkilökohtaisesta lankeemuksestaan. Kirjassa tarjoillut yhtymäkohdat aikakausien välillä tuntuvat valitettavan keinotekoisilta ja vaikutelmaa ei yhtään helpota se, että lopussa nousee esiin katkeralta maistuvia sävyjä, jotka viittaavat vanhojen kalavelkojen makseluun. Väärän kuninkaan päivä ei missään nimessä ole täysin toivoton tapaus, mutta se olisi kannattanut julkaista vähintään kahtena erillisenä kirjana. Senkin uhalla, että tupakkia ja punaviiniä olisi kulunut vielä puolet enemmän. (Tuomo L)

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Lähes scifimäinen loppu on oiva päätös Jennifer Eganin ensimmäiselle suomennetulle teokselle. Kuljettajan käsistä karannutta aikakonetta muistuttava Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad) vie lukijat lopuksi lähitulevaisuuteen, jossa maapallon kallistuskulmaa on korjattu ilmastonmuutoksen aiheuttamien haittojen lievittämiseksi ja mielipiteiden nettimanipuloinnista on tullut vielä nykyistäkin härskimpää liiketoimintaa. Tätä edeltää kuitenkin muutaman sadan sivun verran villejä siirtymisiä 1970-luvun San Franciscon ja nykyhetkeä lähellä olevan New Yorkin välillä. Jossain vaiheessa sekoillaan myös safarilla Afrikassa, leikitään salapoliisia Napolin hämärillä kaduilla sekä tehdään kyseenalaisia PR-temppuja nimeltä mainitsemattomassa kolmannen maailman diktatuurissa. Lineaarisesti etenevä juoni on joutunut romukoppaan, eikä kirjassa muutenkaan ole perinteisessä mielessä päähenkilöitä. Egan koostaa erillisistä kertomuksista rakentuvaa juonta kuin fraktaalikuviota tarkentamalla johonkin pieneen tekstissä esiintyvään yksityiskohtaan, josta aukeaa seuraavassa luvussa uusi tarina. Aika ja paikka vaihtelevat, mutta teemat ja kytkökset pysyvät riittävän samankaltaisina, jotta kirjasta muodostuu yhtenäinen, selkeän alun ja lopun väliin mahtuva kokonaisuus.

Egan polkaisee Aika suuren hämäyksen käyntiin kahdella välähdyksenomaisella henkilökuvalla, joista jo sijainnista johtuen saadaan ainekset kirjan keskushahmoiksi. Aloitustarinassa päästään trendikkään Sashan kyydissä ensitreffeille. Ne saavat kuitenkin painajaismaisia piirteitä ikääntymisestä ahdistuneen naisen hallitsemattoman kleptomanian vuoksi. Kakkostarina taas tekee tutuksi Bennie Salazarin ja seuraa samalla tapaa kadonnutta nuoruuttaan haikailevan menestyneen levy-yhtiön johtajan päivää, johon kuuluu niin laatuaikaa oman yhdeksänvuotiaan pojan kanssa kuin kimuranttia päätöksentekoa entiseksi suuruudeksi muuttuneen tyttöbändin kohtalosta. Kytkös kahden tarinan välillä on Eganin mittapuulla vielä suoraviivainen, sillä Sasha on Bennien assistentti ja eroottisten päiväunien kohde.

Sasha ja Bennie liittyvät jollakin tapaa myös kirjan seuraaviin lukuihin, välillä kiinteämmin, välillä taas löyhemmin. Muita kaksikkoon verkostomaisesti kytköksissä olevia ihmiskohtaloita luotaamalla Egan kuitenkin tarkentaa upeasti parivaljakosta vähitellen muodostuvaa kuvaa. Bennien punk-menneisyydestä tutuiksi tulevat esimerkiksi entisten bändikaverien vaiheet sekä mentorina toimineen levytuottaja Lou Klinen surkuhupaisat naisseikkailut. Kylmiä sävyjä puolestaan hönkää kuvaus Bennien ja tämän Stephanie-vaimon hautautumisesta elävänä Crandalen hienostoalueelle. Sasha elää myös omaa villiä nuoruuttaan, jonka huipentumana on hetki huumehörhöistä elämää Napolin sivukujilla. Tyttöä etsimään saapunut uskollinen Ted-eno onnistuu kuitenkin torjumaan pahimman vaihtoehdon toteutumisen ja löytää siinä sivussa itsekin uudelleen kadonneen elämänilonsa. Keski-ikäisen Sashan seestynyttä perhe-elämää avataan kokeellisen PowerPoint-päiväkirjan avulla, joka aavistuksenomaisesta keinotekoisuudestaan huolimatta onnistuu solmimaan hyvin yhteen monia kokonaisuuden kannalta tärkeitä juonenpätkiä.

Kirjan keskeisenä teemana olevan suuren hämäyksen pukee sanoiksi jäntevästä rokkarista tunnistamattomaksi plösöksi paisunut Bosco: ajalla on kiusallinen tapa olla poikkeuksellisen armoton niille, jotka palavat siinä tavallista kirkkaammin. Itsemurhakiertuetta suunnittelevan entisen tähden kohtalo ei silti onneksi edes Eganin mielestä ole koko totuus. Tyhjyyttä kumisevan elämän täydellinen välttäminen on ehkä mahdotonta, mutta siitä huolimatta vuosikaudet hobo-elämää viettänyt pappaikäinen slidekitaristi Scotty Hausmann onnistuu nousemaan suurena tähtenä futuristisen maailman esiintymislavalle ikinuoren Bennien, tämän uuden Lulu-assistentin sekä ensimmäisessä luvussa tutuksi tulleen Alexin suosiollisella avustuksella. Vanhoista hyvistä ajoista saadaan nauttia vielä ainakin kerran!

Huikaisevan hienoksi lukukokemukseksi paljastuva Aika suuri hämäys ei ole rakenteeltaan aivan niin vallankumouksellinen kuin alku antaisi olettaa. Siirtymät tarinoiden välillä ovat monessa kohtaa varsin loogisia ja lukija pystyy viimeistään puolivälin jälkeen arvaamaan, mitä seuraava luku todennäköisesti pitää sisällään. Toisaalta tämä on toisarvoista, koska kirjaa ei ole rakennettu pelkästään teknisen kikkailun varaan. Sen parasta antia on ehdottomasti upea henkilö- ja aikalaiskuvaus sekä Eganin selkeän monipuolinen kielenkäyttö. Tämän ansiosta tapahtumien lukuisat yksityiskohdat jäävät hyvin mieleen ja yhtymäkohdat kertomusten välillä syntyvät sivuja käännellessä kuin itsestään. Tällaiseen taituruuteen törmää valitettavan harvoin, joten kirjaa ei voi muuta kun suositella lämpimästi ja varauksetta. (Tuomo L)

Suvi Koivu: Matkalla uuteen kaupunkiin

Hämeenlinnalaissyntyisen Suvi Koivun sävykkäässä äänessä on herkkyyden lisäksi aimo annos vahvaa rock-särmää. Onkin erinomaisen hienoa, että nuoren naislaulajan molemmat puolet pääsevät tasapuolisesti esiin Matkalla uuteen kaupunkiin -debyyttilevyllä. Tarjolla ei siis onneksi ole bulkki-iskelmää tai kertakäyttöisiä kesähittejä, vaan perusasioihin luottavaa kaihoisaa kitarapoppia. Naisten esittämää laadukasta kotimaista poprokkia löytyy toki nykyään enemmän kuin tarpeeksi, mutta Koivun pirteys ja tuoreus saavat hänet silti erottumaan edukseen monesta asemansa jo vakiinnuttaneesta nimestä. Levyn samalla aikaa sekä raikas että perinnetietoinen soundi kuulostaa itse asiassa varsin epäsuomalaiselta ja tämän kaltaista jälkeä on totuttu odottamaan enemmän rakkaasta länsinaapuristamme.

Lähin vertailukohta Koivun debyytille löytyy silti entisen kotikaupungin toiseksi tunnetuimmasta yhtyeestä. Yhdistävien verisiteiden lisäksi levyn tekoon on Ultramariinista osallistunut myös kitaristi Ville Aalto ja taitavan muusikon kädenjälki kuuluu levyllä. Eroja isoveljen luotsaaman yhtyeen tuotantoon on kuitenkin riittävästi, sillä Suvi Koivu pysyttelee paljon etäämmällä taiderokkiin kallellaan olevasta ilmaisusta ja keskittyy enemmän muodikkaamman retrotunnelman luomiseen. Päätöksen ansiosta musiikki saavuttanee suuremman kuulijakunnan kuin hieman turhaankin pelkästään älykköpiirien kosiskeluun panostaneen Ultramariinin kohdalla on käynyt. Liian innokkaasti uutta Ultramariinia odottaville levy on silti pieni pettymys, sillä ansioistaan huolimatta Matkalla uuteen kaupunkiin ei sisällä esimerkiksi Elohopeaa-biisin kaltaisia täysin aseista riisuvia hetkiä.

Muut musiikilliset vaikutteet tuntuvat paikantuneen erityisesti 80-luvun Britanniaan. The Cure tulee mieleen enemmän kuin kerran ja Kun lähdin pois -biisi käynnistyy Olli Sillanpään bassokitaran kuljettamana parhaaseen Bauhaus-tyyliin. Parempaa aikaa on juuri sopiva valinta tarttuvaksi aloitusbiisiksi ja myös muut suurimman hittipotentiaalin omaavat kappaleet on sijoitettu viisaasti levyn alkupuolelle. Koivu on uskaltanut antanut yhtyeelleen tilaa soittaa taitojensa mukaisesti ja hoitaa oman osuutensa enemmän bändin keulakuvan asenteella kuin sooloilevana diivana. Levyltä löytyy kuitenkin valitettavasi yksi isompi moka. Viimeiseksi sijoitettu nimikkobiisi olisi tarjonnut eväitä huikeisiin sfääreihin nouseville loppufiilistelyille, mutta niistä saadaan vain pienet maistiaiset, sillä yhtyeen soitto katkeaa kolmen minuutin kohdalla kuin kanan lento. Tyrmistykseltä ei voi välttyä useamman kuuntelukerran jälkeenkään. (Tuomo L)

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

Etenkin fantasiakirjailijana kunnostautuneen Philip Pullmanin Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus (The Good Man Jesus and the Scoundrel Christ) -teoksen ensimmäiset sivut luovat odotusta Uuden testamentin evankeliumien räävittömästä parodioinnista Monty Pythonin Brianin elämä -elokuvan tyyliin. Jatko paljastuu kuitenkin yllättävän vakavamieliseksi ja pikkutarkaksi yritykseksi tarjota vaihtoehtoinen versio kristinuskon kakkosmiehen syntymästä, elämästä ja kuolemasta. Pullmanin tarinassa on tosin kyse kakkos- ja kolmosmiehistä, sillä Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä täydentää kirjassa vielä Jeesuksen Kristus-veli. Ratkaisu ei kuitenkaan ole missään nimessä rienaava, vaan Pullman on sillä pikemminkin pyrkinyt paikkaamaan lukuisia Raamatun kertomusten aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Kirja- tai peräti kirjailijarovioita viritteleville fundamentalisteille pelkästään tämä on ollut liikaa ja heitä on tuskin lohduttanut edes se, että monien ateistien fanittama Pullman on saanut yhden jos toisen jumalankieltäjän pohtimaan jälleen Uuden testamentin tarinoiden syntyä ja sanomaa.

Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus mukailee varsin tarkasti neljän evankeliumin keskeisiä kohtia. Temppelissä kasvanut nuori Maria-tyttö naitetaan huomattavasti vanhemmalle puuseppä Joosefille. Kauhistunut Joosef karttaa häpeillen nuorta vaimoaan, mutta Marian onneksi eräänä yönä tuttua nuorukaista muistuttava pelastava enkeli saapuu kuiskuttelemaan ikkunan taakse. Maria tulee raskaaksi ja synnyttää betlehemiläisessä tallissa kaksospojat. Kyseessä ei kuitenkaan ole aivan tavallinen syntymä, sillä samana yönä enkeli ilmestyy paimenille läheisellä kukkulalla ja ilmoittaa heille profeetoiden ennustaman Messiaan syntyneen.

Aluksi näyttää siltä, että vapahtajan viitta on puettava jälkimmäisenä syntyneelle lapselle, joka nimetään enteellisesti Kristukseksi. Ruumiiltaan hento Kristus on hengessä vahva ja kykenee jo nuorena poikana väittelemään temppelin pappien kanssa sekä tekemään ihmetekoja. Vanttera ja kuriton Jeesus-veli sen sijaan keskittyy tekemään kolttosia, mutta päättää lopulta seurata isäkseen kuvittelemaansa Joosefia puusepän ammatissa.

Johannes Kastajan kohtaaminen kääntää kuitenkin veljesten elämän suunnan. Johannes julistaa Jeesuksen ennustusten Messiaaksi ja Jeesus vakuuttuu kuulemastaan niin, että päättää itsekin omistaa elämänsä Jumalan sanan levittämiseen. Kristuksen osaksi jää seurata tapahtumia taustalla, mutta veljestään huolehtimaan tottuneena Kristus on edelleen sidottu Jeesukseen. Yhdessä kirjan nerokkaimmassa kohdassa Kristus matkaa erämaahan rukoilemaan vetäytyneen Jeesuksen luo ja maalaa tämän eteen vision organisaatiosta, jonka avulla taivasten valtakunnan olemus saataisiin kirkastumaan tavallisille kuolevaisille hieman helpommin. Jeesus kuitenkin torjuu ehdotuksen ja kavahtaa ajatuksesta hallita uskovaisia maallisen vallan keinoilla. Kiusauksesta selvittyään Jeesus aloittaa saarnaajan uransa vaatimattomasti paikasta toiseen kiertelemällä.

Radikaalia oppia julistava Jeesus saa nopeasti seuraajia ja myös Kristus kulkee edelleen tämän matkassa. Jeesuksen suosion kasvaessa salaperäinen muukalainen antaa Kristukselle tehtäväksi kirjata muistiin Jeesuksen opetuksia ja toimittaa tekstit hänelle. Samalla muukalainen painottaa, että historiallisia faktoja tärkeämpää on kuvata tapahtumat sen kaltaisena totuutena, joka helpottaa myöhemmin Kristuksen visioiman järjestelmällisemmän opin levittämistä. Kristus pääseekin todistamaan Jeesuksen tärkeimmät puheet ja teot sellaisena kuin ne oikeasti tapahtuivat, mutta tallentaa ne jälkipolville muunneltuina. Joitakin kertoja Jeesuksen sanat tekevät silti myös Kristukseen niin suuren vaikutuksen, että tämä ei tohdi niitä muuttaa. Muukalaisen ote Kristukseen vahvistuu jatkuvasti ja tämä saa lopulta Kristuksen pettämään pääsiäistä opetuslapsiensa kanssa Jerusalemiin viettämään saapuneen Jeesuksen. Omassakin uskossaan horjuva Jeesus alistuu kohtaloonsa, ja jotta petos olisi mahdollisimman täydellinen, on Kristukselle varattu muukalaisen suunnitelmissa rooli vielä Jeesuksen kuoleman jälkeen.

Pullman on hakenut tekstiinsä raamatullista rytmiä ja jo lyhyissä katkelmissa voi tapahtua paljon. Muutamassa kohdassa yksittäiset ilmaisut vaikuttavat tosin liian moderneilta, mikä rikkoo illuusiota ajanlaskun alkuun sijoittuvasta kertomuksesta. Poikkeamien syyt selittynevät Pullmanin kritiikin kohteella, mutta lipsahdukset ovat toki voineet syntyä myös suomentajan näppäimistöltä. Kirja on kuitenkin niin täydellisen mukaansa tempaava, että pieniin virheisiin ei välttämättä edes kiinnitä huomiota. Jeesuksen ja Kristuksen välisen konfliktin avulla Pullman onnistuu kirkastamaan hyvin kristinuskon yksinkertaisen perussanoman sekä sen ympärille kasattujen prameiden puitteiden välisen epäsuhdan: Oikeamielisen Jeesuksen oppi ei ulkoista loistoa tai hiuksia halkovia opinkappaleita kaipaa ja merkityksettömiä rituaaleja toistellessaan kristityt kumartavat vain sovinnaisuutensa tähden ikuiseksi keskinkertaisuudeksi jääneen Kristuksen sekä tätä ohjaksissaan pitäneen nimettömän muukalaisen luomalle koneistolle. Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus jää toki jälkeen Kazantzakisin Viimeisen kiusauksen tai Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumin kaunokirjallisista ansioista, mutta on silti antoisaa luettavaa älyllistä viihdettä kaipaaville. (Tuomo L)

Turkka Hautala: Salo

Lähes uppoamattomana pidetyn Nokia-Suomen äkkinäinen ja dramaattinen ulosliputus teki kertaheitolla Turkka Hautalan vuonna 2009 julkaistusta Salo-esikoisromaanista yhden kesän ajankohtaisimmista kirjoista. Julkaisuhetkenä vielä fiktiolta vaikuttanut varsinaissuomalaisen pikkukaupungin 2000-luvun menestystarinan synnyttäneen tuotantolaitoksen täydellinen alasajo onkin esillä jo kirjan aloitusluvussa. Tästä huolimatta Salo ei peilaa ihmiselämän ja talouden kylmien realiteettien välistä ristiriitaa samanlaisella intensiteetillä kuin esimerkiksi Miikka Nousiaisen Metsäjätti. Sulkemispäätöksen uhka leijuu vielä epämääräisesti tapahtumien taustalla ja pahaenteisen tunnelman aistii parhaiten siitä jo varmuuden saaneen tehtaan ylempään johtoon kuuluvan Riston lisäksi enneunille altis grillivaunun pitäjä.

Odotettavissa oleva tragedia tuo silti erityisesti nykytiedon valossa oman lisänsä Hautalan kuvaamiin jo itsestään synkeämmän puoleisiin ihmiskohtaloihin ja yhteiskunnallista tarkkanäköisyyttä teoksessa on muutenkin. Kultaiselle vasikalle ei kumarreta ja kritiikin säilä heiluu, varsinkin kun on kyse tehtaalla suorittavaa työtä tekevien ihmisten työoloista. Kirjan yksitoista novellimaista ja toisiinsa kytköksissä olevaa tarinaa kumpuavat kuitenkin jo menestysvuosien julkisivun alla muhineesta pahoinvoinnista sekä siitä täysin osattomaksi jääneen ihmisjoukon tunnoista. Muutama onneton avaintapahtuma ketjuttaa kertomusten päähenkilöt toisiinsa ja hauraissa kohtaamisissa vuorottelevat sekä äärimmäisen traagiset että pientä valoa tunnelin päähän tarjoavat juonenkäänteet. Salo on myös Hautalan häpeilemätön rakkaudentunnustus synnyinkaupungilleen. Kaupungin kuin omat taskunsa tunteva kirjailija kuljettaa lukijoita määrätietoisesti episodista toiseen sekä samalla myötäelää ja havainnoi tarkkasilmäisesti ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia. Joissain kohdissa päähenkilöiden puhe tosin kääntyy valitettavan keinotekoisen tuntuiseksi julistamiseksi ja henkilökuvauksessa on liian usein mustavalkoista kaavamaisuutta. Kokonaisuus on silti moniääninen ja juonen sommittelu kestää hyvin vertailun etenkin elokuvamaailmaan sijoittuvien esikuvien kanssa.

Erityisen osuvasti Hautala onnistuu nuorten miesten ahdingon kuvauksessa. Sisätiloihin päiväkausiksi sulkeutuneet salolaisveijarit käyvät roskaruualla, pornolla ja erilaisilla mieltä turruttavilla aineilla. Yksinäisyys on välillä totaalisen ahdistavaa ja uppoutuminen harhaiseen nettimaailmaan tuskin lupaa sen toiveikkaampaa tulevaisuutta. Ovi lyödään tylysti kiinni myös asiansa mallikelpoisesti hoitaneelta maahanmuuttajanuorukaiselta ja toiveet paremmasta onnistuvat luomaan vain lisää ahdistusta. Naisilla on myös omat heikot hetkensä, mutta samalla voimia ottaa itseään niskasta kiinni tai ainakin haaveilla siitä. Vahvimmille on suotu jopa maagiselta tuntuvaa kykyä kannatella harteillaan koko kaupungin kohtaloa ja Salon sykkeen sanoiksi pukevan Hattuleidin kipeästi odottama kädenpuristus voisi hyvin olla uusi alku kovia kokeneelle kaupungille.

Saloa voi pitää poikkeuksellisen synkkänä kirjana jopa suomalaisen nuoren miehen kirjoittamaksi ja ilman viimeaikaisia tapahtumia sitä olisi vaikea suositella kesän kepeisiin lukuhetkiin. On silti aina hienoa löytää kirja, joka tuntuu muutaman vuoden jälkeen ajankohtaisemmalta kuin julkaisuhetkenään. Aika on muutenkin tehnyt sille hyvää, sillä Hautalan myöhempien onnistumisien ansiosta monista ensimmäisellä lukukerralla häirinneistä puutteista on paljon helpompi olla välittämättä. (Tuomo L)

Paradise Lost: Tragic Idol

Vuosituhannen vaihteessa pahimmanlaatuisesta identiteettikriisistä kärsinyt Paradise Lost on tehnyt onnistunutta paluuta musiikillisille juurilleen kohta kymmenen vuoden ajan. Brittiyhtyeen kaikkein kirkkaimmat loiston päivät ovat melko varmasti historiaa, mutta viimeistään uuden Tragic Idol-levyn myötä bändiin edelleen kyynisesti suhtautuvat voivat unohtaa Host ja Believe in Nothing -floppien aiheuttamat traumat. Biisinikkarina toimiva Gregor Mackintosh käväisi hiljattain Vallenfyre-sivuprojektinsa kanssa siellä, mistä kaikki alkoi, mutta emoyhtyeen kohdalla matka on nousun uudelleen käynnistäneen Paradise Lost -levyn myötä vienyt kohti vuoden 1993 Icon- sekä sitä pari vuotta myöhemmin seurannutta Draconian Times -levyä. Ratkaisu on ymmärrettävä, koska juuri niiden aikoihin Paradise Lost oli ehdoton edelläkävijä, joka yhdisti onnistuneesti ensilevyjensä death/doom-jyräykseen sävyjä melodisemmasta Sisters of Mercy -tyylisestä goottirockista.

Ensikosketus uutukaiseen herättää silti hieman ristiriitaisia tuntemuksia, sillä erot edeltäneeseen Faith Divides Us – Death Unites Us -levyyn tuntuvat aluksi korkeintaan kosmeettisilta. Tarkempi kuuntelu paljastaa kuitenkin sen, että tarkoituksena ei ole ollut pelkästään toistaa toimivaksi havaittua reseptiä. Tragic Idol on kasattu vielä pelkistetyn raskaasti soinutta edeltäjäänsäkin niukemmista eväistä ja esimerkiksi elektrosävyjä yhtyeen soundiin pitkään tuoneet koskettimet on riisuttu lähes täysin sen äänimaailmasta. Biiseissä ei edes yritetä poiketa klassisesta Paradise Lost -peruskaavasta ja varsinkin Mackintoshin melankolinen kitarajuoksutus saa lukuisia kertoja aikaa olen kuullut tämän joskus ennenkin -tuntemuksia. Vanhakantaisella konseptilla olisi siis voinut hyvin mennä täysin metsään, mutta lopputuloksesta paistaa tästä huolimatta läpi tuoreus ja täysillä mukana oleminen. Kohta neljännesvuosisadan kasassa ollut yhtye soittaa tiukasti yhteen, biisit ovat täynnä tarttuvia kertosäkeitä ja erityisen liekeissä tuntuu olevan jälleen tuimempaan äänirekisteriinsä luottava laulaja Nick Holmes. Rumpalin paikalle kiinnitetty ruotsalaislegenda Adrian Erlandsson hoitaa myös osuutensa kunnialla ja pestin jatkuminen on enemmän kuin toivottavaa.

Perinteitä kunnioittavaan materiaaliin on myös osattu hakea riittävästi vaihtelua ja jo pienillä sävyeroilla on saatu aikaan paljon. Esimerkiksi rauhallisempia lauluosuuksia sisältävä Fear of Impending Hell tuntuu olevan juuri oikeassa paikassa alun kahden ärhäkämmän biisin jälkeen.  Metallimaisempaa Paradise Lostia esittelevän Theories from Another World -rynttäyksen vastapainoksi taas soi hetkeä myöhemmin letkeän goottipoljennon tahdissa etenevä nimibiisi. Täytemateriaalia mukana ei ole laisinkaan ja juuri tasaisuus saa Tragic Idolin tuntumaan vähintään paremmanpuoleiselta työvoitolta. Etsivä toki löytää helposti trendikkäämpää musiikkia, mutta yhtyeen kanssa samaa ikäluokkaa olevat fanit kuuntelevat todennäköisesti mieluummin tätä kuin puolta nuorempien siloposkien tuotoksia. Seuraavalla levyllä bändin soisi silti jälleen kokeilevan jotain uutta, sillä etsikkovuodet käynnistänyt monumentaalinen One Second on edelleen sen paras levy. (Tuomo L)

Tiia Aarnipuu & Petja Aarnipuu: Kondomikirja

Harvalla esineellä on kykyä parantaa maailmaa yhtä paljon kuin kondomilla. Siksi on erittäin valitettavaa, että yksinkertaisen kumiesineen käytön tiellä on yhä edelleen tietämättömyyttä, ennakkoluuloja ja jopa suoranaista taikauskoa. Tilanteeseen selvästi turhautuneen hattulalaisen tietokirjailijapariskunnan Tiia ja Petja Aarnipuun Kondomikirja onkin hatunnoston arvoinen yritys häivyttää aiheeseen liittyvää turhaa häveliäisyyttä ja tehdä kondomin käytöstä mahdollisimman arkipäiväistä. Viihteelliseen muotoon puettu tiivis tietopaketti tarjoaa perustietoutta niin kondomin historiasta kuin nykypäivästä sekä luonnollisesti runsaasti vinkkejä ja käyttöohjeita. Aarnipuut kannustavat myös välttämään turhaa ryppyotsaisuutta ja kokeilemaan ja leikkimään mahdollisimman paljon kortsujen kanssa, eikä tilanteessa välttämättä edes tarvitse olla mukana kumppania.

Kirjan aloittava historiaosuus sivuuttaa nopeasti sinällään mielenkiintoiset esihistoriallisissa luolamaalauksissa esiintyvät kondomiaiheet sekä antiikin penissuojat. Varsinainen eurooppalainen kondomihistoria alkaa 1600-luvun puolivälin tienoilla, jolloin ensimmäiset nykyisen kaltaiset kondomit tulivat käyttöön. Alkeellisemmille penistä suojaaville ehkäisyvälineille oli ollut tarvetta jo aikaisemmin, sillä sukupuolitaudit olivat yltyneet 1400-luvun lopulla pahaksi epidemiaksi. Eläinten suolesta valmistetut ensimmäiset teolliset kondomit olivat vielä nekin kalliita ja hankalakäyttöisiä. Lisäksi ne oli tarkoitettu useampaa käyttökertaa varten, mikä vähensi niiden kykyä torjua sukupuolitauteja. Kestävämpi kumi tuli mukaan kuvioihin 1800-luvun alkupuolella, mutta käytettävyys oli edelleen huonoa ja vasta lateksin keksiminen 1900-luvun alussa teki kondomeista nykyisen kaltaisia massatuotteita.

Teknisen kehityksen rinnalla Kondomikirjassa tutkaillaan myös ihmisten kondominkäyttöä koskevissa asenteissa tapahtuneita muutoksia. Eurooppalaiseen aateilmastoon edelleen vaikuttavan roomalaiskatolisen kirkon kanta kondomeihin on yhä pimeältä keskiajalta, mutta muutoin suhtautuminen niihin on onneksi vähitellen arkipäiväistynyt. Muiden merkkituotteiden tapaan pakatut nykykondomit sujahtavatkin kauppamatkalla hyvin samaan ostoskärryyn ruokaostosten kanssa. Turhaa siveellisyyttä on toki Suomessakin esiintynyt riittämiin, mistä kirjassa on hyvänä esimerkkinä Väestöliiton aina 1960-luvun alkuun saakka kestänyt kielteinen kanta yleisiin kondomiautomaatteihin. Suurten ikäluokkien ”seksuaalivallankumous” sekä sen käynnistänyt e-pilleri vähensivät nekin hetkeksi kondomin suosiota, mutta 1980-luvun AIDS-hysteria teki turvaseksistä jälleen muotia. Myös mainonnan synnyttämät mielikuvat ovat olleet keskeisiä elementtejä kaikkein menestyneimpien tuotemerkkien takana ja Aarnipuiden haastattelemaa Leif Grotellia voi hyvin pitää monen klassikoksi kohonneen brändin luojana.

Tietokirjaksi Kondomikirja on varsin visuaalinen ja koko aukeaman täyttäviä kuvia on käytetty välillä jopa liikaa. Runsaan kuvituksen ongelmana on se, että kuvatekstit ovat kirjassa lähes olemattomia. Moni kuva olisi kaivannut tuekseen hieman enemmän taustatietoja, vaikka suurin osa kuvastosta on toki tuttuakin tutumpaa. Tuotesijoittelua esiintyy luonnollisesti paljon, mutta Aarnipuut ovat ratkaisseet siihen liittyvät ongelmat pitämällä otteen mahdollisimman nostalgisena. Kirjan loppuosan haastatteluissa esiintyvät ihmiset ovat myös poikkeuksellisen kondomimyönteisiä ja mukaan olisi ollut kiinnostavaa saada muutama vastarannan kiiski. Aarnipuut ovat kuitenkin perehtyneet aiheeseensa ihailtavan perinpohjaisesti ja teoksesta löytyy varmasti jotain uutta kokeneemmillekin kondomin käyttäjille. Niille, joille perusasiatkin ovat vielä hakusessa, Kondomikirja on varsinainen aarreaitta. (Tuomo L)

Petja Lähde: Poika

Isän ja pojan poikkeuksellisen hikisestä juhannuspäivän autoajelusta kertova Petja Lähteen Poika on mielenkiintoinen tapaus uuden suomalaisen kirjallisuuden virrassa. Kotimaiselle nykykirjallisuudelle liiankin tyypillinen keskiluokkaisen trendikäs itsensä etsimisen on Lähteen elämänmakuisessa pienoisromaanissa vaihtunut puitteiltaan astetta karummaksi lähiödraamaksi ja Pojassa kuvatun romahtaneen perheonnen taustalta löytyy esimerkiksi työttömyyttä, masennusta ja päihteitä. Tämän lisäksi tiiviisti paketoitu Poika onnistuu olemaan hyvin ajan henkeen sopiva puolustuspuheenvuoro isyyden merkityksen puolesta. Tuore esikoiskirjailija varoo kuitenkin suurimman osan ajasta liian puhdasotsaista julistamista tai sormella osoittelua ja keskittyy tarjoamaan tien päällä liikkuvan kirjan tapahtumia mahdollisimman autenttisen sekä mies- että naisnäkökulman huomioivan version. Silmiin ei siitä huolimatta voi olla pistämättä se, että Lähde ei mitenkään erityisesti kaunistele niitä likaisia keinoja, joita äidit saattavat olla valmiita käyttämään vanhemmuuteen liittyvissä kriisitilanteissa.

Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun juhannuspäivän alkajaisiksi yllättäen avioeropaperit eteensä saanut Janne lukitsee vaimonsa Saijan yhteisen asuntonsa vessaan ja nappaa pariskunnan kolmekuukautisen pojan mukaansa. Puolipukeinen isä ja poika suuntaavat päämäärättömälle ajelulle, samalla kun äiti yrittää löytää kuumeisesti ulospääsyä teljetyn oven takaa. Matka on Jannelle ensimmäinen kahdenkeskinen hetki poikansa kanssa, sillä Saija on raskautensa alkuhetkistä saakka päättänyt kasvattaa lapsensa yksin ja on pitänyt Jannen kanssakäymisen poikansa kanssa mahdollisimman vähäisenä. Lastenhoidon alkeet ovatkin tuoreelta isältä täysin hukassa ja iso mies kyhää hädissään korvikevaippoja Hiipiäiselleen ja miettii, mitä pienet vauvat oikein syövät.

Saijan ulospääsyn jälkeen tilanne kärjistyy nopeasti ja paikalle hälytetään Jannen poliisina työskentelevä isä. Saijan suhtautuminen tilanteeseen on paljon Jannea laskelmoivampaa ja tämän seurauksena tilanne alkaa vähitellen muistuttaa kidnappausta. Esiin nousevat Jannen rikollinen menneisyys sekä tämän omaan isäsuhteeseen ja lapsuuteen liittyvät kipukohdat. Saijalla on itselläänkin ollut ongelmia huumeiden kanssa, mikä puolestaan askarruttaa avioerokuvioita läpi käyvää Jannea. Yhä epätoivoisemmaksi käyvä poliiseja pakeneva Janne sotkeutuu lopulta pahoin yrityksissään hankkia Hiipiäiselle syötävää ja tapahtumien pyörteeseen tempautuu kontrolloituun elämään sopeutunut Kaisa. Vastentahtoinen seurue ajetaan viimein nurkkaan ja päähenkilöt joutuvat kohtaamaan toisensa poliisien saartamina.

Lähde kirjoittaa intensiivisesti ja pitää useampaa polkua ja aikatasoa soljuvan tarinan hyvin hyppysissään. Tekstissä näkyy paikoitellen pientä huolimattomuutta, mutta sen voi toisaalta laskea tapahtumien katu-uskottavuutta lisääväksi tehokeinoksi. Kahdesta päähenkilöstään Lähde onnistuu rakentamaan kiinnostavia, mutta Kaisan ja tämän lapsen mukaan tuominen tarinaan tuntuu valitettavan keinotekoiselta ratkaisulta. Loppuun saadaan tämän ansiosta aimo annos ylimääräistä paatosta, mutta Saijan ja Jannen suhde olisi hyvin riittänyt yksinään kannattelemaan kirjaa sen loppuun saakka. Kovin tavanomainen ja synkkä loppu on myös hieman pannukakkumainen, etenkin verrattuna sitä edeltäneeseen tiheätunnelmaiseen kerrontaan. Kirjaa on kuitenkin todella vaikea laskea käsistään ennen viimeistä sivua ja sitä voi suositella erityisesti miehille, jotka muuten vierastavat ihmissuhteita käsittelevää kirjallisuutta. (Tuomo L)

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Nykymiehen nihilististä pohjakosketusta esikoisromaanissaan Puhdistautuminen ansiokkaasti dokumentoinut Patrick deWitt vie lukijansa juuri suomennetussa uutukaisessaan villin lännen maisemiin. Väkivaltaa tihkuvassa tarinassa elämä on halpaa ja ruumiita tulee kasakaupalla, mutta Sistersin veljekset (The Sisters Brothers) on tästä huolimatta edeltäjäänsä verrattuna huomattavasti lämminhenkisempi ja humaanimpi teos. Kirjan vinksahtanut huumori ei ole niin äärimmäisen sysimustaa, ja toisin kuin Puhdistautumisessa, tragikoomisista henkilöhahmoista paljastetaan myös heidän inhimillisempiä piirteitään. Häviäjiä ja eriskummallisia tilanteita rakastava deWitt on tuskin ensimmäinen tai viimeinen westernien myyttisiä antisankareita kieli poskessa käsittelevä tarinankertoja, mutta onnistuu silti tuulettamaan raikkaalla tavalla viime aikoina harvinaisen monia laadukkaita tuotoksia synnyttäneen lajityypin pahimpia kliseitä. Toisaalta parodia ei ole itsetarkoituksellista, vaan istuu luontevasti deWittin huolella kertomaan, kuin varkain eeppisiin mittasuhteisiin yltävään tarinaan.

Keskelle 1850-luvun Kalifornian kultaryntäystä sijoittuvaa nuhjuista road movie -elokuvaa muistuttava kirja seuraa palkkatappajina elantonsa ansaitsevan Sistersin veljeskaksikon harharetkeä kohti tarunhohtoisia kultakenttiä. Siellä jossakin piileskelee myös heidän häikäilemättömän työnantajansa hengiltä haluama arvoituksellinen Herman Kermit Warm. Ohjakset käsiinsä ottava vanhempi Charlie-veli on impulsiivinen ja häikäilemätön psykopaatti, joka näkee keikan vain yhtenä muiden joukossa sekä samalla tilaisuutena juopotella ja rellestää mielin määrin. Toisiaan seuraavat krapula-aamut tuovat kuitenkin nopeasti mutkia matkaan, eikä perilläkään oikein mikään tunnu sujuvan aivan suunnitelmien mukaan.

Rauhallisempi Eli puolestaan inhoaa nykyistä elämäänsä ja haluaisi keikan olevan viimeinen ennen vetäytymistä seesteisemmän elämän pariin. Rohkeutta ei vain löydy riittävästi unelmien toteutumiseen ja halu muutokseen näkyy takertumisena lähes kaikkeen edes vähän normaalilta haiskahtavaan. Hammasharjasta ei silti ole suunnanmuuttajaksi ja tielle osuva lyhyt suhde kalvakkaan bordellin kirjanpitäjään on sekin tuomittu epäonnistumaan alusta saakka. Kaliforniassa Herman Kermit Warmin hallussaan pitämä salaisuus lopulta paljastuu ja tarjoaa Elille mahdollisuuden muuttaa molempien veljesten elämän suuntaa. Kullan kiilto menee kuitenkin harkintakyvyn edelle, mutta seuranneen sotkun selvittely pakottaa Elin ottamaan viimein vastuuta sekä omasta että Charlien tulevaisuudesta.

Kirjan kertojan ääni kuuluu Elille. Vanhemman veljensä käskyttämä oman elämänsä sivustakatsoja on oppinut ottamaan asiat niin kuin ne vastaan tulevat, eikä ole juuri tottunut pohtimaan sen syvällisemmin ympäröivää maailmaa tai omien tekojensa seurauksia. Merkitystä on ainoastaan sillä, mitä Charlie tekee ja tämä taas on vuosien saatossa koulinut myös Elistä pelätyn tappajan. Pohjimmiltaan hyväsydäminen Eli haluaa kuitenkin vain tavallisen turvallista elämää ja deWitt rakentaa kirjan herkullisimmat hetket juuri tämän ristiriidan varaan: vaikka Eli syyllistyy pahoihin tekoihin, niin lukija ei voi olla tuntematta myötätuntoa siitä, kuinka tämän arkiset unelmat valuvat kerta toisensa jälkeen maahan kuin hiekka sormien välistä.

Toisena keskeisenä teemana deWittillä on kulta ja sen ihmismielessä herättämät intohimot. Kultakuumeen sekoittamassa Kaliforniassa maailma pyörii täysin keltaisen jalometallin ympärillä ja onnekkaimmille tai kaikkein häikäilemättömille ovat kaikki ovet avoinna. Kestävää onnea äkkirikastumisesta seuraa kuitenkin harvemmin, sillä moni tuhlaa omaisuutensa vielä nopeammin kuin on sen hankkinut. Tilanteen mielipuolisuutta symboloi hyvin Herman Kermit Warmin mullistava keksintö, joka suurista lupauksistaan huolimatta onnistuu lopulta kylvämään ympärilleen vain pelkkää pahaa.

Kuten teoksen englanninkielinen nimi osoittaa, sanat ja niillä leikkiminen ovat deWittillä edelleen hyvin hallussa. Kirja ei kuitenkaan ole suuri vitsikokoelma, vaan hauska ja omalaatuinen tunnelma syntyy deWittin tavasta kuvata jopa kaikkein kaistapäisimmät juonenkäänteet vähintään puoliksi vakavissaan. Oma lukunsa on myös kirjan naseva dialogi sekä deWittille ominainen ADHD-tempo. Samaan aikaan sekä hilpeä että vakavamielinen kirja on erinomainen vaihtoehto laadukasta kesälukemista etsiville ja sen lukemisen jälkeen on huomattavasti helpompi odotella syksyllä vihdoin suomeksi ilmestyvää Cormac McCarthyn Blood Meridian -romaania. (Tuomo L)